Jollei ole mahdollista, että jokainen maanviljelijä tai kunnat yhteisesti säästävät ainakin yhden vuoden viljantarpeen tulevia kovia aikoja varten, niin yksinkertaisin tapa huolehtia maan asukkaiden leipä- ja siemenviljan saannista sellaisena aikana on, että valtiovalta säästää kruununmakasiineihinsa kaiken niihin mahdollisesti tuotavan viljan kadon sattuessa myytäväksi tai lainattavaksi. Tämä keino on kaikkein varmin ja normaalioloissa se tarjoaa maan rahvaalle myös edullisimman hätäavun. Viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana onkin tähän väestön auttamiskeinoon tarkoin harkiten turvauduttu. Valtio ei ole siinä kärsinyt erityisen suuria tappioita; niitä koituu vain kalliista kuljetuskustannuksista siirrettäessä viljaa paikkakunnalta toiselle. Korkotappiot ja tavaran säilytyksessä aiheutuva hävikki vastaavat suunnilleen niitä tappioita, joita makasiineista myytäessä hyvinäkin vuosina koituu. Ensiksi mainitut tappiot valtio saa peitetyksi, jos myös viljaa lainattaessa takaisinmaksu vaaditaan rahassa – tai miksei viljassakin, tietyn kiinteän hinnan mukaan laskettuna.
Jos maan kauppiailla olisi riittävästi pääomia viljakauppaan käytettäväksi, hallitus voisi tietysti jättää kokonaan väestön viljansaannista huolehtimisen kadon sattuessa. Mutta kukaan ei taida uskoa, että sellaista 8–12–16 miljoonan markan pääomaa olisi vapaana sijoitettavaksi viljavarastoihin, joiden hyväksikäyttöä keinottelija joutuu odottamaan epämääräisiä vuosia, kunnes hallayö suo hänelle korvauksen sekä voiton.
Mutta on myönnettävä, että vaikeamman kadon sattuessa kruunun makasiinit eivät ole kyenneet täyttämään viljantarvetta. Puuttuva vilja on hankittu ulkomailta osin valtion, osin yksityisten tiliin.
Yksityinen tuonti on tällä alalla aina ollut merkittävää ja harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta hyvin kannattavaa. Kun valtio on antanut luottoa, yksityinen maahantuoja on voinut myydä käteisellä tai vientiin meneviä maataloustuotteita vastaan. Päinvastoin kuin keskustelussa ja lakia säädettäessäkin on nähty esitettävän, viljakauppias on saattanut tehdä menestyksekkäitä liiketoimia silloin kun hallitus on tukenut hänen asiakkaitaan lainoin. Eikä se mitään merkillistä olekaan. Onhan selvää, että jos maanviljelijä ei kykene ostamaan koko tarvitsemaansa määrää, niin häneltä rahaa tai tavaraa pyytävälle A:lle on eduksi, jos B lainaa ja tyytyy myöhemmin tapahtuvaan maksuun. Kun sitä vastoin valtio viime kadon aikana rajoitti lainanantonsa minimiin ja jätti maan tarpeista huolehtimisen yksityisten viljantuojien asiaksi, niin näiden oli pakko myydä velaksi suuri osa tavarastaan. Tästä koituvien haittojen ja tappioiden vuoksi viljakauppiaat totesivat oman ansionsa pienentyneen merkittävästi, onpa odotetun voiton saanti monelle vieläkin epävarmaa. Selvää on, että rahvas on saanut maksaa 25–30 prosenttia korkeamman hinnan kuin kruunun vilja olisi sille maksanut.
Mutta viljantuontiin kadon sattuessa tarvitaan ulkomaisia valuuttoja. Normaali vienti ei kykene peittämään tällaista ylimääräistä tuontia.
Jos tämä tuonti jätetään kaupan asiaksi, kauppiailla pitäisi olla ulkomaisia saatavia tai käytössä olevaa luottoa miljoonien edestä.
Kumpaakaan ei ole. Jos oletetaan, että he voisivat koota tarvittavat pääomat omasta maasta, niin silloinkin tarvitaan pankkia, joka kykenee myymään vekseleitä tai antamaan rajattoman määrän kultaa ja hopeaa. Sellaista pankkia maassamme ei ole. Suomen Pankin pitäisi pahan kadon asettamiin vaatimuksiin vastatakseen antaa ulos koko valuuttansa, 14 miljoonaa markkaa ja vetää liikkeestä viimeinenkin seteli.
Tämän lisäksi valuutan tulee olla käytettävissä parin, kolmen kuukauden kuluessa, sillä viljakaupassa ei myönnetä pitkää luottoa. On helppo käsittää, että tämä seikka vaikeuttaa pääomien saantia entisestään.
