Myöhemmin julkaistavista maaherrojen kertomuksista käynee ilmi, että kato Oulun läänissä ja Kuopion läänin pohjoisosassa valitettavasti on vuoden 1862 onnettomuuden luokkaa.
Vaasan läänissä tilanne on sama niissä Pietarsaaren, Lapuan ja Kuortaneen kihlakuntien seurakunnissa, jotka tavallisestikin kärsivät halloista. Vain pääosa Laukaan kihlakunnasta näyttää tekevän poikkeuksen. Maaherrojen antamat kertomukset eivät vielä kata Korsholman ja Ilmajoen kihlakuntia. Valitettavasti kato lienee vienyt rukiin myös Ilmajoen pitäjässä.
Mikkelin läänissäkin vahingot ovat suuret, mutta silti on toivoa, että väestön niukka toimeentulo ei kaikkialla joudu vaaraan.
Eteläisten läänien tilanne on tiedossa. Halla vahingoitti kevätviljaa vain poikkeustapauksissa niin ettei vilja kelpaa ravinnoksi. Sitä vastoin on toivoa, että itävää kauraa ja ohraa yleisesti saadaan yli siemenviljan tarpeen.
Viljaa täytyy tuoda tavattoman paljon. – Toistaiseksi leipäviljan tarpeen täyttämisessä ensi vuoden avoveteen saakka on vaikeuksia ainoastaan Oulun läänissä. Mutta kaikkialla väestön on vaikea lunastaa viljaa maahantuojilta ja pohjoisissa lääneissä tilanne on tietysti kaikkein vaikein.
Ei kannata ihmetellä, etteivät viimeksi mainittujen läänien liikkeenharjoittajat uskalla tuoda enempää viljaa. He eivät voi enää antaa rahvaalle luotolla. He laskevat tuontinsa vain käteisellä tai tavanmukaisella vientitavaralla, metsäntuotteilla tapahtuvaa maksua vastaan.
Myös vuosien 1863–64 valtiopäivillä esitettiin toivomus, että kruunu ei helpottaisi tuontia antamalla lainaennakkoa maahantuojille, vaan että rahat lainattaisiin rahvaalle.
Se on helppoa. Jos rahvaan tarvitsee vain panna puumerkkinsä velkakirjaan, etenkin kruunulle annettavaan, niin se tehdään hyvinkin halukkaasti. – Jos rahvas kantaa saamansa rahat kauppiaalle, tämä taas on yhtä halukas tuottamaan heille mitä hyvänsä vain tilataan.
Mutta miten on takaisinmaksu kruunulle? Sen saa lisätä niihin 170 000 viljatynnyriin ja lähes miljoonaan markkaan rahaa, jotka tällä hetkellä on lainattu pelkästään kolmeen lääniin, Oulun, Kuopion ja Vaasan lääneihin. – Jos valtion puolestaan on hankittava kyseiset rahat lainaamalla, menettelystä tulee todellista keinottelua varsinkin kun näillä yhteiselle kansalle annetuilla lainoilla ei ole mitään etuoikeuksia yksityisten vaatimuksiin verrattuna.
Rahvaalle tästä kuitenkin koituisi se suuri helpotus, että sen ei tarvitsisi käyttää pienintäkään osaa tuotteistaan ja työstään lunastaakseen niukan ravintonsa ja siemenviljansa. Kuinka toivottavaa sellainen olisi, lienee helppo ratkaista. Jos vilja sitä vastoin on ostettava maahantuojalta työllä ja tuotteilla, niin tarpeen tyydyttäminen näin kovana vuotena vaatii todella ankaraa ponnistelua. – On jokseenkin varmaa, että kruunun joka tapauksessa on avustettava suoranaisilla lainoilla.
Lisäksi on huomattava, että kauppias voi tyytyä esim. 50–60 %:n lainaennakkoon viljan tuontihinnasta. Mutta jos rahat annetaan rahvaalle, on annettava täysi hinta joka tynnyristä. Ja jos rahat eivät riitä enempään kuin puoleen tuonnin tarpeesta, jää epävarmaksi, paljonko maahan sen lisäksi tuodaan. Kauppiaalle annettavat lainat taas voidaan laskea sen kokonaismäärän mukaan, jonka hän sitoutuu tuomaan maahan.
