Fredrik Cygnaeukselle

Editoitu teksti

Suomi

29.7.1848

 

Jalo Ystävä! 

 

En tiedä, mitä mahdat ajatella pitkästä vaikenemisestani; sen yksinkertaisena syynä on kuitenkin haluttomuus kertoa mitään, ja tämä väistyy vain silloin, kun on pakottavaa asiaa. Huomautit viime kesänä jotakin alakuloisuudestani. Oikeastaan mielialaani on sanottava tylsäksi apaattisuudeksi, jonka syiden löytäminen ei ole perin vaikeaa, kun on elänyt viisi (siis 5) kokonaista vuotta Kuopion kaupungissa. Kaiken kaikkiaan voitaisiin yhtä hyvin sanoa: Suomessa; eroa on nimittäin vähän. Sen henkisen kyvyn, joka ei täällä näivety, on oltava laadultaan sellaista, että tämän kyvyn omistaja näkee Suomen Tiedeseuran julkaisujen olevan 19. vuosisadan merkittävimmät hengentuotteet. Niinpä myös Helsinki yliopistoineen ja filosofian professuureineen on minun silmissäni pesä, jossa olisin mieluummin myymäläpöydän takana kuin kateederissa – mutta josta kuitenkin mieluimmin pysyttelisin kaukana. En kehuskele katteettomasti taloudellista tilannettani, joka uhkaa synkistää tulevaisuuteni; ajattelen kuitenkin vakavasti siitä huolehtimista kauppapuodin avulla. Kun tulen syyskuussa Helsinkiin, matkani tuntuu toden totta raskaammalta, ja lisäopinnäytteen aikaansaaminen näyttää kovalta urakalta.

Hyvä tahtosi rohkaista minua henkilökohtaisesti näkyy kirjeestäsi. Sillä tavalla kirje ei kuitenkaan vaikuta. Myönnän avoimesti, että kirjeen kulkuteiden salamyhkäisyys raivostutti minua enemmän kuin sen sisältö ilahdutti. Sisältö oli sitä paitsi suureksi osaksi tuttua. En kuitenkaan kaipaa omaa henkilöäni koskevia kannanottoja, joita olen onnekseni saanut osakseni runsaasti myönteisessä mielessä, vaikka toki kokenut paljon vastustustakin. Rohkaisevaa on nähdä, että muutamat miehekkäät sydämet eivät sujauta myötämielisyyttään vaivihkaa karamellipaperiin käärittynä tai eivät odota vastustuksestaan palkkiota käteisenä rahana: yleisemmän sydämettömyyden keskellä tuntee kuitenkin väistämättä olevansa kuin varjojen maailmassa.

En toki ole koskaan epäillyt ystävyytesi hyväntahtoisuutta. Kiitollisuuttani Sinun pyrkimyksistäsi toimia minun parhaakseni lisää se, että ne ovat oma-aloitteisia. Mutta jos minun pitää tukea niitä surkeilla palstoillani, ymmärrät toki itsekin, että ne menevät vikaan. Vaadin aivan yksinkertaisesti, että minun ajattelutapaani on meidänkin oloissamme suvaittava, eikä minulla mielestäni ole tämän takia mitään pelättävää. Vain pahantahtoisimmat tulkinnat ja väärät syytökset voivat riistää minulta oikeuden, joka minulle kuuluu – oikeuden elää. Jos minulle sitten halutaan uskoa uusia tehtäviä tai jos minulta jopa halutaan ottaa pois se, joka minulla on – tämä on toinen asia, eikä minulla ole sen suhteen mitään vaatimuksia. Jos tarkoituksena on tukahduttaa kaikki yksilöiden itsenäinen ajattelu maastamme ja kaikki suurten joukkojen kansallistunto, minunkaltaisteni ihmisten pitäminen toimettomina on epäilemättä viisainta. Jos taas uskotaan, että rengit palvelevat jokaista isäntää, joka maksaa, mutta että velvollisuudentunto on valtiossakin rengin tottelevaisuutta parempi vaihtoehto, olen todellakin niin itserakas, että uskon voivani toimia hyödyllisesti sen palveluksessa. Toistaiseksi jätän tämän asian sikseen varautuen vain toimimaan niin pitkälle kuin laki sallii sen hyväksi, että tulisi sellainen aika, jona jälkimmäinen usko pääsisi vallalle. Ja kun minulta riistetään laillinen oikeuteni, katson velvollisuudekseni laittomuuden esittämisen sellaisessa valaistuksessa, jossa pystyn sen esille tuomaan. ”Palstoilla” tästä päässee näkyviin vähän; yrityksiä ei silti laiminlyödä ainakaan minun urani edistämisen ja ystävieni tätä tarkoittavien hyvien palvelusten takia. Toivon, etteivät viimeksi mainitut pidä tätä kiittämättömyyden osoituksena.

