Tukholmassa 26.5.1843

Parahin Veli! 

Tämän kuun 15. päivänä juuri palattuani Upsalaan tekemältäni retkeltä minulla oli ilo saada sinun kirjeesi viime kuun 6. päivältä. Olen päästänyt kolme postipäivää ohitseni vastausta lähettämättä, koska minulla on kaikkina näinä päivinä ollut este. Nyt lopultakin voin lähettää sinulle lämpimän ja sydämestä tulevan kiitokseni luottamuksesta, jota olet mainitussa kirjeessäsi osoittanut minulle, ja pyrkiä vastaamaan siihen sävyssä, jonka itse tunnustat oikeaksi, nimittäin tavalla, jolla ystävä puhuu toiselle suullisen kiistelyn aikana! Tähän aikomukseen ei kuitenkaan ole yhdistettävissä pyrkimys vastata erityisesti mihinkään kohteliaisuuksiin; sinä lienet nyt arvioinut tapojen vaativan, että punot niitä kirjeeseesi, siitä merkityksestä, joka arvioinnillani sinun kirjoistasi saattaisi olla yleisön sinua kohtaan tuntemaan luottamukseen ym. Kun nyt vastaan kirjeeseesi, kiinnitän sen takia yhtä vähän huomiota näihin kohteliaisuuksiin kuin erinäisiin sinun valtiota käsittelevässä kirjassasi esiintyviin hyökkäyksiin minulle rakkaita mielipiteitä ja henkilöitä vastaan.

Esitin mielipiteeni Haeggströmille vastaukseksi vilpittömään kysymykseen, jonka uskoin vaativan vilpitöntä vastausta, pelkäämättä tai toivomatta, että se tulisi sinun tietoosi. Sanoin silloin muun muassa, että eräät kirjasi kohdat tuntuivat osoittavan, ettet tuntunut pitäneen itseäsi velvollisena tarkoin todistamaan niiden tietojen ja oppien todenperäisyyttä, joita olet julistanut Hegelin filosofiaa tuntemattomille ruotsalaisille, ja lisäsin myös, että sinä kuulemani mukaan olit jossakin saksalaisessa lehtisessä kutakuinkin avoimesti ilmaissut halveksuntasi ruotsalaisen sivistyksen vallitsevaa alhaista tasoa kohtaan, mutta että olit samoin kuulemani mukaan myöhemmin selittänyt nämä puheenvuorosi vähemmän tarkoin harkituiksi. Olin nimittäin kuullut tämän Upsalassa, mutta en enää voi muistaa, missä tai keiltä. En kuitenkaan pitänyt sitä mitenkään loukkaavana sinua kohtaan niin kuin sinä. Se mielikuva, jonka sinun kirjoituksesi ja yhteiset ystävämme olivat antaneet minulle sinun ***, antoi aihetta pitää todennäköisesti paikkansa pitävänä huhua, että olit saattanut rauhallisemmassa mielentilassa tunnustaa, että sinun omat ajattelemattomat sanasi olivat olleet aika kipakoita. Sanot nyt, että haluat niin kauan kuin elät pitää kiinni siitä, mitä olet sanonut niin suullisesti kuin kirjallisestikin. Jos tämä merkitsee, ettet aio koskaan vetäytyä vastaamasta sanoistasi, tiesin varsin hyvin, että juuri noin sinä menettelet kuten jokainen muukin rehellinen mies; ja jos se merkitsee, että aiot niin kauan kuin elät väittää jokaista joskus lausumaasi sanaa oikeaan osuneeksi, tunnustan, etten menetä kunnioitustani miestä kohtaan sen takia, että hän pitää itseään pikkuisen vähemmän virheettömänä. Saatuani ne tiedot, jotka sinä nyt olet esittänyt lausumastasi, ja tuntematta sanamuotoa, jossa olet sen esittänyt, en voi kuitenkaan havaita mitään syytä, miksi sinä olisit kieltänyt esittäneesi sitä. Tämän vastauksesi yhteydessä ilmoitat myös, että Upsalassa on oltu vihaisia siitä, että näytät iloiselta ja että olet ottanut vastaan päivälliskutsuja sen jälkeen, kun esitit tuon kauhistuttavan väitteen. Vaikka olen itse upsalalainen ja tunnen hyvin upsalalaisen kiihkomielisyyden, en ole kuitenkaan koskaan kuullut tuollaista puhuttavan. Minulla on mieluinen muisto siitä, että lahjoitit minulle seurasi kerran eräillä perin yksinkertaisilla päivällisillä, ja vaikka nyt varmaan esitänkin itseni valossa, joka ei sinua miellytä, toivon, että jos tiesi vielä kerran kulkee Upsalan kautta, sinä silloinkin osoitat minulle tuollaista ystävyyttä ja että me molemmat näytämme mielipiteittemme erilaisuudesta huolimatta yhtä iloisilta kuin ennen.

