Finlands Allmänna Tidning nro 230, 4.10.1862: KokousRitarihuoneella hätäaputoimenpiteistä

Editoitu teksti

Suomi

Ritarihuoneella pidetyssä kokouksessa läänin maaherra ilmoitti, että useat läänin tilanomistajat ovat tarjoutuneet työllistämään jonkin määrän hätääkärsivien läänien työläisiä sekä vastaanottamaan ja majoittamaan myös heidän perheensä.

Niin kaunis kuin tämä esimerkki onkin, ja niin suuren kiitoksen kuin itse hanke ansaitseekin hyödyllisyytensä vuoksi, olisi kuitenkin onnettomuus, jos se saataisiin näyttämään joltain muulta kuin yksityiseltä liiketoiminnalta. Siihen saattaa liittyä joitakin uhrauksia, mutta se on hyvä vain silloin, jos kävisi niin, ettei työn tulos vastaisi siihen sijoitettua panosta. Jos tarjous nähdään hyväntekeväisyyslaitoksen avaamisena ja tämä käsitys leviää hätääkärsiville seuduille kaikkien lisäysten kera, joita tällaiset huhut tietämättömän rahvaan suussa tapaavat saada, niin seurauksena on kansainvaellus, joka vain lisää muuttajien kurjuutta samalla kun se estää kadon satuttamien seutujen auttamista uudelleen jaloilleen tulevaisuudessa. Silloin siellä saadaan vasta jälkikäteen kädet takaisin maanviljelyksen pariin – muttei kaikkia, niiden sijaan tulevat lesket ja lapset elätettäviksi.

Siksi onkin suotavaa, että mainitun tarjouksen tehneet kunnioitettavat miehet tekisivät paikan päällä yksityisten asiamiesten tai köyhäinhoitolautakuntien välityksellä sopimukset tietyn työntekijämäärän kanssa ja antaisivat näille työläisille kenties ennakkoa muuton auttamiseksi. Silloin siellä opitaan, että vain tällaisessa tapauksessa muuttaja voi luottaa varmaan toimeentuloon.

Sitä vastoin kaikkien, jotka asiaan voivat vaikuttaa, tulisi pyrkiä siihen, että kärsivät oppisivat luottamaan kotonaan saamaansa apuun. Sillä kuinka raskaaksi heidän elämänsä siellä käykään, omassa mökissä on silti aina helpompaa kuin maantiellä. Naisille ja lapsille koti tarjoaa turvan ja lämmön, sängyn jossa levätä, mahdollisuuden saada vaatteensa pestyiksi, saunan, usein maitoa joko omasta lehmästä tai tilan lehmästä seuraavan kesän työpanosta vastaan. Ja se on jo paljon. Avun on kuitenkin tultava nopeasti, sillä selvät todisteet sen saapumisesta vaikuttavat enemmän kuin sanat.

Ritarihuoneen kokouksen ainoa tulos on komitean perustaminen rahankeräystä varten. Toivomme parasta. Mutta pieniksi eivät lahjat saa jäädä, jos pääkaupunki tahtoo aikaansaada todella mainitsemisen arvoisen keräyksen. Kuultiin puhuttavan sadoista tuhansista ruplista. Se vaatisi 10 tai ainakin 8 ½ prosenttia kaikkien kaupungin asukkaiden vuositulosta. Itse kukin voi tästä laskea, mitä hänen tulee antaa auttaakseen kelvollisen tuloksen saavuttamista. Pääkaupungin tulee tarjota avustussumman suhteen esimerkki koko maalle. Ja koko maan tulee pyrkiä täyttämään tarve eikä tyytyä yhtä häpeälliseen kerjäläistilanteeseen kuin 1856–57.

Rahojen käyttötavasta ei ole tehty mitään päätöksiä. Se jätettiin uuden kokouksen harkittavaksi. Sopii toivoa, että kokous pidetään ennen ensi viikon loppua ja että keräys silloin on pääosin suoritettu.

