Pitäisi olla selvää, että hallitus ei vuonna 1864 ehtinyt luovuttaa pankin rahastoja säätyjen hallintaan siinä tilassa kuin ne olivat vuoden 1862 päättyessä. Hallitus ei ole myöskään sellaiseen mahdottomuuteen sitoutunut.
Jos säädyt olisivat ratkaisseet pankkikysymyksen marraskuussa 1863, siirtäminen olisi voinut tapahtua 1. tammikuuta 1864 lähtien. – Nyt se ei voi käytännössä tapahtua ennen 1. tammikuuta 1865, siinä tilassa jossa mainItut rahastot tuolloin ovat.
Jos säädyt olisivat lokakuussa 1863 myöntäneet takuut Hypoteekkiyhdistyksen lainalle, niin pankin tila olisi ymmärtääksemme ollut siirtohetkellä siinä mielessä parempi kuin 1862, että pankilla ei olisi enää ollut velvoitetta vaihtaa venäläistä setelirahaa, vaan se olisi voinut aloittaa hopeanvaihdon.
Rahamarkkinoiden nykytilassa Hypoteekkiyhdistyksellä ei sitä vastoin ole mitään näköaloja ulkomaisen lainan saannista hyväksyttävillä ehdoilla. Jos sellaisia näköaloja olisi ja Hypoteekkiyhdistykseltä vietäisiin sille myönnetty etu saada tallettaa jokin osa lainasta pankkiin 3 1/4 prosentin korolla, lainanotto olisi silti jokseenkin mahdotonta, koska yhdistyksellä ei juurikaan ole muuta keinoa välttää sille sinä vuoden tai kahden vuoden pituisena aikana koituvia korkotappioita, joka yhdistykseltä kuluu ennen kuin se on saanut sijoitetuksi 8–12 miljoonan markan lainan edelleen omille osakkailleen. Mutta tämä asia ei riipu säätyjen päätöksestä evätä kyseinen etu ja sopii toivoa, etteivät ne myöskään halua tehdä sitä.
Mitä taas tulee pankin velvoitteisiin, että Hypoteekkiyhdistykselle joka tapauksessa myönnetään pankin omia seteleitä vastaan täydestä arvosta ulkomaisen lainan vuotuista kuoletusta vastaava summa, niin siitä voi koitua pankille tappiota vain jos se vapaaehtoisesti sellaiseen alistuu. Jos nimittäin laina jää alle 8 miljoonan markan ja rahauudistus tulee mahdottomaksi, pankki tarvitsee vain varsin pienen osan siitä Hypoteekkiyhdistyksen lainan maahan tuomasta valuutasta kyetäkseen setelinannon avulla kattamaan koituvan tappion.
Kaikki ehdotukset asettaa pankki Hypoteekkiyhdistyksen paikalle ja antaa pankin laskea ulos vuosikymmenien pituinen kuoletuslaina, sotivat seteleitä painavan pankin hallitsemisen aakkosia vastaan.
Pankin, joka on velvollinen lunastamaan setelinsä metallirahalla eli maksamaan velkansa a vista [vaadittaessa maksettava], täytyy nimittäin tietenkin kyetä hankkimaan omat saatavansa sisään mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Siksi sellaisissa pankeissa on sääntönä 3–4 kuukauden pituinen laina-aika.
Lainan antaminen 30–40 vuodeksi olisi pankin hallinnolta anteeksiantamatonta kevytmielisyyttä.
Kun pankkia lisäksi kadosta, kurssien laskusta, rahan yleisestä kalleudesta sekä ulkomaisen luoton peruuttamisesta aiheutuvan erittäin vaikean rahapulan oloissa neuvotaan lainaamaan rahaa omassa maassa, se muistuttaa aika lailla tunnettua neuvoa, että nälkäisen pitäisi tyytyä leipään ja olueen.
Vaatimus, että pankin pitää tehdä ulkomaista velkaa ja lainata näin saadut rahat edelleen maanviljelijöille, ei kuulosta paljoa paremmalta.
Voidaan sivuuttaa se, että pankki silloin joka tapauksessa kärsisi lainojen kuoletuksissa kurssitappioita, – samoin kuin se jo mainittu seikka, että pankin silloin pitäisi lainata vuosikymmeniksi mutta itse maksaa summa a vista.