Ennen muinoin, ja vieläpä kymmenkunta vuotta sitten maassa oli paljon venäläistä rahaa ja lisäksi merkittävä määrä venäläisiä obligaatioita – maassa oli toisin sanoen runsaasti rahaa ja ulkomaisia saatavia. Erityiset olosuhteet ja ennen muuta vuosien 1856 ja 1862 pahat kadot tekivät lopun tästä onnellisesta tilanteesta. – Ja molemmilla kerroilla tarpeellinen valuutta oli hankittava ottamalla ulkomaista lainaa – nimittäin valtionlainaa.
Kun kiistellään siitä, pitäisikö valtion lainata rahat maahantuojalle vai rahvaalle, tunnutaan edellyttävän, että miljoonat olisivat sataneet maahan ja valtiovalta olisi ne kerännyt. Ja vieläkin enemmän; rahojen oletetaan olevan ulkomaisina valuuttoina ja halutaan vain ratkaista, pitäisikö ne antaa maahantuojalle vai hänen asiakkaalleen, maan rahvaalle. Tai sitten halutaan, että samalla kertaa lainataan kotimaan rahaa rahvaalle ja pidetään ulkomaan valuuttaa varalla maahantuojaa varten.
Tuntuisi siltä, että joka tapauksessa olisi parempi lainata rahvaalle viljaa kuin rahaa – jos nimittäin on mitä lainata. Mutta kuten sanottu, vaikka käytössä olisi miljoonia Suomen Pankin seteleinä, ei niillä saataisi aikaan yhtään mitään. Ne pitäisi ensin vaihtaa ulkomaan rahaksi – mikä näin suuria summia tarvittaessa on mahdotonta.
Joko Suomen Pankki tai valtio on siis velvoitettava ottamaan lainaa ulkomailta. Mutta laina on tietenkin maksettava takaisin ulkomaan rahassa. Jos se on kuoletuslaina, jonka takaisinmaksu jakautuu 40–50 vuodelle, voi olla jotenkin mahdollista saada tarvittava määrä kokoon tuonnin ylittävän viennin kautta. Mutta jos luullaan parin vuoden kreditiivin pelastavan ahdingosta – niin erehdytään varmasti. Kun saatu valuutta lainataan maan sisällä – lainataan se sitten kenelle hyvänsä – se maksetaan takaisin Suomen Pankin seteleinä. Jos se pankin aloitettua hopeanvaihdon maksetaan osaksi metallirahassa, ei asia ole sillä autettu. Jos kreiditiivi nimittäin vastaa suurinta osaa pankin valuuttavarannosta – tai vaikka puoltakin siitä, ei sellaista summaa yhdessä sitä vastaan liikkeeseen lasketun ja lainatun setelikannan kanssa voi vetää kerralla pois liikkeestä maan joutumatta häviöön.
Sanalla sanoen: pankilla ei ole missään tapauksessa tarjota viljantuontiin katovuosina tarvittavia valuuttoja. Myöskään valtio ei voi hankkia niitä lyhytaikaisella ulkomaisella lainalla, koska maassa ei ole valuuttaa takaisinmaksuun. Ainoa keino on siis, että valtiovalta jokaisen kadon vuoksi tekee uuden kuoletuslainan.
Jos tämä halutaan välttää, niin kruununmakasiineihin säästettävän viljan lisäksi valtion on säästettävä myös ulkomaan valuutasta koostuva vararahasto. Olisi kohtuullista, että säädyt harkitsisivat määrärahaa sellaisen perustamiseksi. Mutta sellaista ei tietenkään voida muodostaa ulkomaan valuutasta, jos maan vienti ei useana vuonna ylitä tuontia.
Kun Suomen Pankki kerran aloittaa hopeanvaihdon, sen on myös välttämättä pidettävä osa valuutoista käytettävissään tarpeen sitä vaatiessa eikä se voi tähänastiseen tyylin lainata ulos viimeistä seteliään.
Jokainen, joka suvaitsee ajatella näitä kysymyksiä, tulee kuitenkin ymmärtämään, että näistä varotoimenpiteistä kruununmakasiinien viljavarastot ovat tärkein, niin valtiolle kuin väestöllekin hyödyllisin asia.
