Viinanpolttokysymys on säätyjen harkittavana. Kun jo valiokunta jakaantui asiassa kahteen leiriin, joiden ehdotukset poikkeavat olennaisesti keisarillisesta esityksestä, niin voi tuskin odottaa eri säätyjen tai edes kolmen niistä pääsevän asiassa yksimieliseen päätökseen.
Ei voida kieltää, että valiokunnan molempien ryhmittymien ehdotukset ovat selvässä ristiriidassa yleisesti toivotun ja hyväksytyn päätarkoituksen, kulutuksen pienentämisen kanssa. Tehdasmaista valmistusta vaativa ryhmittymä 1 tahtoo pakottaa tehtailijat valmistamaan ryhmän asettaman määrän, 2 ½ kannua [kannu 2,6 l] henkeä kohti maan koko väestölle eli 4 300 000 kannua. Ryhmittymä 2 taas säilyttäisi kotitarvepolton ja haluaa tehtaita perustettavan vain siinä tapauksessa, että kotitarvepolttajat eivät kykene tuottamaan mainittua kokonaismäärää.
Ei liene erilaisia käsityksiä siitä, että valmistuksen ylärajan määrääminen on sekä talouden että elinkeinonharjoittamisen näkökulmasta kielteistä. Mutta kun viinalainsäädännön on pidettävä silmällä myös viinan siveellistä vaikutusta, niin vielä tuhoisampaa on säätää valmistuksen ja siten myös kulutuksen alarajaa. Valiokuntien molempien ehdotusten mukaan maan jokaisen 18 vuotta täyttäneen miespuolisen henkilön pitäisi kuluttaa vuodessa seitsemän kannua viinaa.
Eräs ehdotuksen nro 1 vastustaja on kannanotossaan selvästi esittänyt tämän seurauksen. Kun ehdotuksen mukaan tehtailijan nimittäin on maksettava veroa, valmistaa hän viinaa tai ei, niin hänet pakotetaan valmistamaan täysi määrä ja tyrkyttämään tavaraa vieläpä hyvin halvalla, jotta saisi korvatuksi edes osan verosta, 160 penniä kannulta, – niin hyvinä kuin huonoinakin vuosinakin, sallii yleinen varallisuustilanne tämän ylellisyystavaran käytön tai ei. Valmistusta ei voida mitenkään säätää kulutuksen mukaan, kulutuksen on päinvastoin seurattava valmistusta.
Ehdotus 2 taas tekee kaiken voitavansa kotitarvepolton lisäämiseksi. Tähän huolenpitoon kuuluu säädös, että pienet tilakohtaiset valmistusoikeudet saisi yhdistää aina yhteen manttaaliin saakka. Onhan hyvin tiedossa, että varakkaammat talonpojat ovat varsinaisia viinanpolttajia. – Pienimpien maatilkkujen omistajilla ei ole viljaa poltettavaksi. Mutta valiokunnan ehdotuksen mukaan yhdenkään tilan poltto-oikeus ei jäisi käyttämättä. Ne, jotka nyt antavat palkkapolttajille viljaa, ymmärtäisivät myös muutamaa kannua vastaan vuokrata pienten tilojen omistajilta oikeudet. Mutta asetus kehottaisi näin toivottavaan yhteistyöhön jopa 1/96 manttaalin omistajia, joilla yksin ei ole varaa edes pannuun. Kaikessa tähdätään siten siihen, että kotitarvepolttajat kykenisivät täyttämään aiotun minimin.
Ainoa syy, jonka nojalla kotitarvepolttoa voidaan suvaita on varmuus, että jos polttaminen samalla vapautetaan, kotipoltto pian häviää itsestään kilpailussa tehdaspolton kanssa. Mutta kun kyseisen ehdotuksen mukaan hallitus saisi sallia tehdaspolton vasta sitten kun kotitarvepoltto osoittautuu kykenemättömäksi täyttämään määrättyä enimmäismäärää, niin tehtaat eivät juuri tulisi kysymykseen, ja kaikkein vähiten niillä seuduilla joilla kotitarvepoltto kukoistaa eniten. Kilpailu jäisi siis vaille vaikutusta. Ja jos sitä paitsi oletettu määrä todella kulutetaan, niin seuraa ainoastaan, että tehtaat myyvät ensin halvemman tavaransa kun taas kotitarvepolttajat saavat odottaa korvausta kalliimmasta viinastaan siihen asti kun tehdastavara loppuu.
Kuinka asia sitten pitäisi järjestää? Ei ole todellakaan muuta järkevää keinoa kuin polton vapauttaminen. Jollei luoteta siihen, että verotuksen seurauksena kohonnut hinta ja erityisesti pakko ostaa tavara selvällä rahalla vähentäisi kulutusta, ei saada aikaan minkäänlaista lainsäädäntöä, joka ansaitsisi muun kuin päähänpiston nimen. Vain jos valmistus vapautetaan, voi kotitarvepoltonkin järjestelyllä olla jokin järkevä päämäärä – sen itsensä poiskitkeminen käytännöllistä tietä.
