Vakuutuksen Veljen kirjeen minulle tuottamasta harvinaisesta ilosta jätän esittääkseni mitä sulimmat kiitokseni.
Likimääräinen vastaus Bergfalkille 1843.
[tt content="Olkoon niin"]Sit ita [/tt]
Vastaukseksi voin esittää seuraavaa: kirjaa ei todellakaan ole kirjoitettu lukijalle, joka on tiedemies [tt content="ammattinsa puolesta"]ex professo[/tt], vaan yleensä kirjallisesti sivistyneelle yleisölle. Tällaisen hankkeen syyt ovat itsestään selvät. Todistelu sen sisällön pätevyydestä jää tästä syystä pakostakin monissa kohdissa puutteelliseksi, onpa siinä muutamia sellaisiakin kohtia, joissa olen tahallisesti kokemustiedon perusteella hivuttautunut tekemään myönnytyksiä, joita olen sitten käyttänyt filosofisten kantojen perustelemiseksi. Syynä tähän menettelyyn on ollut kyvyttömyyteni esittää filosofinen todistelu joka kohdassa niin selvästi ymmärrettävällä tavalla ja niin sujuvassa muodossa, että saisin lukijan kiinnostumaan ja tyydyttäisin hänen odotuksensa. Vakuutan, että se, mitä Veli nyt suvaitsee sanoa ”helpoksi kirjoitteluksi”, on ollut kovaa työtä. Huom. Nyt kyseessä olevia 19 painoarkkia kirjoitin parin viikon taukoa lukuun ottamatta lähes yhdeksän kuukautta, ja ponnistelu vei ruumiillisiakin voimiani. Olin jo 1840 julkaissut oppikirjamaisen oikeusopin, joka ei ole pelkkä tiivistelmä Hegelin oikeusopista. Sitä ennen olin saksalaisen filosofisen valtio-oikeuden ohella lukenut Hallamia, Guizot'ta Englannin valtiosäännöstä, Michelet'tä (ranskalaista) ym. lyhempiä kirjoituksia. Vuonna 1841 selvittelin siveellisen toiminnan ja maailmanhistorian merkitystä hengen itsetietoisuudelle ja yleensä vapaudelle (esitetty saksankielisessä kirjassa ”persoonallisuuden ideasta”) ja luin samaan aikaan erityisen kiinnostuneena Rousseauta, Montesquieutä, Machiavellin kaikki teokset, madame Staëlin ja Benj. Constantin kirjoituksia. Kumpanakin vuonna puuhailin myös paljon päivänpolitiikassa. Huom. Jos tämä kaikki nyt todistaa ”jalosta ja vapaamielisestä hengestä”, kuten Veli on sanonut, toivon sen vaikuttavan yleisöön tätä vastaavalla tavalla. Jos se samalla kehottaa varovaisuuteen tämän hengen mukaisissa pyrkimyksissä, koska paljon järkeä on jo sisällytetty siihen, mitä ennestään on olemassa, tämä on mielestäni eduksi asialle. Ellei se, mikä teoksessa on erityistä, pysty kauttaaltaan vakuuttamaan lukijaa, vaan ainoastaan herättämään epäilyksiä tuomalla asiasta esiin uuden puolen, tuskin mitään on menetetty.
Toinen asia on tiedemiehen suhtautuminen kirjaan. Hän saattaa kaivata siitä todistelua; väitteiden johdonmukaisuus ei siitä kuitenkaan saa puuttua. Veljen huomautuksista huolimatta toivon yhä, että siinä on johdonmukainen linja. En kuitenkaan ole sitoutunut olemaan samaa mieltä Hegelin kanssa. Olen sivuilla 444, 445 hylännyt hänen maailmanhistoriaa koskevan käsityksensä, joka sai hänet sanomaan: ”se näyttää saavuttaneen päämääränsä, siellä missä – henki on todellisuutta henkenä”. Pidän nimittäin koko tätä käsitystä maailmanhistorian päämäärästä epäjohdonmukaisuutena Hegelin opissa. Tästä myös seuraa, etteivät epätäydellisyys ja paha yleensäkään kuulu maailmanhistoriaan, vaan katoavaisten kansakuntien ja yksilöiden historiaan.