Sellaista oivallusta kumoamaan nousee tietenkin muualta omaksuttu läksy vapaan viljankaupan absoluuttisesta itseriittävyydestä. Eikä kauppaa pidetä vapaana, jos hallitusta ei estetä osallistumasta viljantarpeen tyydyttämiseen. Tämä sopii hyvin yhteen monien muidenkin ehdotusten kanssa, joilla pyritään edistämään yksityisen voitontavoittelua yhteiskunnan etujen kustannuksella. Valtion viljavarastoja pitäisi myydä hyvinä vuosina sellaisella tavalla, jolla niistä saadaan huonoin mahdollinen hinta – ne pitäisi myydä viinanpolttajille. Ja hädän tullessa hallituksen pitäisi antaa yksityisten keinottelijoiden suunnatonta korvausta vastaan täyttää ehkä väestön neljäsosan tarpeet – loput kolme neljäsosaa jätetään kuolemaan nälkään.
Näin mukavasti hallitus voi toimia niissä maissa, joissa yksityisillä on suuria ja helposti ulkomaisiksi valuutoiksi muutettavia pääomia, joiden ilmasto ja sijainti mahdollistavat ympärivuotisen tuonnin sekä pääoman kierron kolme neljä kertaa vuoden aikana, joissa kato ei koskaan ole niin tuhoisa kuin varhaisen yöpakkasen tässä maassa aiheuttama ja joissa väestön ravinto ei koostu niin yksinomaisesti leivästä kuin suomalaisten.
Edellä on jo sanottu, miksi kadot ovat nykyään vaikeampia kohdata kuin ennen. Ennen vanhaan kansa sai auttaa itseään, syödä pettuleipää, nähdä nälkää, sairastaa ja kuolla. Sitten tuli aika, jolloin kierrossa oli sekä ruotsalaista että venäläistä rahaa, ja molempia voitiin käyttää ulkomaisena valuuttana. – Vuoden 1840 realisaation jälkeenkin maassa, kuten sanottu, oli vielä paljon venäläistä rahaa seteleinä ja obligaatioina. Mutta jo vuoden 1856 kadon sattuessa tämä varasto oli sodan tuomasta uudesta venäläisen rahan varannosta huolimatta melkoisesti pienentynyt. Pietarista ostettiin jauhoja Suomen Pankin seteleillä, mutta pankki ei kyennyt lunastamaan niitä vaan joutui lähes 2 ½ miljoonan ruplan velkoihin. Niistä sen auttoi Venäjältä otettu neljän miljoonan valtiolaina, josta pankki sai haltuunsa 1 ½ miljoonaa samalla kun se sai käyttöönsä venäläiset setelit, joina valtiovallan osuus lainasta nostettiin. Vuonna 1862 tehtiin puolestaan Rothschildin valtiolaina, joka meni miltei kokonaisuudessaan viljantuontiin. Molemmat lainat menivät siis erittäin hyödylliseen tarkoitukseen. Venäjän lainalla rakennettiin rautatie, Rothschildin lainalla lunastettiin kotimaiset irtisanottavissa olevat lainat. Tällä tavoin käyttöön saadut ulkomaiset valuutat tulivat vain sopivasti viljantarpeeseen. Onko siis kadon seuraavan kerran iskiessä jälleen otettava miljooniin kohoava ulkomainen kuoletuslaina vain ja ainoastaan viljantuontia varten? Jollei sitä haluta, niin on toivottava, että valtio pitää kruununmakasiinit mahdollisimman hyvin varustettuina – ja että myös kunnat pakotetaan pitämään varastoja pitäjänmakasiineissa, joiden hävittämistä kruunumakasiinien myötä on niin innokkaasti vaadittu, jotta hädän tullen voitaisiin koko taakka kaataa hallituksen ja valtiovallan niskaan. – Pitäjänmakasiinien muuttaminen rahastoiksi olisi tietysti hyvä keino, jos nämä rahastot koostuisivat metallirahasta tai ulkomaisista obligaatioista, mutta juuri niiden hankkiminenhan asiassa varsinainen ongelma onkin.
Ei pidä myöskään unohtaa, että kadot tuntuvat nykyään kipeämmin kuin ennen, koska ruokittavana on kaksinkertainen väkiluku ja kylvettävänä kaksinkertainen peltoala. Myös maan kyky kestää niitä lienee enemmän kuin kaksinkertaistunut. Tätä todistaa se, ettei väestö voi enää tulla toimeen niin luonnottomilla ravintoaineilla, joilla ennen hädän aikana elettiin ja jolloin oli vielä laajoja alueita, joissa ei koskaan syöty ”selvää leipää”. – Kadon seuraukset kyetään nykyään myös voittamaan nopeammin. Toisaalta hetkellinen tarve on sitä suurempi. Varoja ei voida vapauttaa hetkessä ja siksi tulisi huolehtia, että ainakin osa niistä olisi tarpeen vaatiessa käytettävissä.