On kuitenkin aika jättää nämä esipuheet ja siirtyä puhumaan valtiota käsittelevästä kirjastasi. Minun siitä esittämäni mielipiteet ovat antaneet aiheen sinun kirjeeseesi; ja on parasta, että vastaus mahdollisimman nopeasti tarttuu tähän aiheeseen. Olen lukenut tämän kirjan iloa ja kiitollisuutta tuntien. Kirjoitustavan viehätys pitää loppuun asti yllä halua jatkaa lukemista; ja siellä, missä ei kohtaa uusia ajatuksia, sanakäänteet antavat lukijalle kuitenkin alituisesti ajattelemisen aihetta. Verrattomasti suurin osa kirjasta on kirjoitettu jalossa ja vapaamielisessä hengessä, ja osaa, jossa käsitellään jopa meidän aikamme vaatimusta työn vapaudesta ja poliittisesta vapaudesta, hallitsee todellinen ajattelun syvyys. Olen silti kummeksumatta nähnyt sen, mistä sinä puhut harmistuneena, nimittäin ettei teosta ole yleisesti arvostettu siinä määrin kuin se sinun mielestäsi ansaitsisi. Sanomalehtien maailmassa vapauden viholliset ovat ottaneet sen riemuiten vastaan, ja sekavin tuntein ovat suhtautuneet vain ne, jotka katsovat olevansa vapauden varsinaisia ja oikeita ystäviä. Epäilen sitä, että kumpikaan puoli olisi tieteelliseltä näkökannalta halveksinut kirjaasi. Niinpä eräät kirjan käytännöllisistä lopputuloksista lienevät aiheuttaneet toisaalta riemun ja toisaalta epätietoisuuden siitä, miten asiaan tulee suhtautua. Kun asiaa tarkastellaan lähemmin, ei ole myöskään vaikeaa havaita käytännöllisiä tuloksia. On nimittäin käynyt niin, että sinä otat kantaa niitä uudistuksia, joista Ruotsissa on mitä innokkaimmin kiistelty, nimittäin siviili- ja rikoslainsäädännön sekä edustajien vaalien uudistamista vastaan. Tietänet toki, ettei kukaan meidän *** ja maassamme voi toivoa saavansa ääntään kuuluville asettumalla esitystä vastaan. Tämän viholliset käyttävät sen takia aina sellaista taktiikkaa, että he julistavat suureen ääneen kannattavansa sitä, mutta kaivavat innokkaasti maata sellaisten uudistusehdotusten alta, jotka voisivat mahdollisesti hyödyttää kansallista sivistystä. Entäpä jos meidän poliittisten puolueittemme kynäilijät ovat saattaneet luulla huomanneensa tuollaista taktiikkaa sinun kirjassasi ja tämän luulottelemansa havainnon perusteella kohdelleet sinua ystävänä tai vihollisena? Olisikohan tämä epäluulo heikentynyt, jos he olisivat saaneet tietää asian, jota arvelen heidän tuskin tunteneen, että nimittäin sinä olet siviili- ja rikoslainsäädännön uudistamisen osalta siirtynyt mestarisi kannalta hänen vastustajiensa puolelle, mutta sitä vastoin sen jälkeen, kun olet useimmissa tämän mestarisi filosofian sovellutuksissa meidän oloihimme poikennut hänen mielipiteistään, olet edustajien vaaleja koskevassa kysymyksessä pysytellyt pääasiassa hänen kannallaan? Olisikohan tuollainen ajatus voinut saada lisää voimaa siitä, että vaikka puolustat kehityksen välttämättömyyttä, sinä silti esität melkeinpä intohimoisen kiihkeästi kantasi äkillisiä muutoksia vastaan, mutta vastustat verraten maltillisesti niitä kynäilijöitä, joiden pyrkimykset tähtäävät kansakuntien pitämiseen mahdollisimman kauan samoissa asemissa. Jos harkitset tätä kaikkea tyynesti, voinet helposti selittää, miten mainitsemasi arvostelijat ovat voineet jättää havaitsematta sen, että sinun aidoksi tunnustamaasi