Finlands Allmänna Tidning nro 81, 9.4.1864: Eräitä huomautuksia ”valtiovarainvaliokunnan selvitykseen valtionhallinnon tarkastamisesta”

Tietoka dokumentista

Tietoa
9.4.1864
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

”Selvitys” erottuu monista valiokuntamietinnöistä tyynen maltillisuutensa ansiosta. Valiokunta sanoo havainneensa, että ”valtion tuloja on yleensä käytetty maan hyödyksi ja parhaaksi tavalla, joka ansaitsee maan kiitollisuuden.” Tällainen tunnustus todistaa poliittisesta rohkeudesta, joka tässä maassa on kauan ollut harvinaista. Onhan hallitsevien isänmaanrakkauteen ja kunniallisuuteen luottaminen julkisesti leimattu kavallukseksi.

Itse tosiasia, että hallintoa lähes puoli vuosisataa ilman mitään kontrollia hoitanut hallitus nyt kohtaa maan säädyt ilman, että se on pyytämässä penniäkään säännöllisiin valtionmenoihin, on kuitenkin jotain niin epätavallista – voidaanpa huoletta sanoa, niin vertaansa vailla olevaa, että se jo sinänsä todistaa tämän hallinnon puolesta. Ei pidä unohtaa, että valtionmenoihin on viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana kuitenkin kuulunut Saimaan kanavan ja rautatien rakentaminen, kallis sota sekä kahden ankaran kadon aiheuttamat avustustoimet. Kaikesta tästä huolimatta maan asukkailta ei ole vaadittu uusia veroja, vaan valtiontulojen lisääntyminen johtuu valiokunnan ilmaisun mukaisesi ”maan hyvinvoinnin kasvusta”.

Vaikka perustuslaki myöntää ainoastaan säätyjen valiokunnalle oikeuden tutustua valtiontalouden tilaan, tämä selvitys on jaettu parhaillaan kokoontuville valtiopäiville painettuina tiedonantoina. – Ja kun kyseinen valiokuntakin ennen sai tyytyä pääsummia koskeviin tietoihin, nykyinen valtiovarainvaliokunta saa tilaisuuden tutustua valtionmenojen pienimpiinkin yksityiskohtiin. Tällaista hallituksen osoittamaa vapaamielisyyttä pidetään tosin nykyään itsestäänselvyytenä. Suomen kansan koko aiemmassa valtiopäivähistoriassa se on kuitenkin tuntematon asia.

Ei pidä ihmetellä, että hallinnosta voidaan viidenkymmenen vuoden ajalta löytää huomauttamisen aihetta. Olisi kuitenkin hyvä, jos säädyt eivät eräiden huomautusten yhteydessä unohtaisi, että hallitsijalla on perustuslain mukaan oikeus määrätä kaikista valtionmenoista ja että ns. ylijäämävarojen on vuoden 1772 jälkeen sekä ennen vuotta 1680 katsottu olevan hänen vapaassa käytössään.

Erityisen tarkkaa harkintaa vaatii eräiden sotilaallisiin tarkoituksiin kohdistuvien menoerien arviointi.

Valiokunta erehtyy siinä, että Ahvenanmaan linnoituskustannukset olisi kokonaisuudessaan maksettu Suomen valtion varoista. Suomen piti maksaa niistä vain kolmasosa. Tosiasiassa Suomen valtiovaroista maksetut kaksi miljoonaa pankkiassignaatteina lienevät olleet vain murto-osa linnoitusten todellisista kustannuksista.

Tämänkaltaisessa valtion menoerän arvioinnissa voi kysymys olla vain siitä, hyödyttääkö se tarkoitustaan – maan puolustamista. Onhan täysin selvää, että Hallitsijalla on perustuslaillinen oikeus määrätä tässä suhteessa tarvittavista valtiovaroista.

Sama koskee sotalaivoja Rurik ja Kalevala. Niiden rakentaminen kuului sotilasmenoihin. Mitään muuta Suomi ei suurisuuntaisemman meripuolustuksen hyväksi kyennyt saamaan aikaan. Se, että Itämeren valloittaneen vihollisen ylivoimaisuus teki koko meripuolustuksen mahdottomaksi, on aivan toinen asia. Jos taas mainitut alukset olisi säilytetty Suomen kontolle, suuri osa sotilasrahaston varoista olisi mennyt niiden ylläpitoon.

Myös muiden sotilaallisiin tarkoituksiin osoitettujen menojen kohdalla pitää ajatella, että maan puolustuslaitoksen nykyinen järjestely, jonka johdosta puolustuskykymme sotaa ajatellen on kaikkea muuta kuin riittävä, ei mahdollista edes rauhanaikaisten varuskuntien perustamista niin, että (on tuskallista tunnustaa tämä) meidän täytyy panna vankiloidemme, rahastojemme ym. vartiointi venäläisten sotilaiden taakaksi. Se vähäinen, mitä Suomen sotilasrahastosta on tähän tarkoitukseen annettu, on ollut noin 50 000–60 000 ruplaa vuodessa erään venäläisen päällystön osan vuokriin ym. Näihin menoihin voidaan laskea myös venäläisten kasarminrakennukseen osallistuminen Helsingissä. Sen katon alla majailevat sotilaat eivät liene suurestikaan nauttineet suomalaisten ovien ja portaiden vartioinnista tai yöllisestä partioinnista pääkaupungin kaduilla. Näitä asioita ajatteleva löytää helposti moninkertaisen määrän esimerkkejä ja tulee ehkä siihen tulokseen, että jälkilaskut voivat näissä asioissa olla niin taloudellisesti kuin poliittisestikin arveluttavia,

Valiokunnan huomautusten ei hevin pitäisi johtaa säätyjä mihinkään muuhun päätökseen kuin anomukseen maan sotalaitoksen uudistamisesta sillä tavoin, että ainakin kaupunkien varuskuntapalvelusta huolehtisivat omat joukko-osastot.

Muista huomautuksista vähiten aiheellinen on varmasti muiden kuin luterilaisten kirkkojen ylläpitoa koskeva. Kaikissa eurooppalaisissa valtioissa, joissa vallitsee jotenkin valistunut suvaitsevaisuus, pidetään velvollisuutena tukea kaikkia kristillisiä seurakuntia, jotka pienuutensa vuoksi eivät itse kykene ylläpitämään kirkkoa ja jumalanpalveluksia. Suomessa tämä velvollisuus kreikkalaista kirkkoa kohtaan on sitä tähdellisempi, koska osa maan rahvaasta kuuluu mainittuun kirkkoon. Ei voida oikeutetusti vaatia, että tämän rahvaan valtiolle maksamat verot käytettäisiin vain luterilaisen ”pappisvaltion” hyväksi.

Lopuksi lienee oikeudenmukaista, ettei ylimääräisiä eläkkeitä myönnettäisi sellaisille virkamiesten leskille, jotka eivät niitä tarvitse. Sen sijaan olisi toivottavaa, että saataisiin enemmän varoja niiden sitä tarvitsevien lukuisien orpojen auttamiseen, joille muutaman kymmenen ruplan peruseläke ei turvaa niukintakaan elatusta. Kun täysinpalvelleiden siviilivirkamiesten eläkkeisiin kuluu vain 70–80 000 ruplaa, se todistaa riittävästi, että noiden orpojen isät eivät työtä tekemättä syöneet valtion leipää.