Veli huomauttaa tästä syystä aivan aiheellisesti, että olen vienyt Hegelin väittämän todellisen ja järkevän samuudesta pitemmälle kuin hän itse. Se väite, jonka Veli esittää tämän kannan pätevyyttä vastaan, raukeaa minun käsitykseni mukaan, ellen ole koskaan kiistänyt hengen olemuksen kehittymistä täydellisempään ilmaisumuotoon kansakuntien ja yksilöiden elämässä. Mainituissa kohdissa sivuilla 35, 296 ja 445 olen nimittäin puhunut ihmiskunnasta ja maailmanhistoriasta. Ja ihmiskunta on joka hetkellä, se ei ole sarjasta kertyvä summa. Jos olisin opettanut, että jokin väittämä, jokin ihmishengen luomus on ikuisesti pysyvä todellinen ilmenemismuoto, olisin tässäkin asiassa puhunut ristiriitaisesti. Kaikki muodot kuitenkin katoavat, mutta henki on silti pysyvästi tässä prosessissa, yhtä ikuisena ja todellisena kaikissa muodoissa. Tästä syystä sen pysyvyydessä ei ole kyse minkään äärellisen pysyvästä kehityksestä tämän katoavaisuutta huomioon ottamatta. En pysty löytämään maan päältä totuutta enkä oikeutta mistään muusta kuin tästä kehityksestä, en mistään väittämästä, en mistään laista, en mistään tavasta. Lause, ”että” totuus ja oikeus ovat olemassa, pitää paikkansa; mutta ne molemmat ovat tässä ”että”-lauseessa vain ajateltuina läsnä, sillä ”mitä” ovat totuus ja oikeus? Siihen antaa jokainen hetki uuden vastauksen iankaikkisesta iankaikkiseen; ja todellisuuden ja oikeuden ikuisen läsnäolon osoittaa se seikka, että vastaus aina annetaan, on pakko antaa. Täydellistä ilmaisumuotoa ei ole koskaan olemassa ja se on aina olemassa; sen sijoittaminen milloin sinne milloin tänne on harkiten tehtävä ratkaisu. Vanhukset ovat aina väittäneet aikojen muuttuvan huonommiksi; nuoriso esittää päinvastaisen väitteen.
En ole kuitenkaan kiistänyt sitä, että itse tämä täydellisyyden tavoitteleminen on välttämätöntä. Se samastuu yleiseen subjektiivisuuteen. Ilman tätä maailmanhistoria olisi pelkästään luontoon kuuluvan välttämättömyyden toteutumista. Vapaata henkistä kehitystä ei olisi olemassa ilman täydellisyyden tavoittelua. Se on kuitenkin sinänsä tämän yksilön, tämän kansakunnan, tämän aikakauden pyrkimystä. Nämä kaikki katoavat, ja siinä on tämän pyrkimyksen todellinen merkitys: olla Hegelin sanojen mukaan kumottu momentti, siten että ikuinen on tässä läsnä ajattelulle ei objektiivisessa sellaisenaan, tämän yksilön tai kansakunnan toimintana.