poliittista vapautta ei ole toteutettu missään muussa Euroopan maassa kuin Norjassa (ja eräissä Sveitsin kantoneissa). Minä olen saanut riittävästi kokea, millaisia epäluuloja poliittinen puoluehenki pystyy itselleen luomaan, eikä minua tämän kokemuksen jälkeen enää hämmästytä mikään tämänsuuntainen ilmiö, eikä minua ole todellakaan lainkaan hämmästyttänyt se tapa, jolla sinun kirjasi on otettu vastaan, ja epäilen, että ne, jotka ovat ylistäneet pilviin saakka uutta valtio-oppia, ovat tuskin kiinnittäneet enemmän huomiota Norjan asiaan ja sinun tunnustamaasi aitoon poliittiseen vapauteen kuin sinun vastustajasi. Jos tämä olisi kirkastunut ensiksi mainituille, epäilenpä olisitko saanut tältä taholta kovin runsaita kiitoksia. Itse voin kyllä ymmärtää, että sinun on tietyssä mielessä pakkokin arvioida pitkälle menevän poliittisen vapauden toteutuneen Norjassa, joka on poistanut kaiken ***. Mutta vaikka tämä edistysaskel saattaakin näyttää suurelta suomalaisen silmin katsottuna, se tuntuu ruotsalaisesta, joka näkee ja kokee aateliston omassa isänmaassaan vajoavan päivä päivältä alemmaksi suuruudestaan, niin vähän merkitsevältä, ettei hänen päähänsä juuri voi pälkähtää Norjan ylistäminen tästä sankariteosta tai odotus, että joku muu ylistäisi sitä. Ja kirjastasi sivulta 132 voi selvästi nähdä, ettet sinä ainakaan yleisesti ihaile Norjaa. Tämä niistä arvioinneista, joita kirjasi on jo saanut osakseen sanomalehdissä. Myös Frey on julkaissut arvostelun; sen on kirjoittanut Carlsten, minkä näen signeerauksesta; se on muuten hillitty, mutta ei käsittele aihetta syvällisesti. Sinä *otat kantaa* ensiksi Skara-Tidningenin (jota en ole lukenut) ja Aftonbladetin kirjoituksiin, ja sen olen tulkinnut kehotukseksi selittää parhaani mukaan se omasta mielestäni mahdollisesti odottamaton tapa, jolla Ruotsin sanomalehdistö ja Upsalan kirjalliset lehdet ovat ottaneet sinun kirjasi vastaan. Mitä tulee minuun itseeni ja ajatuksiini tästä kirjasta, olen jo ilmoittanut, mitä ansiokasta olen siinä nyt havainnut. Nyt on vielä lisättävä, että olen toki havainnut siinä yhtä ja toista, mihin en ole ollut yhtä tyytyväinen, eikä tämä rajoitu pelkästään oikeudelliseen (ja kansantaloudelliseen) sisältöön, jonka mukaan ottamista olet pitänyt välttämättömänä. Sellaiset kirjoittajat, joille nämä aihepiirit ovat yhtä outoja kuin sinulle, tekevät näissä asioissa virheitä niin yleisesti, että pikemminkin kuin tekemiäsi virheitä täytyy ihmetellä sitä, että olet joskus välttänyt virheen. Voin siis kai pakostakin katsoa olevani velvollinen esittämään ruotsalaiselle yleisölle tarkoitetussa arvostelussa huomautuksia joistakin tällaisista virheistä; en kuitenkaan hetkeäkään usko kirjan varsinaisen arvon vähenevän mistään, mitä tässä suhteessa on muistuttamista. Tärkeämpinä pidän sitä vastoin huomautuksia, joihin teoksesi oikeusfilosofinen aines antaa aihetta. Olet ilmoittanut minulle olettavasi, että vain satunnainen huomaamattomuus ajatuskehittelysi seuraamisessa on saanut minut epäilemään, että olet syyllistynyt epäjohdonmukaisuuksiin. Kiitän sinua vilpittömästi ja sydämellisesti tästä ennakolta antamastasi ilmoituksesta; ja otan sen vastaan varoituksena, jonka olen velvollinen ottamaan huomioon, ennen kuin esitän