Esitys hallitusmuodoksi, lausunto senaatin täysistunnossa 31.1.1866 (sub secreto)

Editoitu teksti

Suomi

Tästä pykälästä keskusteltaessa lausui senaattori Snellman, jonka kantaan senaattorit Rotkirch, Viktor Furuhjelm, Clas Nordenheim sekä Mauritz Wilhelm Nordenheim yhtyivät, seuraavaa:

”Alamaisimmin rohkenen kiinnittää Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollista huomiota siihen, että 1. pykälän sanoja ’osa Venäjän keisarikuntaa’ ei ole 5. kesäkuuta 1808 annetussa manifestissa eikä 1. helmikuuta 1809 annetussa käskykirjeessä eikä 17. (5.) syyskuuta 1809 tehdyssä rauhansopimuksessa.

Historia todistaa, että suuret ja mahtavat kansakunnat, mitä enemmän niiden kansallistietoisuus ja poliittiset instituutiot kehittyvät, sallivat sitä vähemmän epäyhdenmukaisuutta valtakuntansa alueella. Siksi voidaan varmasti ennustaa, että Venäjälläkin tulee päivä, jolloin ei enää tehdä erotusta sanojen ’Keisarin valtakunta’ ja ’Keisarikunta’ välillä.

Kyseinen lisäys siihen, mitä Suomea koskevat valtiolliset asiakirjat sisältävät, antaisi tällöin mahdollisuuden tulkinnalle, joka rajoittaisi valtio-oikeu­dellista asemaa, jota Suomi nyt nauttii ja joka kolmen oikeudenmukaisen ja armollisen hallitsijan suojeluksessa on vahvistunut ja tullut pyhäksi.

Mainittu lisäys ei myöskään saa tukea tähän liittyvästä säädöksestä keisarikunnan lain osan 1 kohdassa 4.

Alamaisimmin saanen siksi esittää, että esityksestä poistettaisiin siteeratut sanat, mutta siinä säilytettäisiin säännös: ’on Venäjän keisarikunnan kanssa erottamattomasti yhteen liittynyt’, joka säännös ei ainoastaan ole sopusoinnussa nyt voimassa olevan kanssa, vaan myös alamaisen mielipiteeni mukaan liittyy 2. ja 3. pykälän sisältöön, ilmaisten tarkasti Suomen valtio-oikeudellisen aseman Venäjän kanssa reaaliunioniksi yhdistyneenä alusmaana.”

Senaattorit Snellman, Rotkirch, Edelheim, Granlund, Trapp, Munck, Born sekä Mauritz Wilhelm Nordenheim kannattivat alamaisimmin, että ko­mi­tean ehdotuksen sanamuoto ”tai appi ja vävy” – ”tai langokset” säilytettäisiin.

Senaattorit Snellman, Rotkirch, Edelheim, Granlund, Trapp, Munck, Born sekä Mauritz Wilhelm Nordenheim kannattivat, sen mukaisesti mitä mainitut senaattorit olivat 13. §:n kohdalla mielipiteenään esittäneet, että nyt kysymyksessä olevan pykälän viimeinen kappale säilytettäisiin komitean ehdottamassa muodossa.

Senaattori Snellman lausui tällä kohden seuraavaa:

”Kun rohkenen syvimmin alamaisena ehdottaa esityksen pykälien 48–56 muuttamista, katson minun olevan pakko perustella tarkemmin esityksestä periaatteessa poikkeavaa mielipidettäni, johon tuo muutos perustuu.

Säädyille esityksen mukaan annettava verotusoikeus on vailla todellista merkitystä, sillä se koskee varoja, jotka ovat valtion yleisten menojen kattamisessa ovat varsin mitättömät.

Valtion tulot ovat tällä hetkellä pyöristettyinä:

Yleiseen valtionrahastoon 14 000 000

Sotaväenrahastoon 2 600 000

Köyhäinhoito- ja työhuonerahastoon 400 000

Summa Smk 17 000 000

Näistä tuloista saavat säädyt ehdotuksen mukaan myöntää määrärahoja leimapaperirahoista, joita on 400 000 Smk eli noin 2/85 kokonaistuloista.

Väestön ja vaurauden kasvaessa myös kyseisten tulojen täytyy vuosittain kasvaa. Joillekin veroille, kuten maakauppias- ja apteekkarimaksuille, ei sitä paitsi ole kiinteää perustetta, vaan ne määrätään harkinnan mukaan, ja sama koskee osittain myös veromyllyä ja metsäveroa. Esityksen 52. §:n määräystä, jonka mukaan joidenkin siihen kuuluvien verojen ”määrää” ei saa muuttaa ilman säätyjen suostumusta, on tästä johtuen mahdotonta noudattaa.