Ellei asiaa käsitetä tällä tavalla, ei ajattelevalle ihmiselle voida ymmärrettävästi selittää, että totuutta ja oikeutta on koskaan ollutkaan maan päällä. Onhan kaikki oikeusmääritys, perustuupa se luonnonoikeuteen tai säädettyyn lakiin, vain katoavia, äärellisiä muotoja. Tapa, joka yleensä täyttää molempien asettamat ehdot, on yhtä epävakaa. Jos tässä yhteydessä halutaan turvautua vanhaan hätätilassa esitettyyn vakuutukseen, että ihminen tietää vain epätäydellisesti, johonkin rajaan saakka, mikä on oikein, häntä ei myöskään voida pitää vastuullisena teoistaan, koska ne eivät koskaan vastaa todellista oikeaa. Varsinkaan teologi ei voi jättäytyä sen opin varaan, että Jumalan ilmoituksenaan antama laki ilmaisisi jollakin tavoin sen, mikä on oikein. Jos taas maailmassa on oikeutta, se ilmenee vain kunkin kansakunnan tietämyksessä ja tavoissa. Ja tämän ilmaiseva laki täytynee pakostakin tunnustaa päteväksi oikeudeksi, niin kauan kuin lain määräyksiä pidetään hyvän tavan mukaisina. Mielestäni tämä on väistämätöntä. Jos sanotaan, että jonkin kansakunnan lakien yksi ainoa määräys, jota siis pidetään oikeudellisesti pätevänä ja joka vastaa elävää tapaa, on sinänsä epäoikeudenmukainen, samaa voidaan sanoa niistä kaikista. Kaikki ne nimittäin suistuvat jonakin päivänä ”täydellisemmän” lain tieltä, vaikka tällä täydellisellä ei ole täydellisempää pysyvyyttä kuin aiemmallakaan. Tästä syystä väitän, että lain määräyksiin alistuminen on yksilön ehdoton velvollisuus (en halua olettaa, että Veli sallisi hänen menetellä toisin, vaikka hän ymmärtäisikin, ts. olisi sitä mieltä, että laki on järjetön); ellei noudatettava laki kuitenkaan vastaa hänen vakaumustaan, saakoon hän tehdä työtä saadakseen lain kumotuksi (s. 28), koska menestyminen osoittaa, että hänen käsityksensä on ollut myös järkevä eikä kansakunta lain kumoamisen salliessaan enää tietämyksessään ja tavoissaan tunnusta lain kirjaimen vastaavan oikeutta (s. 90). En siis sano missään kohdassa, että yksilön on alistuttava järjettömyyteen, vaan että hänen on pidettävä oma järkensä kurissa ja tunnustettava, että kansakunnan tahdossa ilmenevä yleinen järki on hieman enemmän. En voi havaita *tässä* ristiriitaa. Jos laista luovutaan, tämä osoittaa, että se on kansakunnalle vain kuollut kirjain, jolla ei ole juuria sen tietämyksessä eikä tavoissa. Voidaan vain kysyä: onko se kuollut jo 30 sekuntia ennen hylkäämistään, jolloin sitä on vielä noudatettava? – Jätän vastaamisen tähän kysymykseen asiasta kiinnostuneille. Tarkoituksenani on ollut kansalaisyhteiskunnassa ilmenevän lain käsitteen selvittely.
Ja kun tämä merkitsee, kuten olen osoittanut, että laki todellakin ilmaisee sen, mikä on oikein, myös lain määräys, joka ei ole pelkkä kirjain vaan elää ja pätee kansakunnan tietämyksessä ja tavoissa, on pakostakin ”oikeudenmukainen”. Se saattaa toisen ajan lainsäädäntöön verrattuna olla epätäydellinen, vaikuttaa vastoin tarkoitustaan jne., mutta pakostakin se vastaa oikeutta ja on siis omana aikanaan ”tarkoituksenmukainen”, jos laki muutenkin ilmaisee, mikä on oikein.