syytöksiä, joiden todistaminen voi osoittautua vaikeaksi. Tämän kiitoksen ja tämän varoituksen hyväksymisen jälkeen minun on yhtä vilpittömästi sanottava, etten ole ennen kirjeesi saapumista tai ennen Haeggströmin kanssa käymääni keskustelua tutkinut kirjasi mielestäni ansaitseman moitteen perusteita niin kevytmielisesti kuin tunnut uskovan eikä kirjeesi lukeminen ole myöskään lainkaan horjuttanut vakaata käsitystäni. Ehkäpä jotakin ajatuskulustasi on jäänyt minulta huomaamatta, niin kuin oletat – sen ymmärtäminen ei aina ole helppoa, kun on vertailtava useita eri kohtia, jotta käsittäisi niistä jokaisen todellisen merkityksen – mutta siinä tapauksessa huomaamattomuus ei johdu hätäisyydestä, vaan siitä, etten kykene lukemaan tuollaista filosofista kirjaa. Olen nimittäin jokaisella uudella lukukerralla – ja olen viimeksi sinulta saamani kirjeen saapumisen jälkeen lukenut sen kaksi kertaa – ollut havaitsevinani useampia enkä suinkaan harvempia huomauttamisen aiheita ajatuksissasi ja todisteluissasi. Tämän tunnustuksen myönteiseksi ansioksi on luettava ainakin vilpittömyys, *** ettei tarkoituksena ole pyrkiä lieventämään sitä tuomiota, jonka saatan saada rohjettuani epäillä sinun filosofin lahjojasi.

Sinun kirjassasi on minua häirinnyt ensinnäkin se, että viet äärimmäisyyksiin eräitä Hegelin väittämiä tai tiettyjä näistä väittämistä tehtyjä johtopäätöksiä, mikä virhe minusta näyttää tapahtuneen ennen muuta, kun kyseessä ovat jo alkumuodossaan epäilyksiä herättäneet Hegelin väittämät. Minusta näyttää siltä kuin sinä olisit oikein erityisesti nauttinut sellaisten esille ottamisesta ja niiden esittämisestä mahdollisimman pitkälle kärjistettyinä tyrmistyneen maailman ihailtaviksi, mutta olet saanut maksaa tästä huvista siten, että olet onnettomuudeksesi itse käsittänyt väärin mestarin tarkoituksen. Niinpä olet tavattomasti kiintynyt Hegelin esipuheessaan esittämään tunnettuun lauseeseen: ”was vernunftig ist, das ist wirklich und was wirklich ist, ist vernunftig” [mikä on järjellistä, se on todellista ja mikä on todellista, on järjellistä] ja toistanut sen monissa käänteissä. Sivulla 296 vakuutat, että jos hengen elämänä ilmenevä kehitys on järjellistä, noudattaa jotakin järjellistä lakia, täytyy jokaisen sen (kehityksen? Oletan, ettet tarkoita lakia) vaiheen olla sinänsä yhtä järjellinen momentti kuin jokaisen muunkin, ja s. 448 sanot, että jokaisen ajan on pakostakin, erikseen tarkasteltuna, (sub aeternitatis specie) [ikuisuuden näkökulmasta] myös oltava sinänsä ja itselleen välttämätön ja oikeutettu eikä mikään aika ilmaise hengen olemusta täydellisemmin kuin jokin muu; ja s. 35, että ihmissuku näyttää ulkonaisesti vertailtaessa jonakin aikana täydellisemmältä kuin jonakin toisena, mutta että jokaisen momentin maailmanhistoriassa täytyy Jumalan edessä tosiasiassa *näyttäytyä* *** yhtä oikeutettuna. – Tästä on melko paljon sekä totta että hyvin tuttua jokaiselle, joka on edes jonkin aikaa opiskellut filosofiaa. Kukaan, jolle nämä opinnot eivät ole täysin vieraita, ei nimittäin kiistäne sitä, että jokainen vaihe hengen kehityksessä on yhtä järjellinen kohta kuin jokainen muukin, koska selvää on, että toinen vaihe on yhtä välttämätön, yhtä hyvin järjen, hengen olemukseen perustuva kuin