Filosofian järjestelmästä syksyllä 1836, luonnos johdannoksi luentoihin

Tietoka dokumentista

Tietoa
30.9.1836
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Hyvät herrat. Tieteen määritelmä edellyttää aina tietoa itse tieteen sisällöstä. Niinpä matematiikka määritellään suureopiksi, kemia kappaleiden taipumusten opiksi, teologia ihmisen ja jumaluuden suhteen opiksi jne. Ymmärrämme, että nämä määritelmät jo edellyttävät sen, mitä suure, taipumus, ihminen, Jumala ovat. Toisaalta meidän täytyy nähdä, että tieteen, jonka määritelmän edellytyksenä nämä käsitteet ovat, kehitys ainakin melkoisesti määrittää ja muuttaa näiden käsitteiden merkitystä. Niinpä esimerkiksi täytyy käsityksemme siitä, mitä ihminen on, riippua ihmisen suhteesta jumaluuteen. Siksi ainoastaan kussakin tieteessä voi selvitä ja tulla määritetyksi mitä kukin tiede on.

Mikä siten pätee kaikissa tieteissä, sen täytyy päteä myös filosofiassa, ja tulemme pian huomaamaan, että filosofiassa edellä mainittu pätee sitäkin enemmän. Jo kokemus ja ehkä monien teistä, hyvät herrat, tosiasiallinen suhde filosofiaan viittaa tähän suuntaan. Eri aikoina nimittäin on filosofian yhtenä pääkysymyksenä ollut selvittää mitä filosofia on. Niin ikään kaikilla, jotka ovat saaneet jonkin tieteellisen sivistyksen, on ainakin jonkinlainen käsitys siitä, mitä matematiikka, kemia, teologia jne. ovat, mutta filosofian tapauksessa on kovin erilaisia käsityksiä.

Jos me nyt kiinnittämättä huomiota siihen, että filosofia-sana käännetään viisauden rakkaudeksi, oletamme filosofian määritelmän sisältyvän tutkimuksemme aiheeseen, nimittäin filosofian järjestelmään, mikä ilmaisee filosofian olevan järjestelmän, niin tämä oletus sisältää itsessään ja itselleen saman edellytyksen kuin jokainen tieteen määritelmä, tämä edellytys on kuitenkin koko tiede. Sillä järjestelmän tuntemiseen tarvitaan kokonaiskäsitys filosofian sisällöstä. Järjestelmä-sana käsitetään tavallisesti annetun sisällön järjestetyksi yhdistelyksi ja siten muodoksi, jossa sisältö käsitetään. Meidän oletuksessamme sen mainittu merkitys häviää, koska emme edellyttäneet filosofialla olevan mitään muuta sisältöä kuin itse muodon, että se nimittäin on järjestelmä. Tämä edellytys on siten, vaikka se toisaalta edellyttää ja ilmaisee paljon, koska se esittää kaiken mitä filosofia sisältää, toisaalta vain vähäinen vaatimus, koska se ainoastaan edellyttää yleisesti muodon, mutta ei annettua sisältöä.

Melko yleinen mielikuva filosofiasta on, että sen kohteena on olioiden olemus, ruumiin ja sielun yhteys, oikeus, kauneus, kuolemattomuus, Jumalan olemassaolo ja suhde luotuun jne. Kaikki nämä olettamukset, jos ne oletetaan oikeiksi, osoittavat, ettei filosofisessa selvityksessä vaadita välitöntä aistihavaintoa, koska sellaista ei näiden kohteiden tapauksessa voida ajatella. Näitä kohteita nimitetään siksi yhdellä sanalla yliaistillisiksi. Tarkemmin käsitettynä filosofinen tieto olisi siten määrittyneiden käsitteiden, ajatusten ja siten määrittyneiden sanojen tietoa. Sillä oivallamme toki helposti, ettei meillä ole aistittavan kosketuksen, näön, jne.lisäksi muuta tietoa kuin se, mitä voimme sanoilla ilmaista. Jokainen sana saa merkityksensä samanlaisesta sanallisesta esittelystä, määritelmästä, jokainen sana edellyttää siten toisia sanoja, jotka edelleen vaativat uusia määritelmiä. Siten jokaisen sanan merkitys riippuu koko sana- ja tietovarastostamme. (Huom. merkitys aistihavainnossa) Voitaisiin kyllä arvella, että tiettyä sanaa eivät aina määritä toiset sanat, vaan monessa suhteessa aistihavainto. Mutta tarkempi huomio opettaa, ettei mikään aistittavaa ilmaiseva ajatuksen määritys kykene ilmaisemaan aistittavaa. Sekä tässä että yliaistillisen tapauksessa tarvitaan loputon määritysten jatkumo. Näiden erona on kuitenkin se, että aistittavan määritykset sulkevat toisensa pois, kun taas yliaistillisen määritykset sisältävät toinen toisensa.