Tällä en todellakaan halua väittää, että olen onnistunut osoittamaan orjuuden välttämättömyyden omana aikanaan, etenkään kun todistuksen olennainen osa on peräisin Montesquieultä, mutta olen kylläkin vakuuttunut siitä, että tuo instituutio on omana aikanaan ollut yhtä järkevä ja oikeudenmukainen kuin esim. Ruotsin palkollissääntö. Asiat olisivat huonosti, ellei luonnonoikeutta olisi noudatettu jo ennen orjuuden katoamista joidenkin Euroopan kansojen keskuudesta ja jopa ennen kuin kukaan kirjoittaja laati esityksiä luonnonoikeudesta. Mielestäni ei voida olla eri mieltä siitä, että tämä vaatii vain ”henkilökohtaista vapautta ylipäänsä”. Sotilaan henkilökohtaisella vapaudella ei taistelukentällä ole monia attribuutteja, puhumattakaan vangin henkilökohtaisesta vapaudesta. Luonnonoikeus ei anna minkäänlaista oikeutusta edes jälkimmäisen vangitsemiseenkaan. Rohkenenpa kuitenkin uskoa, että tämä silti yleensä tapahtuu juuri henkilökohtaisen vapauden toteuttamiseksi. Jos asia on näin, minusta ei ole mahdotonta, että orjuus on voinut olla välttämätöntä saman tavoitteen saavuttamiseksi. Hegel pitää (Fenomenologiassaan) sitä välttämättömänä vaiheena vapauden kehittymisessä yleensä, myös orjalle, joka [tt content="herraansa pelätessään oppii viisauden alkeet"]”durch die Furcht des Herrn den Anfang der Weisheit macht[/tt]”. Huom. Tämä samoin kuin lapsen epävapaus on, sen myönnän, epätäydellisyyden tila huom. kansakunnan (yksilön) historiallisessa elämässä, mutta maailmanhistoriassa yleensä vain häviävä hetki. Jokainen tuleva hetki on kuitenkin samoin epätäydellinen; ja kuitenkin oikeus elää niistä jokaisessa yhtä täydellisesti läsnä olevana. Kuten nimittäin edellä on todettu: muuten oikeutta ei maan päällä ole, ja meille on kutakuinkin samantekevää, onko sitä taivaassa vai ei: ellei se sitten sielläkin ikuisesti kehity. Olen täysin samaa mieltä Veljen kanssa siitä, ettei olemassa ole ollut yhtään valtiota, jossa ei ole ollut henkilökohtaista vapautta (jollakulla siihen kuuluvista ihmisistä); mielestäni tämä on kuitenkin tosiasiallinen todiste siitä, että henkilökohtainen vapaus on ollut olemassa jo ennen luonnonoikeuden tieteellistä tutkimista. Kun sanon: ”meidän aikamme vaatii sitä kaikille”, se merkitsee: ”tämä on nyt luonnonoikeutta”.
En tiedä, olenko onnistunut hälventämään Veljen epäilykset, jotka ovat koskeneet käsitystäni laista. Tuskinpa se on voinut tässä muutamilla riveillä onnistua menestyksellisemmin kuin kirjassani. Toivoakseni pystyn helpommin selittämään seikat, joita Veli on pitänyt ristiriitaisuuksina ja epäjohdonmukaisuuksina, sillä tässä voin pitäytyä täsmällisiin ilmauksiin.
Havaitsen ensinnäkin hieman hämmästyneenä, että Veljen mielestä olen sivulla 89 väittänyt, ettei ”mikään laki” rajoita vapautta. Päähäni ei ole koskaan pälkähtänyt ajatus, ettei laki luonnonvälttämättömyytenä ole vapautta. Vapaus olisi itsekin luonnonvälttämättömyys, jos se olisi annettu ominaisuus eikä itsestään syntynyt, causa sui. Tämän oivalsi jo Spinoza, joka myönsi tästä syystä tahdon vapauden vain Jumalalle. Fichte teki tästä kysymyksestä äärimmäiset johtopäätökset, niin ettei kukaan kohtuullisenkaan merkittävä filosofi ole sittemmin yrittänytkään hahmottaa käsitystä muunlaisesta vapaudesta. Siten minäkin olen käsittänyt vapauden ja yrittänyt tehdä siitä päätelmiä saksaksi ilmestyneessä teoksessani ”Persoonallisuuden idean jne.” Tässä vapauden sielullisessa hahmossa on objektiivista se, että henki itse luo oman kehityksensä lain. Jos sitten olisi olemassa yhteiskuntajärjestys, joka pätee kaikkien kansojen keskuudessa ja kaikkina aikoina, tätä vapautta ei olisi. Hengellä ei nimittäin silloin olisi mitään mahdollisuuksia kehittyä vapaasti. Se eläisi kuten kasvissa oleva elämä, tuottaen alituisesti uudelleen samoja muotoja. Vapaus siis olisi täsmälleen samaa kuin luonnonvälttämättömyys. Tämän väitteen olen esittänyt sivulla 343, mutta en usko sillä tavalla kiistäneeni vapauden pysyvyyttä enkä sen ohella myöskään säädöksinä ilmenevää lakia, vapauden omaa työtä. Tähän ”päivänselvään” asiaan ei tarvinne tuhlata sanoja tämän enempää.