toinenkin ja että siis esim. lapsuuden vaihe on yhtä välttämätön, yhtäläisesti hengen olemukseen pohjautuva kuin miehuudenkin. Jos tätä sovelletaan aikakausiin (eikä soveltaminen ole vaikeaa), havaitaan helposti, että mitään aikaa ei näin ollen voida tarkastella pelkästään erillisenä, vaan se voidaan myös rinnastaa edeltäneeseen ja seuraavaan aikakauteen ja on yhtä oikeutettu. Sillä jokainen ajanjakso on välttämätön. Mutta vaikka nyt muistan vakuutuksesi s. 35, että ihmisen täydellisyys ei koostu tietyssä määrin tietämisestä ja siveellisyydestä vaan hänen alituisesta kyvystään kehittyä, en voi tästä myöntyä siihen johtopäätökseen, ettei mikään aika ilmaise hengen olemusta toista täydellisemmin, enkä pysty myöskään löytämään keinoa tämän väittämän todistamiseen. Olen tosin sillä kannalla, että hengen olemus sinänsä on yhtä täydellisesti olemassa lapsessa ja miehessä (vaikka sanot s. 89, että kasvatuksen on tuotava lapselle järkeä); mutta henki sinänsä voi olla kehittymätön tai kehittynyt, ***, viimeksi mainitussa tapauksessa enemmän tai vähemmän kehittynyt ja sen ilmeneminen *** *** näissä erilaisissa tapauksissa erilaista, täydellisempää tai vähemmän täydellistä. Se, mikä *koskee* yksilöä tässä suhteessa, koskee myös sukukuntaa. On *** ajanjaksoja, jolloin henki sinänsä ei ole suvussa, sen kehitys on kuitenkin melko erilaista, ja tämän takia myös sen ilmeneminen on täydellisempää tai vähemmän täydellistä eli, niin kuin sanot s. 35, ihmiskunta vaikuttaa ulkonaisesti vertailtaessa jonakin aikana täydellisemmältä kuin toisena. – Toinen esimerkki tuommoisesta puutteesta on s. 102 ja 138, joilla olet esittänyt väitteen, että jokainen laki, joka tunnustetaan laiksi tai jota noudatetaan, on oikeudenmukainen (s. 102) tai hyvä ja tarkoituksenmukainen (s. 138). Nämä ilmaisut ovat ehkä sinun suussasi oikeastaan tautologisia. Jokainen laki, joka jää elämään, ilmaisee yleisen järjen, yleistahdon tunnustamista. Sen, että tuollainen tunnustus on sinänsä ja itselleen järjen riemuvoitto ja jo sellaisenaan hyvä asia, olet osoittanut, ja moni on sen osoittanut ennen sinua, ja Hegel huomauttaa erinomaisen hyvin, että ”jokainen valtio, vaikka se ihmisen omien periaatteiden perusteella olisikin julistettava huonoksi tai siinä olisi todettava mikä tahansa puute, sisältää kuitenkin olemassaolonsa olennaiset momentit itsessään, etenkin jos se kuuluu meidän aikamme kehittyneisiin valtioihin”. Hän lisää, ettei valtio ole keinotekoinen luomus, se on olemassa maailmassa, siis mielivallan, sattumanvaraisuuden ja erehdysten alueella; huono kohtelu voi monelta puolelta turmella jokaista, mutta kamalinkin ihminen, rikollinen, sairas, raajarikko, on kuitenkin elävä ihminen. Myönteisenä ilmenevä elämä on olemassa puutteesta huolimatta, ja merkittävintä on tämä myönteinen ilmenemismuoto. – Kirjoittaessasi tekstiisi nämä väitteet tarkoitit kuitenkin luultavasti enempää, nimittäin sitä, että jokainen laki, jota noudatetaan, on niin hyvä kuin sitä noudattavat ihmiset ansaitsevat ja että kun nämä tuntevat tarvitsevansa parempaa he rohkenevat vaatia sitä, se myös syntyy. Tämä voidaan päätellä niistä monista kohdista, joissa sanot, että sorronalaiset ansaitsevat kohtalonsa, he sietävät sen, osaksi siitä, mitä s. 28 