Esitettyyn tukeutuen voisimme lähemmin kehittää sisällön ja muodon ykseyttä, joka on filosofian järjestelmä. Kun nimittäin filosofinen kehitys on sanojen, määritelmien kulku, niin huomataan helposti, ettei ainoastaan jokaisen sanan määritelmän pidä määrittää sen merkitystä vaan myös sijainnin, joka sanalla on määritelmänä. Jokainen sana saa siten merkityksensä paikastaan järjestelmässä, eli momentista, joka sana järjestelmässä on, samoin kyseinen sanan merkitys määrittää järjestelmän, toisin sanoen järjestelmä on juuri tämä sanan merkityksen kehitys ja siten myös sekä filosofinen sisältö että muoto.

Ei varmaankaan voida epäillä, että sana on ajatuksen vaikutusta, että kaikki, mitä asetamme määrittyneen ajatuksen ja määrittyneen sanan ulkopuolelle, on ainoastaan hämärää, sanomatonta tunnetta, joka sellaisenaan ei ole totta tai epätotta, oikeaa tai väärää. Sen muuttuminen välttämättä määrittyneeksi ajatukseksi, sanoiksi, sisältyy jo siihen, että se voidaan käsittää ainoastaan ei-sanot­tuna, sanotun vastakohtana: näin se muuttuu määritykseksi määritysten sarjassa. Sitä ei nimittäin voida muulla tavoin ilmaista, se ei voi muulla tavoin ilmetä, ja siksi, vaikka se on subjektiivisesti jokaiselle minälle merkityksellinen ja sisällyksekäs, minän suhteessa muihin järjellisiin olentoihin se on köyhä ja pelkkä äärimmäinen abstraktio.

Erottaaksemme ensiksi filosofisen tutkimuksen filologisesta tutkimuksesta voimme mieltää edellisen itse sanan juurien suhteiden tarkasteluksi tai merkitykseltään erotettujen sanaluokkien välisten suhteiden tarkasteluksi (esimerkiksi kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen suhteen, olennaisen ja epäolennaisen suhteen, luonnon (materian) ja hengen määritysten suhteen tarkasteluksi), kun taas filologinen tutkimus tarkastelee sanan etymologisia suhteita, niiden johtamista annetuista perustoista.

Kun filosofian järjestelmä siten on määrittyneiden ajatusten ja sanojen kulkua, jossa nämä itse saavat määrityksensä, nousee esiin kysymys, mikä ratkaisee tämän kulun. Ensinnäkin on annettua, että teemme ratkaisun ajattelevina, järjellisinä olentoina ja että määrittäminen on aina meidän ratkaisuamme, ajattelevan yksilön, minän toimintaa. Toiseksi on yhtä helppo oivaltaa, ettei ratkaiseminen voi olla täysin subjektiivista ja mielivaltaista, koska se siten lakkaisi olemasta määrittynyt ajatus eikä sana enää olisi sana. Toisin sanoen sana, jonka merkitys olisi täysin subjektiivinen, muuttuisi siten toisille ajatteleville yksilöille käsittämättömäksi, se ei ilmoittaisi, ilmaisisi merkitystään, ja siten se olisi yhtä sanomattoman kanssa, joka on tunne. Tälle ratkaisemiselle on siis välttämätöntä, että myös muut ajattelevat yksilöt tunnustavat sen oikeaksi. Ainoastaan siten se on tosi.

