Voidaan yleensäkin kysyä, onko yleisessä asetuksessa syytä mennä hallinnollisia yksityiskohtia koskeviin määräyksiin etenkin, kun taustalla ei ole mitään erityistä kokemusta määräysten soveliaisuudesta. – Kun lainsäätäjä ei halua jättää mitään hallintoa hoitavien ymmärryksen ja harkinnan varaan, seuraus on määräysten ja vastamääräysten tavanmukainen moninaisuus.

Tällaisten määräysten joukkoon voinee lukea leimapaperiveroa koskevaan säädökseen sisältyvän yksityiskohtaisen määräyksen leimapaperin väristä, muodosta ym. ulkoisista seikoista.

Joka tapauksessa luulisi olevan selvää, että sanotut määräykset koskevat erästä hallinnollista toimenpidettä.

Jo keisarilliseen esitykseen sisältyi määräys, että leimapaperin arvo on merkittävä sekä suomen- että ruotsinkielisellä tekstillä. Mutta tämä määräys koski vain koko arkin leimapaperia. Sen soveltaminen myös vekselien ym. lisäleimaukseen olisi kuitenkin tuottanut hankaluuksia, koska sillä tavoin merkityn leimapaperin on oltava kooltaan varsin suuri.

Mutta säädyt päättivät myös leimamerkkien käyttämisestä ja säilyttivät silti määräyksen arvon kaksinkertaisesta merkitsemisestä. Jos määräystä sovellettaisiin myös leimamerkkeihin, niin teksti pitäisi tehdä niin pieneksi, ettei sitä voi lukea, tai sitten merkistä niin suurikokoinen, että se ei mahtuisi vekselin etupuolelle ja vain vaivoin sellaisen asiakirjan ensimmäiselle sivulle, johon vaaditaan useampia leimamerkkejä. Jo leimamerkkeihin välttämättä tarvittava kontrollileima on tehnyt niistä suurempikokoisia kuin olisi ollut toivottavaa. Ja kuitenkin kontrollileima saadaan niihin mahtumaan vain töin tuskin.

Säädöstä olisi voitu muuttaa niin, että arvo merkittäisiin sekä kirjaimin että numeroin. Mutta kun piti siirtyä käytäntöön eli leimapaperin valmistukseen, oli todella lähellä käydä niin, että sellainenkin säädös olisi ollut pakko jättää toteuttamatta.

Maassa ei ole ainoatakaan puuleikkaajaa. Jos leimoiksi olisi valittu kuvalaatat, jotka siihen epäilemättä parhaiten sopisivat, ei sellaisia olisi voitu täällä valmistaa. Siksi valmisteltiinkin käytettävissä olevien teknikoiden kanssa yhteistuumin ehdotus teräsleimasimien käytöstä. 58 sellaisen valmistaminen ei kuitenkaan ole helppo asia. Siksi päätettiinkin tyytyä kolmeen, jotka voitaisiin kaivertaa kahden kuukauden kuluessa ja asettaa niihin kaksi irtainta tappia arvonmerkitsemistä varten. – Niihin oli kuitenkin mahdotonta merkitä arvoa muuten kuin numeroilla, joten arvon merkitsemisestä tekstillä olisi pitänyt luopua tykkänään. Kolme leimasinta riittivät nimittäin teksteihin ”mark-markka”, ”mark-markkaa” ja ”penni-penniä”. Tähän asia jäi kesäkuussa 1864.

Leimasimet valmistettiin Osberg & Badessa. Piirtäminen tehtiin kirjallisuusseuran painoyhtiön kivipainossa. Mutta kun se aiemmin vain luonnosteltuna ja nyt toteutettuna piirustuksena jätettiin maan ainoalle kaivertajalle, hän luopui tehtävästä.

On surullista puhua maamme köyhyydestä niin monessa eri asiassa. Mutta olisi hyödyllistä ottaa se esille niin suurissa kuin pienissäkin asioissa.