ja 90 erityisesti mainitset lakien muuttamisesta. Kannanottosi näillä sivuilla eivät tosin ilmeisestikään ole parhaassa sopusoinnussa keskenään, eivät ainakaan helpoimmin käsitettävällä tavalla. Edellisellä mainitset, että kun kansakunnan lainsäädäntöön sisältyy jotakin sellaista, joka ei tietyllä inhimillisen sivistyksen asteella ole puolustettavissa, kansakunnan jokaisen jäsenen täytyy pakostakin noudattaa lakia; s. 90 sanotaan sitä vastoin, että yksilö voi vain silloin havaita järjellisyyttä sellaisessa, mikä sotii hänen kansakuntansa *henkeä* vastaan, kun tämä on muuttunut kuolleeksi kirjaimeksi, joka ei enää elä kansakunnan ajatus- ja toimintatavan piirissä – (ja joita kukaan ei siis katsone olevansa velvollinen tottelemaan?) Tämä ei kuitenkaan merkitse mitään pääasian kannalta. Sinun tarkoituksesi voitaneen ***. Sanojen oikeudenmukainen sekä hyvä ja tarkoituksenmukainen käyttäminen edellä esitetyssä mielessä jäänee ilmeisesti kuitenkin pysyvästi sanoilla leikittelyksi; ja leikki on kostautunut sinulle itsellesi. Niistä kohdista, joissa tämä kosto ilmenee selvimmin, valitsen nyt vain kaksi. Toinen on s. 236, jolla vaadit varsinaista epäjumalanpalvontaa jokaiselle erityiselle laille, vaikka sen järjellisyyttä ei voitaisi tajuta; edellä olet kuitenkin kaksi sivua aikaisemmin tyytynyt alistumiseen, joka lieneekin oikea ratkaisu, mihin sinun olisi tarvinnut vain lisätä ”kunnes voidaan vakuuttua joko lain järjenvastaisuudesta tai sen 'järjellisyydestä'”. – Toinen kohta on s. 96. Sen sijaan, että toteaisit Hegelin tavoin, että orjuutta puoltava mielipide ei lainkaan ole *järjellisyyden* eikä oikean kannalla ja että vapaata tahtoa puoltava kanta, joka alkaa siitä mistä oikeus ja oikeustiede alkaa, on pätevämpi kuin se epätosi käsitys, joka näkee ihmisen vain luonnonoliona ja vain sinänsä olevana käsitteenä ja tämän takia myös esineenä, joka voidaan omistaa, sen sijaan, sanon minä, että olisit tunnustanut tämän Hegelin tavoin, olet juuri mainitulla sivulla ryhtynyt jonkinmoiseen luonnonoikeuden ja orjuuden väliseen sovitteluun siten, että olet selittänyt luonnonoikeuden aikaisemmin itse myöntämäsi vaatimuksen ihmisen henkilökohtaisesta vapaudesta sillä tavoin, että vaatimus vain koskee henkilökohtaista vapautta ylipäänsä. Tunnustan olevani täysin kykenemätön ajattelemaan yhteiskuntaa, jossa henkilökohtainen vapaus ei kuulu jollekulle, ainakin kaikkien muiden ainoalle hallitsijalle, ja siis myös ajattelemaan jotain tarvetta siihen, että luonnonoikeuden pitäisi erityisesti sanoa jotakin tuollaisesta vapaudesta. Niinpä jo lukiessani tämän odottamattoman ilmoituksen ensi kerran, olin melko ihmeissäni siitä; ja ihmetykseni vain kasvoi, kun havaitsin s. 273 olevasta viitteestä, että olet itse muistuttanut luonnonoikeuden myöhäisestä ilmaantumisesta historiaan tulematta edes silloin ajatelleeksi, miten tarpeetonta vaivannäköä oli tämän vanhan sallitun orjuuden sovitteleminen yhteen sen kannalta täysin tuntemattoman tieteen vaatimusten kanssa. Niinpä sinun olisikin pitänyt sangen helposti päätyä ajatukseen, jolla s. 97 itse perustelet todistelua orjuuden epäoikeudenmukaisuudesta nojautumalla meidän aikamme vaatimukseen kaikille kuuluvasta kansalaisen (henkilökohtaisesta?) vapaudesta!