Jos 50. §:n mukaisesti tulliverotuksen yleiset perusteet määräävät keisari ja suuriruhtinas sekä säädyt yhdessä, ei tästä seuraa säädyille mitään varsinaista verotusoikeutta, koska ne eivät osallistuisi itse tullimaksujen määräämiseen. Tullitulot muodostavat noin 6/14 yleisen valtionrahaston kokonaistuloista, jotka riippuvat olennaisesti tullimaksun määrästä, joskaan sitä ei voi korottaa miten paljon tahansa.

Leimapaperimaksun kaltaista suostuntaveroa, jollaisesta puhutaan 54. ja 55. §:ssä, ei tällä hetkellä ole olemassa. On toivottava, että sellainen on vastaisuudessakin tarpeeton, ellei sitä väliaikaisesti tee tarpeelliseksi sota tai muu maata kohtaava onnettomuus.

Viinanpolttovero ja nyt olemassa oleva suostuntavero, joista puhutaan 51. ja 56. §:ssä, ovat uusia veroja, jotka säädyt ovat viime valtiopäivillä ottaneet vastuulleen määräajaksi, ja lukuun ottamatta kansakoulujen määrärahaa ne ovat väliaikaisia menoja varten. Niitä koskeva verotusoikeus ei siis lainkaan koske valtion pysyviä ja juoksevia tuloja ja menoja.

Näin ollen voidaan ennustaa, että esityksen määräykset, mikäli seuraavaksi kokoontuvat säädyt ne hyväksyisivät, antaisivat kuitenkin tulevaisuudessa kansalle ja säädyille aihetta edelleen jatkuvaan tyytymättömyyteen. Verot ja maksut nimittäin nousisivat säätyjä kuulematta. Teoria ja kokemus opettavat, että perustuslaillisessa yhteiskunnassa kansan itseverotusoikeus on yhtä tärkeä asia kuin lainsäädäntöoikeus, eikä edustuslaitos missään maassa ole levännyt, ennen kuin se on saanut sille kuuluvan osuuden veroista määräämisessä. Sellaisen hallituksen ja säätyjen välisen jatkuvan konfliktin siemenen kylväminen hallitusmuotoon ei olisi harkittua.

Mutta pelättävissä on myös, että säädyt eivät tästä syystä hyväksy ehdotusta, niin onnetonta kuin se maalle muuten olisikin, ajatellen muita säännöksiä, joiden Hänen Majesteettinsa on armollisimmin antanut niihin sisältyä. Varmaa on, että ehdotuksesta tulee valtiopäivien tärkein kysymys, että valtiopäivävaalit käydään sen merkeissä ja että lähinnä se saa koko maan osallistumaan niihin.

Oman alamaisen mielipiteeni mukaan johtuu esityksen puutteellisuus tällä kohden siitä, että tähän liittyvät säännökset lähtevät väärästä periaatteesta.

Valtion taloudenpidossa on selviö, että verojen suuruuden määrää tarpeitten välttämättömyys. Verotusoikeus on näin ollen oikeus päättää valtion menoista. Näin ymmärretään verotusoikeus ja näin sitä harjoitetaan kaikissa perustuslaillisissa maissa.

Mutta kun olen rohjennut alamaisimmin ehdottaa esityksen muuttamista tässä tarkoituksessa, on minun heti yhtä lailla alamaisesti lisättävä, että tähän liittyvät pysyvät asiaintilat on asiaan kuuluvalla tavalla otettu huomioon, ja että muutos tarkoittaa äänen antamista säädyille ainoastaan mitä tulee valtion menojen lisäämiseen, mutta ei edes aloiteoikeiden antamista niiden vähentämisestä tai muuttamisesta. Tällöin on myös säilytetty säädyistä riippumaton mahdollisuus lisätä ylimääräisiä, tulo- ja menoarvioon kuulumattomia määrärahoja sekä niitä tulo- ja menoarvioon kuuluvia määrärahoja, joiden suuruus voidaan ennakkoon määrätä vain suunnilleen.

Kun sellainen asetelma toisaalta estää edustuslaitosta yrittämästä käyttää väärin verotusoikeutta poliittisten etujen saavuttamisen välineenä, tekee se toisaalta totta tuosta oikeudesta, koska veroja ei tulla lisäämään muista kuin säätyjen maalle hyödyllisiksi katsomista syistä.