Vuonna 1862 kauppiaille lainattiin 2 130 000 ruplaa. Vuoden kuluessa oli takaisin maksettu 200 000. Rahvaan velkoihin kruunulle sitä vastoin sisältyy vuosina 1856–57 myönnettyjä lainoja ja kaikki myöhemmät lainat voidaan katsoa maksamattomiksi, koska se vähäinenkin, mitä on maksettu, on lainattu uudelleen ja enemmänkin.
Näiden tosiasioiden valossa ei pitäisi olla vaikeaa ratkaista mainittujen auttamistapojen välillä.
Vielä on kuitenkin on huomattava, että mainituissa lääneissä myös kauppiailla on rahvaalta niin suuret saatavat, että useimmille lienee mahdotonta antaa enää enempää luottoa. – Pelkästään tavanmukaisilla metsä- ja karjatalouden tuotteilla rahvas taas ei pysty tarvitsemaansa viljaa lunastamaan.
Ja jotta kruunu pystyisi hankkimaan kaiken tämän lisäksi tarvittavan avun, valtion pitäisi ottaa niin paljon velkaa, että sen takaisinmaksaminen kestäisi vuosikymmeniä.
Ainoa keino onkin siksi lisätä niiden vientituotteiden lukumäärää ja tuotantoa, joita rahvas kykenee valmistamaan. Liikkeenharjoittajia taas tulee kehottaa auttamaan tällaisten tuotteiden valmistamisessa ja ottamaan niitä vastineeksi viljasta. Mitä ovat nämä tuotteet? Kysymykseen vastaaminen on vaikeaa. – Voidaan kuitenkin vastata: kaikki, mitä rahvaalla ostavaksi ja myytäväksi kelpaavaa on. – Kaikenkokoiset käsin sahatut kuusilaudat, vannakset, riu'ut, airontarpeet, pihka, hartsi, potaska, vuodat, vasikannahat, lampaannahat, luu, villa, langat, kaikenlaiset kankaat. Siellä täällä ostetaan jotain näistä tavaroista. Suurimmassa osassa maata näillä tuotteilla ei kuitenkaan käydä lainkaan kauppaa. Ulkomaisen menekin löytäminen on monelle niistä vaikeaa. Se riippuu kuitenkin ostohinnasta. – Hädän aikana rahvaan on tyydyttävä vähään. Ja niin se tekeekin, kuten kokemus monin paikoin on opettanut. Kunhan vain tarjotaan kiinteä hinta, niin tarjonnasta ei ole puutetta. – Köyhemmän väestön kohdalla avustuskomiteoiden ja köyhäinhoitohallitusten tulee toimia välittäjinä. – Hyvä olisi, jos myös tilallinen väestö voisi hankkia yhteisiä myyntiasiamiehiä ja näin säästää hukkaan menevää aikaa. – On tuotteita, joita eräillä paikkakunnilla ei voi ostaa, koska kuljetuskustannukset tekevät viennin mahdottomaksi. Tämä on kuitenkin poikkeuksellista.
Ei ole pelkkä fraasi sanoa: tämä on ainoa keino. Mitään muuta ei nimittäin ole.
Puhutaan rautatielainoista ja rautatien rakentamisesta. – Olkoon menneeksi, jos rautatielainan erinäisiä miljoonia – toistaiseksi ei käytetä rautatien rakentamiseen. 180 000:lle Oulun läänin ja 200 000:lle Kuopion läänin asukkaalle ei hankita leipää rakentamalla pätkä rautatietä Riihimäellä tai Viipurissa. Sen työllistämät 2 000–3 000 työntekijää kutakin lääniä kohti (siis yhteensä 16–24 000 koko maasta!) ovat pisara valtameressä. – Viljaa on ostettava lääneihin. Oulun läänin maaherra arvioi tarpeen 75 000 tynnyriksi. Tämä vilja on siis hankittava ja väestön on pystyttävä se lunastamaan. Siihen kyetään vain läänien liikkeenharjoittajien isänmaallisen uutteruuden ja väestön omien ponnistelujen avulla.
Jos tähän keinoon ei tartuta yleisesti ja suurisuuntaisesti – ei mikään inhimillinen mahti kykene auttamaan.