Nervanderin kuolema on vaikuttanut sekä vaikenemiseeni että yleensäkin alakuloiseen mielentilaani. Olen lukenut ”piirrelmäsi” kyynelsilmin – masentuneena siitäkin, ettei hän koskaan paljastanut minulle sisimmässään kokemaansa masennusta, vaan halusi jonkinmoisen ylpeyden vallassa osoittaa olevansa kadehdittavassa asemassa – kuten kaikki hänen minulle lähettämänsä kirjeet osoittavat – jolloin tietysti minä näytin ajelehtivan irrallani, ”profanum vulguksen” [ymmärtämättömän rahvaan] tuen varassa. Tämä oli ehkä hänelle luontainen kuvitelma, joka toi hänelle itselleen lohtua; ja mieltäni painaa sekin, että ehkä etääntymiseni hänestä vaikutti siihen, että tuo hänen kuvitelmansa särkyi. Jos hänelle olisi suotu elinaikaa, hänen masentunut mielialansa olisi kuitenkin varmasti johtanut kuvitelmia todellisempiin hyviin seurauksiin. Viimeinen kirjeitse tapahtunut sananvaihtomme (1847) koski melkein pelkästään ”kansansuosiota”. Nervander käsitteli sitä iloisesti halveksien, oman voimansa tunnossa, ja kuten sanottu sen vahvojen ihmisten keskuudessa yleisen kuvitelman vallassa, että sellaista, mitä ei käsillä ole, ei tarvita. Muistan selvästi sanoneeni hänelle omana mielipiteenäni, että mainittu halveksunta oli teennäistä; mutta vastaus kuuluu: ”että minä voisin aivan samoin väittää hänen, siis Nervanderin itsensä, arvostavan salaneuvoksen titteliä sillä perusteella, että hän nauraa v. Klinckowströmille, joka havittelee sitä”.

Nämä ovat kuitenkin surullisia muistoja. Voisi olla hyödyksi, jos puhuisit Janne Nervanderin ja Lillen kanssa estääksesi Nervanderin runotuotannon julkaisemisen, mistä Lillen pitäisi tehdä ratkaisu yksin. Käännöksenä voitaisiin julkaista Pietarin akatemialle kirjoitetut memoriaalit; sitten ehkä joitakin lausuntoja kanavakomitean ja konsistorin pöytäkirjoihin; sitten runotuotanto ja lopuksi kirjeitä tai otteita niistä. Siten saataisiin aikaan jonkinmoiset kootut teokset. Mitä nimenomaan runotuotantoon tulee, Nervander luopui 1833 (34?), jolloin runot ilmoitettiin tilattaviksi, niiden painattamisesta minun neuvostani, koska silloin kuten yhäkin olin sitä mieltä, ettei niiden enemmistö kohoa tavallisten keskinkertaisten riimittelyjen yläpuolelle. Tiukka karsinta olisi sen takia paikallaan. Nervander ei itse halunnut nimeään sellaisen aineiston sekaan, joka vain päästetään läpi. Samaa periaatetta on jälkeenjääneidenkin noudatettava. Pidän asiaa hyvin tärkeänä ja yritän joka tapauksessa saada Jannen hyväksymään näkökantani. Tiedän hyvin Sinun kannattavan pääasiaa, mutta pelkään Sinun olevan toista mieltä runoista. Sinähän haluat, että kaikki saa yrittää elää; minä taas olen sitä mieltä, että kuolemaan tuomitun aineksen läheisyys saattaa viedä hautaan senkin osan, jolla on edellytyksiä elää kauemmin.

Huhu kertoo, että Sinulla on hyvät mahdollisuudet saada sovelias ja Sinulle valmisteltu paikka, ja minäkin iloitsen siitä Sinun puolestasi – vaikka epäilenkin, että sinne johtava matka voi keventää monien huonoa omaatuntoa. On hyvä, että miehelle valmistellaan paikka eikä menetellä siten, että valmis paikka täytetään sellaisella, joka on käsille saatavissa. Niin kauan kuin yliopiston tehtävänä kuitenkin on ensisijaisesti kilpailun avaaminen ja valittavalta henkilöltä vaadittavien edellytysten määrittely, sitä tietä on kuljettava. Jos voit järjestää asiat tälle kannalle, tee se. ”Uudempi kirjallisuus ja estetiikka” on myös parempi määre kuin ”uudet kielet”, kuten ehdotukseen on kuulemani mukaan kirjoitettu. Edellisessä tapauksessa Sinun on tosin otettava huomioon Runeberg; hän ei kuitenkaan aio häiritä omaa rauhaansa eikä muidenkaan.