Voi toki sattua, kansa ja säädyt katsovat jonkin jo pysyväksi muodostuneen valtion menon vähemmän tarkoituksenmukaiseksi. Mutta säädyillä on tällä kohden mahdollisuus tehdä aloite. Ja jos heidän toivomuksensa eivät saa tukea, niin varmuus siitä, että valtion menoja ei käytetä muihin uusiin ja lisääntyviin menoihin, kuin niihin, joita tarvitaan maan parhaaksi, antaa kansalle turvallisuutta ja estää tyytymättömyyttä muodostumasta syväksi.

Sekä tässä alamaisessa esityksessä, että siinä, joka koskee 1. §:n muotoilua, olen rohjennut alamaisimmin edellyttää, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on hallitusmuodon muutosta koskevalla esityksellään halunnut turvata kaukaiseen tulevaisuuteen asti uskollisten suomalaisten alamaistensa rauhan ja onnen. Tämän ajatteleminen on antanut minulle toivoa, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa armossaan voisi havaita sellaisten tarkoitusperien vaativan muuta kuin esityksessä olevaa muotoilua.

En uskalla edellyttää, että § 48–56 alla olevalla tavalla muotoiltuna vastaisivat tavoitetta kaikilta osin, mutta esitän alamaisimmin Hänen Keisarillinen Majesteettinsa harkittavaksi ensi sijassa sitä periaatetta, johon muutosehdotus nojaa.

 

§ 48

Verotusoikeutta käyttävät Suomen säädyt yleisillä valtiopäivillä.

Jotta säädyt saisivat tietää, miten kruunun tuloja on käytetty, antavat keisari ja senaatti jokaisille valtiopäiville selvityksen valtiontalouden tilasta ja kullekin valiokunnalle tulo- ja menoarviot ja summittaiset tulo- ja menolaskelmat viimeksi kuluneen kolmen vuoden ajalta sekä summittaisen tulo- ja menoarvion kolmen vuoden jaksolle valtiopäivien päättymistä seuraavan vuoden alusta lukien.

Tulo- ja menoarvio on siis laadittava sillä tavoin, että lasketut ja ehdotetut varmat tulot kattavat menot, ja jokaisesta valtionrahastosta on tietty osa varattava ylimääräisiä menoja varten, nimittäin yleisestä valtionrahastosta 1/10, sotaväenrahastosta samoin 1/10 ja köyhäinhoito- ja työhuonerahastosta 1/20.

 

§ 49

Vakinaisten menojen laatu ja määrä valtion tulo- ja menoarviossa eivät ole säätyjen harkinnan ja päätöksenteon alaisia. Mutta jos keisari ja suuriruhtinas on antanut esityksen jonkin yleiselle valtionrahastolle kuuluvan pääkohdan tai muun valtionrahaston menojen lisäämiseksi, voivat säädyt ottaa uuden menoerän harkittavaksi ja osoittaa varat sen kattamiseksi. Jos näin ei tapahdu, esitetty menoerä raukeaa.

Jos keisari on antanut ehdottaa säädyille jotakin menoerää valtion varoissa syntyneistä säästöistä, mutta säädyt eivät katso menoerää tarpeelliseksi, on säästyneet varat pantava syrjään erityiseen rahastoon tulevia tarpeita varten.

 

§ 50

Keisari ja suuriruhtinas määrää valtion tulo- ja menoarvioon sisältyvien määrärahojen asettamissa rajoissa menojen tarpeellisuudesta ja määrästä jokaisen yleisen valtionrahaston pääotsikon osalta ja samoin muiden valtionrahastojen osalta. Kuitenkin on säätyjen myöntämät lisämäärärahat käytettävä vain tarkoitukseen, johon säädyt ovat ne varanneet.

Valtion tulo- ja menoarviossa ylimääräisille menoille varattu osa valtion tuloista on keisarin käytettävissä oman harkintansa mukaan.

Jos niille menoille, joiden määrä on ennakolta vain arvioitavissa, varatut määrärahat osoittautuvat tarkoitukseen riittämättömiksi, voi keisari, valtion tulojen niin salliessa, antaa lisätä näitä menoja, jolloin lisäys on merkittävä summittaiseen tulo- ja menoarvioon vakinaisena menona.

 

§ 51

Säädyt eivät saa päättää valtion menoista muussa kuin 49. §:ssä ja alla 56. §:ssä säädetyssä järjestyksessä, vaan valtion tulo- ja menoarviota on noudatettava sellaisena kuin se säädyille on esitetty, ellei sitä ole muutettava menoerän lisäämistä koskevan esityksen ja säätyjen siitä tekemän päätöksen johdosta.