Sen sijaan lainaehtojen tulee ylipäänsä olla erittäin edulliset, jotta pankki voisi ottaa kuoletuslainan. Hyvinvoinnin yleisen nousun myötä korkotaso maassa nimittäin välttämättä laskee. Vuosikymmenien mittaisen ajanjakson aikana täytyy siis käydä niin, että pankki ei kykene pitämään samaa korkoa, jonka se on itse sitoutunut maksamaan. Hypoteekkiyhdistyksen kohdalla tilanne on toisin. Sen lainaamat rahat on tarkoitettu sijoitettaviksi elinkeinoelämän hankkeisiin, joiden arvioidaan tuottavan voittoa enemmän kuin koron verran ja tuo voitto kasvaa joka vuosi, jonka pääoma on liikkeessä.
Jos taas Suomen Pankin pitäisi ottaa lainaa vain rahauudistuksen mahdollistamiseksi, niin on muistettava, että pankki ei tarvitse lisää valuuttaa seteleidensä lunastamiseen, vaan valuutta tarvitaan kiertoon.
Jos siis pankki lainaisi tarkoitusta varten ulkomailta esim. kuusi miljoonaa markkaa, niin nämä kuusi miljoonaa on pantava yleiseen liikkeeseen metallirahana.
Jos pankki silloin joko lainaa saamansa valuutan ulos tai vaihtaa sitä vastaan sisään omia seteleitään, niin kummassakaan tapauksessa se ei voi saada enempää kuin oikean koron, joka voisi alussa olla 6 prosenttia. Pankki ei voi julkaista kaksinkertaista määrää seteleitä saatua valuuttaa vastaan, koska se ei ole jäänyt pankkiin vaan kiertää yleisön käsissä.
Tämän yksinkertaisen reflektion pitäisi opettaa:
1) Olisi todella ajattelematonta, että samalla kun Hypoteekkiyhdistys hankkii maahan ja panee kiertoon 8–12 miljoonaa hopeassa, pankin rasitukseksi tulisi kiertoon tarvittavan hopean saamiseksi otettava laina, josta se lisäksi ennemmin tai myöhemmin joutuu kärsimään korkotappioita.
2) Pankki ei tällaisen lainan ottamalla voi astua Hypoteekkiyhdistyksen paikalle niin että se, kuten on ehdotettu, antaisi kaksinkertaisen määrän seteleitä saatua valuuttaa vastaan. Tämä ei kävisi päinsä siinäkään tapauksessa, että koko operaatio ei olisi niin nurinkurinen kuin se itse asiassa on, eikä molempien eri päämäärien saavuttamiseksi tarvittaisi erillisiä miljoonia.
Pitäisi olla hyvin tiedossa, että nyttemmin maksettu, irtisanottavissa ollut kotimainen neljän prosentin laina ei ollut pankin lainaa, vaan valtionlainaa ja että hypoteekkirahastolla ei ollut velvollisuutta lunastaa tästä lainasta liikkeellepantuja obligaatioita. Pankin johto sai päättää, myönnetäänkö rahaston varoja niiden vastaanottamiseen vai ei. Pankilla ei myöskään missään vaiheessa ollut niitä kovinkaan suurta määrää.
Samoin pitäisi oivaltaa, että irtisanottavissa olevasta kotimaisesta 3 3/5 prosentin valtionlainasta liikkeelle lasketuilla obligaatioilla, ns. Saimaa-seteleillä, ei ollut luottoa siksi, että pankki otti niitä vastaan vaan koska valtion kassa otti ne vastaan. Jos pankki ryhtyisi panemaan liikkeelle sellaisia obligaatioita, ne tulisivat tietenkin kiertoon pankin setelien sijaan, sillä pankki ei saisi niitä vastaan lainata muuta rahaa kuin omia seteleitään. Jos siis pankin yhä haluttaisiin lainaavan ulos neljän prosentin korolla, niin yksinkertainen seuraus olisi, että pankki saisi lainoistaan 2/3 prosenttia nyt saamansa 6 prosentin sijaan.
Pitäisi myös ymmärtää, että kun Rotschildin lainan kautta saatua ulkomaista valuuttaa annettiin ennakkona viljantuojille, niin nämä eivät voineet maksaa ennakkoja takaisin samassa valuutassa tai hopeassa siitä yksinkertaisesta syystä, että he saavat maksunsa ostajilta eli maan yhteiseltä kansalta pankin seteleinä. Se 1 1/3 miljoonan taalarin osuus tuosta lainasta, jonka pankki todella sai ottaa sisään, on mennyt samaa tietä viljantuojille myytyjen vekselien muodossa.