Myyntiä voi sitten rajoittaa miten halutaan, kunhan vältetään Ruotsissa tehty virhe, että siitä tehdään kuntien tulonlähde. Jos sitä vastoin kunnat valiokunnan ehdotuksen mukaisesti saavat huomattavan osan luvattomasta myynnistä määrättävistä sakosta, tämä on paras tae tuota myyntiä vastaan.
Viinaveron käytön suhteen molemmat ryhmittymät osoittivat kiitettävää innostusta Hänen Majesteettinsa ehdottamia yleisiä hankkeita kohtaan. Erityisen ilahduttavaa on havaita, että kumpikaan ehdotus ei ole unohtanut vankilalaitoksen uudistamista ja vararahastoa katovuosia varten.
Mutta – mitä vankiloissa saadaan aikaan 300 000 tai 464 000 markan vuotuisella määrärahalla? Jos päätös rangaistustapojen uudistuksesta astuu voimaan ja vankilat korvaavat ruumiillisen rangaistuksen, niin on ennakoitavissa, että nykyinen valtion vankienhoitoon asettama 502 000 markan määräraha tulee kaksinkertaistaa. Tuskin sen halvemmaksi tulee myöskään tuntuvasti lisääntynyttä vankimäärää varten tarvittava erityinen ylihallitus sekä kokonaan uusi organisaatio vankiloiden tarkastusta, vartiointia, taloudenpitoa, niissä annettavaa opetusta, vanginkuljetuksia ym. varten.
Ja mistä otettaisiin rahat vankiloiden ja ojennuslaitosten rakentamiseen ja laajentamiseen. Näistä asioista annettavia esityksiä valmistellut komitea on teettänyt myös kustannusarvion ensiksikin täysin välttämättömästä sisustusremontista sekä vain kahdesta uudesta, pienehköstä sellivankilasta – ja kustannukset kohosivat pelkkien muurien osalta puoleen miljoonaan ruplaan eli 2 000 000 markkaan. Voidaan kuitenkin olettaa, että arvio kaikkien vastaavien, erittelemättömien arvioiden tapaan on vain puolet todellisista kustannuksista. Kun siihen lisätään lämpöjohdot, vesijohdot ym. sellivankiloissa välttämättömät varusteet, vankien majoituskustannukset rakennustöiden aikana jne., päästään helposti kerralla tarvittavaan 4 000 000 markan määrärahaan. Tämä oletus voidaan tietysti yhtä hyvin kiistää kuin esittääkin. Mutta kaikki rakennushankkeet ja erityisesti julkiset osoittavat kustannusten mieluummin ylittävän arviot kuin päinvastoin.
Kun ryhmä 1 ehdottaa veroksi 160 penniä kannulta ryhmän 2 määrätessä sen ainoastaan 120 penniksi, edellinen on kyennyt säilyttämään sen armollisen esityksen ehdotuksen, että neljäsosa verosta jaettaisiin lääneihin kuntien tarpeisiin määrättäväksi. Sama ryhmä osoittaisi lisäksi 800 000 markkaa teiden rakentamiseen ja 500 000 markkaa kyytilaitokseen, kaiken läänien ja kuntien kesken jaettavaksi. Ryhmä 2 sitä vastoin ehdottaa yhteensä 1 200 000 markkaa kyytilaitokseen ja siltojen rakentamiseen. Raha jaettaisiin lääneihin, ”minkä jälkeen jokaisen pitäjän edustajat maaherran luona päättäisivät jaosta tarkemmin”.
Näihin määräyksiin sallittaneen esittää muutamia huomautuksia.
Ensinnäkin: mahtaako todella olla paras tapa lieventää kyytivelvollisuutta siten, että kyytilaitoksen ylläpitämiseksi määrätään uusia veroja – vaikka välillisiäkin. Ehkä aikomus on edistää tehtävien antamista urakalla hoidettavaksi. Mutta jos kunnat eivät halua tai voi hyväksyä urakoitsijoita, onko rahat silloin jaettava kyytivelvollisille? Eiköhän kyytimaksun korottaminen kaikissa urakoitsijoiden pitämissä kestikievareissa silloin olisi paljon oikeudenmukaisempi ja tehokkaampi keino, koska kyseiset rahat näin säästyisivät muihin tarkoituksiin?
Toiseksi: käyttävätkö kunnat niiden hyväksi myönnetyt varat parhaimmalla tavalla? Sitä on syytä epäillä. Ainakin voidaan pitää varmana, että koko läänistä valitussa edustuselimessä on enemmän ymmärrystä kuin kunnalliskokouksissa. Ryhmän 2 esitys näyttää tässä suhteessa olevan yksi niistä, joilla on tulevaisuutta – kunhan vaali vain suoritetaan kihlakunnittain (tai käräjäkunnittain) osin siksi, että kyytivelvollisuus ja suuret sillanrakennustyöt hoidetaan tämän jaon mukaan ja osin siksi, että pitäjäkohtaisesta edustuselimestä useassa läänissä tulisi liian monipäinen ja kallis. Lääninedustuselin olisi monessa suhteessa toivottava. Neuvoa antavana kokouksena siitä olisi ahkeran maaherran toiminnalle suuri hyöty ja siinä olisi myös koko maan tulevan edustusuudistuksen siemen. Kun sellainen elin ei kokoonnu hyväksymään määrärahoja, vaan suunnittelemaan ryhmän esityksen mukaisesti noin 400 000 markan suuruisen rahasumman käytöstä, niin tällainen herättäisi kiinnostusta ja huolenpitoa yhteiskunnan etua kohtaan, mitä tällaisissa elimissä harvoin esiintyy.