Myös kivipainon käyttöä oli harkittu ja asianomaisilta oli jo kysyttykin asiasta. Tällöin vaikeudeksi osoittautui kuitenkin valmistuksen kontrollointi. Myös lisäleimaus olisi ollut jokseenkin mahdotonta toteuttaa muualla kuin karttapaperikonttorissa. Juuri tässä konttorissa tapahtuvaa valmistamista silmälläpitäen suunniteltiin käytettäväksi teräsleimasimia, joita varten yksi puristin oli valmiina ja herra Wetzer sitoutui nopeasti valmistamaan kaksi uutta. Vasta kun mainitusta suunnitelmasta kaivertajan puutteen vuoksi piti luopua, kirjallisuusseuran yritteliäs painoyhtiö ryhtyi järjestämään erityistä kivipainoa kartanleimausta varten. Senaatintalosta järjestettiin sitä varten huone, puristimia ja kiviä tilattiin ulkomailta niin että painaminen voitaisiin aloittaa lokakuussa 1864.

Yhä avoinna oleva ongelma arvonmerkinnän mahduttamisesta leimamerkkeihin ratkaistiin siten, että se laadittiin vain yhdellä kielellä. Jollei määräyksissä haluttaisi antaa asiasta erillisiä ohjeita karttoja ja leimamerkkejä varten, tulisi myös kartoissa seurata tätä merkintätapaa.

Voidaan sanoa, että kaksinkertaisen tekstin sijoittaminen leimamerkkeihin ei ollut mitenkään mahdotonta. Olisi tarvinnut vain jättää vaakuna pois ja kirjoittaa siniruskealle paperiliuskalle pelkkä arvonmerkintä, esim.

Åttatio

Mark

80

Kahdeksan

Kymmentä

Markkaa.

Vaakunan merkityksestä tällaisessa paperissa voidaan tietysti olla montaa mieltä. Jonkinlaisen merkin on joka tapauksessa osoitettava, että kyseessä on kruunun paperi ja jotain sellaista siinä on oltava, joka suojaa väärennöksiltä paremmin kuin helposti jäljiteltävät numerot ja kirjaimet.1

Armollinen määräys on päivätty 25. marraskuuta. Tuona päivänä se nimittäin Hänen Majesteettinsa vahvistamana hyväksyttiin senaatissa. Jos vasta silloin olisi aloitettu leimojen piirtäminen kiveen jne. niin ensimmäistäkään karttaa ei olisi ollut valmiina 1. tammikuuta 1865, jolloin määräyksen piti astua voimaan. Oli väärin ennakoida Hänen Majesteettinsa armollista päätöstä leimapaperin ulkonäöstä. Mutta vielä suurempi vääryys olisi ollut istua kädet ristissä tietäen, että määräyksen soveltaminen hallitsijan ja säätyjen määräämästä päivästä lähtien tulisi olemaan mahdotonta.

Kukaan tuskin haluaa väittää, että arvon merkitsemistavan muutoksesta olisi jotain haittaa. Jokainen ymmärtää yhtä hyvin sanat ”markka”, tai ”markkaa ja penniä” kuin ”mark och penni”. Tällä edellytyksellä myös hopearahassa on vain suomenkielinen merkintä. Sillä on luultavasti tarkoitettu, että raha kuitenkin on Suomen raha niin kuin leimapaperikin kuuluu vain ja ainoastaan Suomelle. Mitään kielikysymystä leimapaperinvalmistukseen ei kätkeydy, mistä todistaa jo se, että kartoissa vaakunan ympärysteksti sekä kontrollileiman kirjoitus ovat ruotsiksi. Muutoinkin arvon ilmoittaminen tekstillä on täysin hyödytöntä arvon tunnistamisen kannalta. Eihän kukaan katso tekstiä, vaan ainoastaan numeroa. Ensiksi mainittu on kuitenkin paikallaan ehkäisemässä arvon väärentämistä. Tämän päämäärän kannalta taas on sama, mitä kieltä käytetään.