Kun nyt kerran olen tullut vapautta koskeviin asioihin ja olen myös esittämässä varsinaista tunnustusta kaikesta, mitä ajatuksissani olen sinua vastaan rikkonut, en voi jättää mainitsematta sitä yleisluonteista huomautusta, että kun eräät kirjasi kohdat, joissa puhut tietyistä vapauden kehitysvaiheista, sisältävät sikäli kuin ymmärrän hienoimmat kirjasta löytyvät ajatukset, on vapauden käsite toisaalta myös varsin usein kostanut sinulle loistavasti sen, että olet kohdittain päässyt niin lähelle sitä.

Todisteeksi tämän väitteen pitävyydestä mainitsen vain pikimmiten ristiriidan sivujen 89 ja 343 välillä; sivulla 89 vakuutat, ettei laki rajoita järjellistä, tosi vapautta, mutta sivulla 343 sanotaan, että lain tunnustaminen merkitsee vapauden kieltämistä (huom. en usko sen enempää kuin sinäkään, että nyt olisi järjellistä ajatella poliittista lakia, joka voisi nykyoloissa tai lähimmässä tulevaisuudessa yrittää esiintyä kaikkien kansojen osalta pätevänä; mutta kysymys onkin siitä, etten voi hyväksyä sinun esittämääsi, juuri mainitsemaani syytä.).

En halua myöskään pitkään viipyä siinä huomautuksessa, että sinä sikäli kuin minä *muistan* puhut teoksesi melkein koko alkupuoliskossa laista aivan kuin se voisi sulkea piiriinsä kaikki ihmiselämän asiat ja aivan kuin *moraalinen vapaus* voisi vain voittaa tuollaisesta lain piirin laajuudesta (ks. erityisesti s. *** sekä 143–144); enkä siinä, että vasta s. 220 mainitset moraalisen vapauden vaativan, että ihminen tietyissä päämäärissä jätetään ratkaisemaan toimintatapansa yksin oman omantuntonsa kanssa; enkä siinä, ettet edes tuossa kohdassa minun mielestäni määrittele yhtä hyvin kuin Hegel ”Philosophie des Rechtsin” §:ssä 213, mitä nämä päämäärät oikeastaan ovat.

Hieman perusteellisemmin minun on kuitenkin selitettävä sinun kirjeesi lukemisen jälkeenkin muuttumatonta vakaumustani, että poliittisen vapauden käsite on joutunut sinun käsissäsi erityisen kaltoin kohdelluksi. Olet itsekin selvillä siitä, että olet käyttänyt erityisesti poliittista vapautta kahdessa eri merkityksessä. Mutta sikäli kuin lainkaan ymmärrän tuollaisia asioita, nimitystä käytetään kirjassasi kolmessa merkityksessä. Ensimmäinen löytyy s. 326–327 ja uudelleen s. 355. – Toinen on s. 335, 336, 345 ja 346. Kolmannen havaitsen sivuilla 330 ja 370. Ensiksi mainitussa kohdassa poliittinen vapaus ei merkitse muuta kuin laissa säädettyä oikeutta poliittiseen toimintaan. Toisessa lauseessa mainituissa kohdissa sana tarkoittaa jokaisen oikeutta syntyperästään riippumatta ja sivistyksensä sallimassa määrässä voida päästä kaikenlaiseen poliittiseen toimintaan (lukuun ottamatta poikkeusta, joka on mainittu s. 338). Viimeiseksi mainituilla sivuilla käsite määritellään sillä tavoin, että jokaisella on oikeus sivistyksensä sallimassa määrässä osallistua työhön valtion hyväksi. Ensiksi mainittua poliittisen vapauden lajia on jo yksinvaltaisessa monarkiassa. Toisen merkityksen mielessä tuollaista vapautta on jokaisessa valtiossa, jossa jokainen valtion virka on avoinna lahjakkuudelle syntyperästä riippumatta: mutta edustuksellista valtiosääntöä