Kolmanneksi on tunnustettu totuus, että ikivanhojen verorasitusten poistamisella ei voi koskaan olla yhtä edullista vaikutusta kuin sillä, että niiden avulla kootut varat käytetään yhteiskunnan edun hyväksi. Tämä pitää tietysti ymmärtää cum grano salis tervettä järkeä. Yksilön vapaus hallita omaisuutta on epäilemättä asetettava sosialismin edelle. Mutta yhdistyksen kautta yksityinen voi saada etuja, jotka muuten ovat hänen tavoittamattomissaan. Eikö ainakin olisi syytä jättää tällaisen lääninedustuksen harkittavaksi, mitä se voisi tehdä esim. kansansivistyksen hyväksi ja maatalouden tukemiseksi. Yhdeltä kunnalta ei tässä maassa yleensäkään voi odottaa kovin suuria uhrauksia tällaisissa tulevaisuuteen tähtäävissä asioissa. Lääninedustus sen sijaan tuskin jättäisi niitäkään vaille huomiota. Maatalouskoulut, kotiteollisuuskoulut, näyttelyt, palkinnot ym. vaativat myös määrärahansa ja näyttäisi mielekkäältä, että näistä asioista huolehtiminen osittain siirrettäisiin hallitukselta kansalle itselleen. Tämä ei kuitenkaan kiellä tie- ja siltahankkeisiin tarkoitettuja määrärahoja. Mutta yksittäinen kunta sijoittaa rahat aina ennemmin köyhäinhoitoon tai vaikkapa lumen auraamiseen kuin esim. maantien siirtämiseen kiertämään jokin mäki. Eikä se koskaan kykene korvaamaan puusiltaa kivisillalla, vaikka jälkimmäisen halvempi ylläpito merkitsisikin helpotusta tulevaisuudessa.
Voidaan silti epäillä, olisiko esim. käräjäkappojen korottaminen keisarillisen esityksen mukaisesti kohtuullista ja toivottavaa. Kysymys on uudesta verosta ja kohtuullisuus tuntuisi vaativan, että jos varoja kertyy riittävästi, se johtaisi vanhempien verorasitusten keventämiseen niin paljon kuin se uusiin maksuihin kajoamatta olisi mahdollista. Ryhmä 1 perustelee esityksen hylkäämistä sillä, että käräjäkappoja maksavat nekin, joilla ei ole oikeutta viinanpolttoon. Hallitus taas lienee ajatellut juuri tätä seikkaa ja sitä paitsi lähtenyt esityksessään siitä, että maatalouden kannalta ankarinta ei ole pysyvä maankorko vaan alati kasvavat savukohtaiset maksut ja kunnalliset velvoitteet. Käräjäkappoja maksetaan joka mökistä. Pitäisikö säätyjen, jotka henkilökohtaista veroa koskevalla päätöksellään ovat lisänneet näiden mökkien asujaimien taakkaa, jättää käyttämättä tilaisuus keventää tuota taakkaa toisessa kohdassa.
Lopuksi vielä kaksi huomautusta.
Ei pidä unohtaa, että voi tulla suhdanteita, joissa viinan vienti ulkomaille on kannattavaa. Maa siitä tietenkin voittaa, koska sitä vastaan voidaan tuoda myös viljaa, tavallaan vehnää rukiin sijaan, jos sellaiseen on tarvetta. Tätä tarkoitusta silmälläpitäen pitäisi sallia viinaveron palauttamisen käyttö houkuttimena. Vajausta veron tuotossa syntyisi tällöin vain siinä tapauksessa, että valmistukselle määrätään yläraja – minkä ajatuksen käyttökelvottomuus tässä samalla vahvistetaan.
Mutta joka tapauksessa on taattava, että hallitus varmasti saa käyttöönsä sille määrätyt varat. Viinaveron tuotolla ei voi suunnitella peitettävän valtion vakinaisia menoja. Jos tehdään rautatielainaa, ei myöskään sen korkojen ja kuoletusten maksamista voi jättää viinanpoltosta riippuvaiseksi. Säätyjen on siis välttämättä sitouduttava jollain muulla tavalla kattamaan näissä asioissa mahdollisesti syntyvä vajaus. Viinanpolttolainsäädäntöä voidaan sitä paitsi seuraavilla valtiopäivillä muuttaa. Kyseisiä määrärahoja taas on voitava odottaa siitä riippumatta.