Minulle tuottaa ehkä suurempia vaikeuksia tyydyttää Veljen odotukset poliittisen vapauden suhteen. Havaitsin, että itse Montesquieu sen määrittelemisen sijasta kuvaili Englannin valtiomuotoa. Harvat hänen jälkeensäkään ovat yrittäneet laatia määritelmää. Näihin harvoihin kuuluu Guizot, joka juuri poliittisen vapauden Englannissa tapahtuneen kehityksen perusteella asettaa sen olemassaolon edellytykseksi 1. poliittisen lain ja 2. takeet. Mutta kun tarkastellaan näitä takeita, nekin kuuluvat poliittiseen lakiin: nimittäin parlamentin oikeudet. Koska minä en lailla tarkoita kirjainta, vaan voimassa olevaa lakia, määrittelin sen takia yksinkertaisesti: ”poliittinen laki antaa poliittisen vapauden” (s. 326). Lisäsin kuitenkin: ”meidän aikamme vaatii poliittista vapautta kaikille valtioon kuuluville ihmisille, siksi lain piirissä oleminen ei saa olla etuoikeus” (s. 330). Tunnustan tämän vaatimuksen oikeutuksen, koska tuollainen laki ilmaisee poliittisen vapauden kansakunnan vapaudeksi – s. 345. Määrittelen kuitenkin lain sisällön näin: ”että sen on ainoastaan annettava kaikille yhtäläinen oikeus voida osallistua poliittiseen toimintaan”. Eiväthän kaikki (naiset ja lapset) voi välittömästi toimia valtion hyväksi eikä kaikkien toiminta voi olla tasa-arvoista. Ja kun tälle toiminnalle on asetettava jokin ennakkoehto, sen on oltava/se on ”sivistys”. Vain siten lain yksilölle antama vapaus nimittäin on siveellistä vapautta. – Pitemmälle ei meidän aikamme ole ennättänyt, enkä itse halua mennä pitemmälle, koska mielestäni tässä kulkee raja kansanjoukkojen riehunnan vapautta vastaan. Tällaisen lain ilmaisemaa vapautta sanoin poliittiseksi tasa-arvoisuudeksi ja sanon samalla sivulla 345 expressis verbis [selvin sanoin], että jatkossa puhun siitä. Sivulla 355 (ja sen edellä) puhun poliittisen lain välttämättömyydestä yleensä poliittisen vapauden edellytyksenä ja yritän osoittaa, että yksinvaltaiseksi monarkiaksi sanottu valtiojärjestys ei ole yksinvaltiutta, jos on olemassa poliittisia lakeja. Kielen käytäntöä noudattaen olen kuitenkin tämän rajauksen esittämällä erottanut toisistaan yksinvaltiuden ja despotismin.
Sivuilla 336, 345, 346 puhutaan tämän saman poliittisen vapauden toteutumisesta demokratiana, joka luonnehdintani mukaan merkitsee kansakunnan jokaisen jäsenen (en tällöin tarkoita naisia enkä lapsia) poliittista toimintaa (ei pelkästään oikeutta osallistua siihen). Sanon kuitenkin nimenomaan, että tämä on käsitteen määrittelyn kannalta yhdentekevää, niin kauan kuin jokainen ei voi harjoittaa tätä toimintaa täsmälleen samoin. Vaaditaanhan toiminnan eri muotojen harjoittamiseen nimittäin vielä tiettyjen edellytysten täyttämistä, ja näiden yhteisenä sisältönä on sivistys, joka pystyy kaikkialla saamaan äänensä kuuluviin. Jätän tästä syystä asian enemmän käsittelyn. On yhdentekevää, harjoittaako jokainen, ts. suuri osa kansakunnan jäsenistä, poliittista toimintaa vai osallistuuko siihen vain vähäisempi osa, kunhan kaikilla on oikeus päästä omalla työllään tämän osan piiriin. Kummassakin tapauksessa toteutuu ainoastaan oikeus kuulua poliittisten toimijoiden joukkoon. Käsitettä ei voida määritellä osallistujien lukumäärän mukaan.