Käyttötapa näyttäisi yksinkertaiselta. Valtio antaa lainaa kärsiville paikkakunnille, jotka sitoutuvat antamaan irtaimelle väestölle työtä. Mutta tämä ennakko ei luultavasti pysty täyttämään tarvetta. Siksi on suotavaa, että myös köyhäinhoitolautakunnat järjestävät työtä. Joillakin paikkakunnilla tilallisella väestöllä voi olla tähän varaa, joillakin sitä on tässä asiassa tuettava. Myös maan toimeentulevissa osissa kerättävät varat tulee epäilemättä käyttää tähän tarkoitukseen. Mutta yleistä hyväntekeväisyyttä tarvitsevat ensi sijassa heikot ja turvattomat. Tämän tulee siis olla kerättävien varojen pääasiallinen käyttökohde.

Ohje rahojen käyttämiseen lienee siis yksinkertaisesti, että rahat käytetään ensi sijassa vanhuuden tai sairauden vuoksi heikkojen sekä turvattomien leskien ja orpojen hyväksi. Mikäli tästä jää yli, niitä käytetään työn järjestämiseen muutoin työtä vailla oleville, kumpaakin ensi sijassa puutteesta pahiten kärsivissä seurakunnissa. Tällaisen ohjeen voi toivoa olevan sama kaikkialla, missä keräys tapahtuu. Asia on erittäin tärkeä.

Hallitus kuuluu asettaneen maaherranvirastoihin erityisen virkamiehen avustustoimia varten. Jos hänen aikansa ei kulu kirjeenvaihtoon, vaan hänellä on tilaisuus kerätä luotettavaa tietoa avun tarpeesta eri paikkakunnilla ja tarvittaessa tutkia tilannetta paikan päällä, niin tuntuisi itsestään selvältä koota läänikohtaiset avustuskomiteat hänen ympärilleen – samoin kuin maaherran, jolla luonnollisesti on samat tiedot tilanteesta kuin kyseisellä virkamiehelläkin. Hallituksen ja yksityisen hyväntekeväisyyden ei voi antaa toimia omilla tahoillaan vailla keskinäisiä yhteyksiä, mikäli avun hyötyä ja arvoa ei haluta vähentää.

Vielä voidaan esittää kysymys varojen jakamisesta noiden kolmen läänin kesken. Voidaan seurata valtion ennakon turvin hankittujen viljamäärien suhdetta: Oulun lääniin 150 000 tynnyriä, Vaasan lääniin 100 000 ja Kuopion lääniin 95 000 tynnyriä. Mutta on aihetta pelätä että tämä suhde on Vaasan läänin osalta virheellinen. Läänin etelä- ja länsiosiin voidaan nimittäin saada jonkin verran viljaa maanteitse Satakunnasta ja Hämeestä. Toisaalta useissa läänin osissa, joissa ei saatu muuta satoa kuin jokunen kappa kypsymätöntä ja hallan panemaa ruista, ei ole tervanpolttoa niin kuin kainuulaisilla eikä myöskään kalaa ja lihaa niin kuin savolaisilla. Näillä seuduilla (läänin pohjois- ja koillisosassa samoin kuin Oulun läänin etelä- ja kaakkoisosissa) hätä on kaikkien pahin. Siksi olisikin oikeudenmukaista jakaa tasan Oulun ja Vaasan lääneille 1/8 kumpaisellekin ja Kuopion läänille 2/8, jolloin viimeksi mainittu kuitenkin saa ehkä parhaan osan. Jos ensimmäisissä lähetyksissä tapahtuu tässä kohden virheitä, ne voidaan saatujen tarkempien tietojen perusteella korjata seuraavissa.

Komitean jäsenille jäisi siis keräyksen jälkeen – joka ei ole vähäinen tehtävä – vain varojen luovuttaminen läänin maaherralle lähetettäväksi kustannuksitta noiden kolmen läänin maaherranvirastoihin ja niiden kautta avustuskomiteoille.

J. V. S.