ei vaadita poliittisen vapauden toteuttamiseen tämän merkityksen mukaisesti. Sellainen poliittinen vapaus, joka tuodaan esiin s. 330 ja 370, vaatii toteutuakseen sitä vastoin edustuksellista valtiosääntöä ja laajaa ***oikeutta, ilman syntyperään perustuvien vaatimusten pelastamista. Kirjaasi sisältyvistä epämääräisistä lausumista jo ymmärsin, ettet itse ole selvästi käsittänyt poliittisen vapauden kahden viimeksi mainitun lajin välistä eroa, ja niitähän sinä molempia nimitätkin yhteisnimellä poliittiseksi tasa-arvoisuudeksi. Sekaannus on erityisen paha sivuilla 345 ja 378. Ja juuri tätä ensisijaisesti moitin. Seuraavaksi moitin sitä, ettet joka kohdassa, jossa käytät tuota nimitystä, selkeästi selitä, kummasta sinun itsesi johdonmukaisesti ajattelemasta vapauden lajista on kysymys. Mahdollisesti ja luultavasti ajattelet näitä huomautuksia lukiessasi sitä, minkä sanoit kirjeessäsi, johon olen nyt vastannut: sille, joka ei pysty selviytymään tästä, en voi kirjoittaa. Vastaan silloin ensinnäkin, etten ole omasta aloitteestani astunut esiin pyytämään näitä antamiasi tietoja enkä niitä, joihin tutustumisen kunnian voit vielä minulle suoda, ja toiseksi, että uskon todellakin pystyväni selviytymään kirjastasi, mutta sitä lukiessani muistin montakin kertaa, että kun minä ennen muinoin *tutkin* islantilaista ”Grågåsia” [Islannin keskiaikaisten lakien käsikirjoitus], teksti oli aina helpommin ymmärrettävissä kuin ruotsinnos. Näin itse asiassa sinunkin kirjasi on, sikäli kuin pystyn arvioimaan, paljon vaikeaselkoisempi kuin Hegelin ”Philosophie des Rechts”, eikä syynä tähän ole se, ettet kykenisi ilmaisemaan käsitteitä selkeästi, vaan yleisönsuosion tavoittelu, joka yhdistyneenä sinulle ominaiseen kirjoittamisen helppouteen tuntuu johtaneen sinut laveille syrjäpoluille, jotka ovat itse asiassa muuttaneet näennäisesti helppotajuisen kirjan melko vaikeasti avautuvaksi. Hegeliä tutkinut pystyy ymmärtämään sinua, vaikka se vaatii vaivannäköä; sellainen, joka ei tunne Hegeliä, luulee ehkä ymmärtäneensä sinut, mutta ei varmasti ole ymmärtänyt.

Minulla on tosin sinulle vielä melkoinen määrä huomautuksia ja kysymyksiä, mutta lienet tällä kertaa saanut niistä tarpeeksesi. Sen takia lienee parasta jättää *** sikseen se, mitä olisin voinut nyt sanoa. Jos sinä katsoisit tämän ansaitsevan jonkinmoista huomiota, jos sinä vastaisit siihen ja esittäisit silloin toivomuksen, että saisit *sitten* kuullaksesi lisää huomautuksia, olen sydämestäni iloinen tilaisuudesta käydä kirjeenvaihtoa miehen kanssa, joka pystyy tyynesti ottamaan vastaan huomautuksia, silloinkin kun niitä ei ole kiedottu imarteluun. Jos sitä vastoin arvioisit, että nyt esittämäni muistutukset eivät ansaitsisi huomiotasi, olen valmistautunut siihenkin, eikä se häiritse mielenrauhaani. Toivon sinun ymmärtävän, ettei siten kuin minä olen nyt tehnyt ryhdytä pohtimaan selityksiä kirjailijan kanssa, jota kohtaan *ei tunneta* vakavaa ja vilpitöntä kunnioitusta ja jolta ei täydestä sydämestä *odoteta* lisää nerouden tuotteita. Jos vastaat, tee se niin pian kuin voit.

Anteeksi kiire!

Tuus [sinun] P. E. Bergfalk