Aivan eri asia tästä kaikesta riippumatta on sen toiminnan määrittely, johon poliittinen laki antaa oikeuden. Olen sanonut: kaikki poliittinen toiminta on lakien säätämistä ja toimeenpanoa ja esittänyt vallitsevan mielipiteen mukaisen kannan, että nämä toiminnot on eriytettävä. Tämä viimeksi mainittu kanta johtuu ensisijaisesti siitä, että kansakunnan ”sivistys” (tietämys ja tavat) ilmenee helpoimmin sen instituutioissa ja itse tämä tosiasia saatetaan niiden kautta sen tietoisuuteen. Erityisesti juuri tämän tietoisuuden herättämiseksi pidänkin tärkeänä edustajien valintaa ja äänioikeuden ulottamista mahdollisimman laajoihin piireihin. Äänivaltaisten kansalaisten piirin laajuuden hyöty ei käsittääkseni näy niinkään lainsäädännön sisällössä kuin kansallisen tietoisuuden kohoamisessa, mikä kohottaa laadullisesti jokaisen yksilön toimintaa sekä perheessä ja kansalaisyhteiskunnassa että valtiossa. Tämä tosin merkitsee valtiomahtien selvää erillisyyttä, mitä Guizot pitää ”takeina”; nämä eivät kuitenkaan sisälly pelkästään lakiasäätävän kokouksen tai edustuslaitoksen olemassaoloon, vaan ilmenevät juuri mainittuna kansakunnan korkeampana tietoisuutena. Selvää myös on, että Montesquieun tarkoituksena oli sanoa: tämä valtiomahtien erillisyys on poliittista vapautta. Määritelmäksi tämä ei kuitenkaan kelpaa. Tuskinpa meidän aikamme nimittäin olisi tyytyväinen tämän perusteen mukaisesti toteutettuun ylimystön valtaan. Ja voidaankin väittää, että tämä on ollut poliittisen vapauden epäonnekkain muoto kautta aikojen. En halunnut jättää sille sijaa määritelmäni puitteissa; toki jätin sijan monarkialle – joka sopii sen piiriin monarkin omaa toimintaa lukuun ottamatta. – Minun olisi kuitenkin varmaan pitänyt osoittaa selvemmin kuin tein, että esittämälläni tavalla on olemassa takeet lainsäädännön jatkuvuudesta, joka torjuu aseisiin tarttumisen välttämättömyyden. Pidän tätä laiminlyöntiäni olennaisena virheenä.
En kuitenkaan voi myöntää, että esityksessä olisi epäjohdonmukaisuutta. Veli esittää myös sivulta 370 lainauksen, jossa puhun mainitusta kohonneesta kansallisesta tietoisuudesta ja lisään, ”tämä tietoisuus on poliittista vapautta”. Todellakin: toistan nimittäin tämän: laki ei ole paperia ja painomustetta, vaan se on olemassa kansakunnan tietoisuudessa, ja siellä, missä laki on voimassa ja todellinen, ei ole pelkästään tietoisuutta tästä laista, se on tämä tietoisuus kansakunnalle kuuluvasta poliittisesta vapaudesta.
En halua väittää vastaan, kun Veli sanoo, että Hegelin oikeusfilosofia on helpommin ymmärrettävissä kuin minun teokseni. Oletan nimittäin Veljen näin sanoessaan tarkoittaneen, että se sisältää täsmällisempiä määritelmiä. Suurelle yleisölle tarkoitetussa teoksessa tämä täsmällisyys on pakostakin jossakin määrin uhrattava. Rohkenen myös uskoa, että tälle yleisölle Hegelin oikeusfilosofia on vielä kauan ”kreikkaa” – saattaapa varsinainen täsmällisyys vielä panna koetukselle monen tiedemiehenkin kyvyt. Sitä on esim. valtion konkreettisimmassa määrittelyssä kohdissa 257 ja 258. Jos edetään abstraktiin ainekseen, esim. ”tahdon” ja ”vapauden” määrittelyyn johdantoluvussa, olen sitä mieltä, että tämän ymmärtäminen vaatii koko järjestelmän tuntemusta. Otan sitä paitsi vapauden kysyä: mitä sisältyy Hegelin oppiin säädetystä laista ja kansalaisyhteiskunnasta? Miten hän on määritellyt poliittisen vapauden? – Mutta jätetään tämä. Se ei minua auta. Muistaakseni olen jo myöntänyt, että etenkin viimeisen pääluvun, valtio-opin, jäsentelystä puuttuu selkeyttä. Rohkenen kuitenkin toistuvastikin vakuuttaa, että olen joka kohdassa tiennyt, mitä olen kirjoittanut, ja tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa asian hyväksi ja toivon, että olen edellä käsiteltyjen kohtien osalta jossakin määrin pitemmälle perustellut tätä vakuutustani.