§ 52

Keisarin ja suuriruhtinaan yksinään päätettävissä ovat:

kruunulle kuuluvien kulkuneuvojen ja muiden yleisten laitosten käyttöön liittyvät maksut;

maksut niiden yleisten laitosten käytöstä, joiden ylläpito kuuluu kaupungeille tai kunnille, paitsi silloin kun oikeus sellaisesta korvauksesta päättämiseen on nimenomaan myönnetty kaupungeille ja kunnille; sekä

lunastusmaksu viranomaisten ja virkamiesten antamista toimituskirjoista sekä virkamiehille yksityisistä toimituksista maksettava korvaus.

 

§ 53

Yleisiä perusteita ja erityisiä määräyksiä, joiden mukaan verot maassa tällä hetkellä maksetaan sekä yleiset maksut ja rasitukset määräytyvät, ei saa muuttaa ilman että keisari ja suuriruhtinas sekä säädyt siitä yhteisesti päättävät.

Tästä ovat kuitenkin poikkeuksena:

a) leimapaperimaksut, joista säädyt vanhastaan ovat saaneet yksinään määrätä.

b) 52. ja 56. §:ssä mainitut verot ja maksut

c) tullimaksut, joita mahdollisesti asetetaan Suomeen tuotaville venäläisille tuotteille, sekä tullimaksut musta maahan tuotavista ja sieltä vietävistä tavaroista sen mukaan kuin keisari säätää.

 

§ 54

Jos jotakin veroa ei ole tullut tulo- ja menoarvioon merkityn määrän verran, ja tästä johtuen on syntynyt budjettivajaus, antaa keisari ja suuriruhtinas laatia säädyille esityksen vajauksen täyttämisestä. Säätyjen on päätettävä tähän käytettävistä keinoista ennen valtiopäivien päättymisen ajankohtaa. Jos sellaista päätöstä ei saada aikaan, ryhtyy keisari tarvittavien varojen hankkimiseksi toimiin, jotka hän katsoo maalle vähiten rasittaviksi, ja antaa asian uudelleen seuraavilla valtiopäivillä säätyjen käsiteltäväksi.

Jos äkillisesti sattuneen sodan takia valtiopäiviä ei ole voitu kutsua koolle ja ne eivät näin ole päättäneet varoista, joita valtion lisääntyneet tarpeet mahdollisesti edellyttävät, on keisarilla valta määrätä erityisestä sotaverosta. Kuitenkin on heti sodan loputtua keskeytettävä sotaveron kanto ja säädyt kutsuttava valtiopäiville päättämään valtion tulojen säännöstelystä.

 

§55

Valtion tulojen kanto niiden perusteiden nojalla ja niiden määräysten mukaisesti, jotka tällä hetkellä ovat voimassa tai joista vastaisuudessa mahdollisesti päätetään, järjestetään keisarin ja suuriruhtinaan sopivimmaksi katsomalla tavalla, ja keisari voi niiden suorittamisesta määrätä yleisiä helpotuksia, jotka hän havaitsee valtiontalouden tilan sallivan ja jotka ovat tarpeen maan parasta ajatellen.

 

§ 56

Jos keisari ja suuriruhtinas havaitsee hyödylliseksi antaa esittää säädyille väliaikaista suostuntaveroa valtion tulo- ja menoarvioon sisältymätöntä, maan parhaaksi koituvaa ylimääräistä menoerää varten, voivat säädyt päättää sellaisen suostunnan määrästä ja kannosta sekä sen käytön ajankohdasta ja tavasta. Asiaa koskeva erityinen selostus on annettava säädyille seuraavilla valtiopäivillä. Jos säädyt havaitsevat huomauttamisen aihetta jotakin virkamiestä vastaan suostuntavarojen käytön johdosta, voivat ne tehdä hänestä ilmoituksen keisarille.

Jos säädyt myöntävät sellaisella suostunnalla määrärahoja vuotuisiin menoihin pitemmäksi ajaksi kuin minkä suostunta kattaa, pyytäkööt ne siihen keisarin suostumusta. Jos keisari on puoltanut säätyjen pyyntöä, mutta säädyt eivät ennen suostuntakauden päättymistä ole osoittaneet varoja menojen edelleen jatkuvaan kattamiseen, on suostuntaveroa silti maksettava menoerän kattamiseen tarvittavan määrän verran. Säädyillä on kuitenkin oikeus päättää seuraavilla valtiopäivillä sitä koskevista määrärahoista uudella suostunnalla.

Jos suostuntaveroa ei saada laskettua määrää, ja keisari havaitsee, että siihen perustuvaa menoerää ei voi lakkauttaa ilman maalle koituvaa vahinkoa, on tällöin voimassa se, mitä 54. §:ssä on säädetty muun budjettivajauksen täyttämisestä.

 

 

Vertailu