Tutkimuksen totuuden selvittäminen johtaa siten consensus gentiumin [kaikkien yksimielisyyden] vaatimukseen. Huomataan, että kaikkien ajattelevien yksilöiden mielipiteiden yhdistelmänä tämä on mahdoton, koska tähän vaadittaisiin pelkän nykyisen täysilukuisuuden lisäksi myös menneiden aikojen ja tulevaisuuden consensus [yksimielisyys]. Tällainen puhdas kvantitatiivinen täysilukuisuus kumoaa siksi kokonaan totuuden. Itse consensus gentiumin [kaikkien yksimielisyyden] käsitteeseen edelleen sisältyy, että se on yksilön tietoisuudelle, toisin sanoen, että tämä yksi yksilö tietää sen, tai sama toisin ilmaistuna, yksi yksilö päättää, mikä tällainen consensus on, ja consensukselta ei pelkästään vaadita myös hänen yhdenmukaista mielipidettään, vaan että se, minkä hän tietää olevan consensus gentiumin, ja hänen oma vakaumuksensa ovat yhdenmukaiset.

Tätä yksilön tiedon, subjektiivisen tiedon ja yksilölle annetun tiedon yhdenmukaisuutta haluamme kutsua järjeksi. Tarkemmin harkiten me myös huomaamme, että nämä momentit lankeavat yhteen. Sillä yksilön abstrakti tietokyky on sama kaiken määritetyn tiedon negaatio kuin pelkkä tunne, vaikka se on annetun, määritetyn tiedon sisällön abstraktio, kun taas tunne on tämä sisältö välittömänä. Siksi subjektiivisuuden momenttia, joka yksilön tietoisuudessa on consensus gentiumin [kaikkien yksimielisyyden] tietämisestä erillinen, ei voida käsittää pelkästään kyvyksi vaan myös määrittyneeksi tiedoksi. Tämä on sellaisenaan sanallista tietoa. Sana ei kuitenkaan sen perusteella, mitä on tullut selvitetyksi, ole subjektiivinen vaan kaikille yksilöille pätevä. Jokainen yksilö perii ja hankkii sen sivistyksessään ja kasvatuksessaan, ja vasta tällaisen sivistyksen ansiosta yksilö on ajatteleva yksilö. Vaadittu yksilön vakaumuksen ja sen, minkä yksilö tietää olevan consensus gentiumin, yleisen vakaumuksen, yhdenmukaisuus on annettu jo siinä, että yksilön oma vakaumus, sikäli kuin se ei ole sanomaton tunne, vaan sanoin lausuttu määrittynyt ajatus, on välttämättä yleisen vakaumuksen tuote ja ilmentymä.

Puheena ollut sanan merkityksen ja yhteyden ratkaiseminen riippuu siten viime kädessä subjektiivisen, yksilöllisen ratkaisemisen ja yksilölle annetun, hänen vastaanottamansa yleisen tiedon yhdenmukaisuudesta. Tämän totuuden ehtona on, että yksilö sellaisenaan, järjellisenä kykenee tekemään päätöksestään muille yksilöille pätevän, että hän kykenee toteuttamaan päätöksen. Sillä tietoisuuteen siitä, että yksilö on ajatteleva, järjellinen subjekti ainoastaan otettuaan vastaan ja käyttöönsä annetun järjestyksen, liittyy myös oivallus, että subjektin määritysten, sikäli kuin ne ovat järjellisiä, pitää olla yhdenmukaisia perusteidensa kanssa, niiden pysyvien järjellisten laitosten kanssa, joista ne ovat peräisin. Näitä laitoksia ovat yhteiskunnan uskonnolliset ja poliittiset instituutiot, sellaisina kuin ne kunakin hetkenä kansalaisissaan elävät ja vaikuttavat. Tätä olemassaolevaa järkeä suhteessa yllä mainittuun subjektiiviseen järkeen tahdomme kutsua objektiiviseksi.

 

 

Vertailu