Ajan suuri arvo ja elämämme lyhyys (40 ikävuoden jälkeen) johtavat siihen, että viimeksi mainitun jatkumista voi katsella melko välinpitämättömästi. Arvelen, että joudumme kolmen tai ehkä viiden vuoden kuluttua esiintymään maan rajojen ulkopuolella melkoinen häpeän merkki otsassamme. Olemme tähän saakka olleet vuoden 1809 tasolla = 40 vuotta jäljessä. Yksi viisivuotiskausi lisää nyt siihen vielä 60 vuotta, joten varmaan kuluu vuosisata, ennen kuin meidän sivistyksemme ennättää sille tasolle, jolla muu Eurooppa on 1855–60. Kukapa puhuukaan poliittisista instituutioista? Niihin me emme voi vaikuttaa millään tavalla. Mutta yleinen sivistys, joka ilmenee kirjallisuudessa, elinkeinoissa ja sosiaalisissa laitoksissa, niin oppisivistyneistön kuin kansankin koulutuksessa, rikoslainsäädännössä, kuntalaitoksessa, koko yhteiselämässämme – on pysähtynyt pisteeseen, jonka pimeyden vasta muussa Euroopassa tapahtuva liikkuminen oikein selvästi osoittaa. En tarkoita sitä, että nuo liikkeet ovat sinänsä sivistyksen hyviä hedelmiä. Ne luovat kuitenkin tilan, joka perustuu edellisen ajan sivistyksen aikaansaannoksille, ja se taas on pohjana edistykselle, josta meillä on vielä vähemmän käsitystä kuin isillämme oli aavistuksia vuoden 91 vallankumoushuuman tuloksista.

Kun pohdiskelen asemaamme ja meidän sivistyksemme jälkijättöisyyyttä, en voi unohtaa Sinun kuvitelmiasi ensisijaisesti meidän kirjallisuudestamme – ja toiseksi meidän kyvyistämme, omani mukaan luettuna. Tästä kaikesta voitaisiin sanoa Svenska Minervan sanoin: ”että yleisö hämmästyisi perin juurin nähdessään sen kaiken kasattuna yhteen pieneen vajaan”. Mitä täällä voi kehittyä tällaisen – osaksi tylsyydestä, osaksi itsekkyydestä johtuvan – henkisen velttouden vallitessa? Olisin todella äärettömän pöyhkeä, jos uskoisin olevani ainoa, joka näkee tämän surkeuden – ellen itse tuntisi olevani sen vallassa. Ja Sinä samoin kuin kuka tahansa, joka viitsii kiinnittää asiaan huomiota, saat olla varma siitä, että jos jokin yksilöllinen kannustin on ohjannut minut näkemään olot tässä valossa tai tässä pimeydessä, kyseessä ei ole suuruudenhulluus, vaan tunne omasta voimattomuudestani. Ylistän onnellisiksi Sinua ja niitä, jotka nauttivat olojemme ihanuudesta; itse en kuitenkaan pysty osallistumaan näihin pitoihin.

Katsonet sinettiä saadaksesi selville, ovatko uteliaat silmät katsoneet tämän kirjeen sisälle. On hullua olla siitä huolissaan. Ottakoon minut kiinni – se joka tahtoo – jos haluan enää ajatella muuta kuin puhun tai viitsin missään salata ajatuksiani. Tiedän, että kaikki ne lurjukset, jotka haluavat leimata minut vaaralliseksi ihmiseksi, ovat itse vaarallisia, koska heillä ei ole periaatteita; ja itse tiedän pitäväni lain kunniassa. Jos meidän pitää yksityiselämässämme salailla vakaumuksiamme, on parasta olla niitä vailla ja luopua elämästäkin. On jo tarpeeksi paha asia, ettei mielipiteen julkisen ilmaisemisen oikeudella ole mitään oikeuksia, ei edes lain sille suomaa oikeutta. Ainakin puhumiseen pitää vaatia lainmukaista oikeutta – niin pitkälle kuin se riittää.

Kerro sydämellisiä terveisiä J. J. Tengströmille, jolle myös aioin kirjoittaa tänään – mutta aika ei riittänyt. Olen pahassa pulassa etsiessäni väitöskirjalleni latinan kielen ja ladontavirheiden tarkastajaa. Haluatko huolehtia latinan kielestä? Saan ehkä Frenckellin kautta korjauslukijan.

Kirjoita minulle joitakin rivejä mainitun latinan kielen tarkastuksen takia.

Kuten ennenkin

Snellman

 

Tämäkin jää makaamaan seuraavaan postipäivään – 29. heinäkuuta – asti.

 

PS Muuan pääasia vielä. Kun olen selvitettyäni tilini Längmanin kanssa – ts. hänen anteliaisuuttaan – tullut 200 frangin saatavan omistajaksi, pyydän Sinua maksamaan sen Lillelle – takaukseni takia. Sellainen on kohtalomme.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: 
Alkuperäinen