Perustuslaista puhuminen tämänkaltaisen kysymyksen yhteydessä ei ole vain pikkumaista vaan myös turhaa. Leimapaperimaksu on vero, jonka suuruudesta päättäminen kuuluu säädyille. Sitä koskevia seikkoja ei saa mennä muuttamaan. Mutta määräys sisältää lisäksi joukon puhtaasti hallinnollisia määrityksiä. Näihin kuuluu määräys leimapaperin ulkonäöstä. Säätyjä voidaan tällaisissa asioissa kuulla ja ne voivat myös tehdä ehdotuksia määräysten sisällöstä. Päätösvalta kaikissa tällaisissa kysymyksissä on kuitenkin perustuslain mukaan Hänen Majesteetillaan.2 Varsin surullista on esim. se, että kun säädyt ovat määränneet mm. hovioikeuksissa ym. paikoissa tietyissä tapauksissa käytettävän leimapaperin arvoksi 25 penniä, niin määräyksen pykälässä 2, jossa arvot erikseen luetellaan, unohdetaan kuitenkin mainita tämä arvo. Voidaan epäillä, pitäisikö ja voisiko asiaa muuttaa. – Voidaan pitää oikeana, että 25 pennin paperia ja leimamerkkejä olisi pitänyt valmistaa. Olihan se säätyjen ilmeinen tarkoitus, vaikka luku 25 mainitusta pykälästä puuttuukin. Asiasta voidaan kuitenkin, kuten sanottu, olla kahta mieltä, koska kysymys on itse verotuksesta. Virhe on valtion tappioksi korjattavissa siten, että pykälän 5 väkinäisen tulkinnan mukaan kyseisissä asiakirjoissa käytetään 20 pennin leimapaperia. Mutta leimapaperin ulkonäön muuttaminen säätyjen esittämästä ei voi olla perustuslain vastaista, siitä ei ole epäilystäkään.

Perustuslain mukaan säätyjen asia ei ole edes määrätä leimamerkkien olemassaolosta. Korkea-arvoisten leimamerkkien käyttäminen on todellakin varsin arveluttavaa. Jos jokin asiakirja on kirjoitettava leimapaperille, on määräyksen noudattamista helppo valvoa. Myös leimapaperin kartoittamista on helppo kontrolloida, koska jokainen arkkiin voitaisiin erikseen laittaa oikeuden sinetti. Mutta jos leimamerkkien käyttö tässä sallitaan, niin määräyksen noudattaminen jää monesti asianomaisen virkamiehen tarkkuuden varaan. Kun jokin asiakirja on oikeudessa esitetty, on oletettava sen olleen myös asianmukaisesti kartoitettu. Jos leimamerkkejä sittemmin kuitenkin puuttuu, ei siitä pitäisi joutua vastuuseen. 100 markan, 200 markan, 300 markan ja 500 markan leimamerkkejä ei toistaiseksi olekaan valmistettu. Olisikin ollut hyvä, jos leimamerkeissä olisi rajoituttu vain alimpiin arvoihin, joita käytetään viranomaisille tehtävissä hakemuksissa ym. Myöskään tämän asian muuttaminen ei vähääkään koskisi itseverotusoikeutta. Mutta niin kauan kuin kokemus ei osoita muutosta välttämättömäksi, on aivan paikallaan, että muutosta ei tehdä.

• 1. Englannissa leimapaperissa on kuningattaren kuva tai vaakuna, Ranskassa Gallian kuva, Belgiassa, Tanskassa ja Ruotsissa vaakuna. Englannissa muuten käytetään valkoista leimaa ja vain ulkomaisissa vekseleissä värillisiä leimamerkkejä. Ranskassa on valkoinen leima ja musta kontrollileima, Belgiassa valkoinen leima ja punainen kontrollileima – myös siinä on Belgian leijona. Ranskassa ja Belgiassa leimamerkkejä ei käytettäne muihin papereihin kuin ulkomaisiin vekseleihin.
• 2. Esimerkin tämänkaltaisesta väärinkäsityksestä ja osin myös ymmärtämättömyydestä tarjoaa tapa, jolla mittojen ja painojen uudistamisen lykkääntymistä näkee käsiteltävän. Perustuslain mukaan määräysvalta näissä asioissa kuuluu hallitsijalle. Mutta Hänen Majesteettinsa suvaitsi kuulla asiassa säätyjä, jotka vahvistivat armollisen esityksen vaihtoehdoksi ajatellun uudistuksen. Kun Hänen Keisarillinen Majesteettinsa nyt katsoi aiheelliseksi antaa toimenpiteiden tässä asiassa toistaiseksi olla, niin asiasta puhutaan säätyjen päätöksen syrjäyttämisenä, vaikka kysymys on asiasta, johon säädyt saavat ottaa kantaa mutta jossa niillä ei ole oikeutta edes tulla kuulluksi, saati sitten tehdä päätöstä. On selvää, että säädyt itse eivät ole kannattaneet tai ilmaisseet näitä vaatimuksia. Lehdistö on vain esittänyt asian niin kuin ne olisivat säätyjen omavaltaisesti ottamia oikeuksia. Mutta myös tällainen tapa esittää asioita voi johtaa laajempaankin sekaannukseen oikean ja väärän suhteen.