Emil Stjernvall-Walleenille, konsepti

Editoitu teksti

Suomi

Jalosukuinen Herra Paroni.

 

Minun pitäisi varmaankin pyytää anteeksi, että vaivaan tällä lähetyksellä. Sellainen pyyntö olisi kuitenkin teeskentelyä enkä siis esitä sitä.

Otan päinvastoin vapauden kirjoittaa kerran Jalosukuiselle Herra Paronille ennen kuolemaani. Olen jo pitkään lykännyt aikomustani. Syy selviää seuraavasta.

Minua on kauan vaivannut se seikka, ettei tässä maassa tiedetä, kuka on ensisijaisesti vaikuttanut kaikkeen siihen hyvään, mikä osaksemme tuli vuosien 62 ja 67 välillä. En ole kuitenkaan voinut kirjoittaa enkä puhua asiasta. Kreivi Armfeltin kuolema antoi minulle hieman vapautta, jota olen käyttänyt, sikäli kuin tilaisuuksia tarjoutui.

Nyt tunnen itseni täysin vapaaksi, toden totta, sen jälkeen kun Aleksanteri II niin häpeällisellä tavalla riistettiin maan päältä. En voi tässä yhteydessä jättää syrjään yksityistä suruani, nimittäin siitä, ettei tuo jalo mies pysynyt tahrattomana kuolinpäiväänsä saakka. [Moite kohdistuu Aleksanteri II:n pitkään rakkaussuhteeseen ja morganaattiseen avioliittoon rakastajattaren kanssa heti keisarinnan kuoltua.] Tiedän sangen hyvin, mitä ns. korkeasti sivistyneet tämäntapaisista asioista sanovat. He eivät kuitenkaan tee eivätkä kirjoita historiaa; ja meidän päivinämme kansat haluavat nähdä valtaistuimen haltijankin elävän puhdasta perhe-elämää. Hänet on toki silti luettava maailman jaloimpien hallitsijoiden joukkoon – mutta kunnioitus on mennyttä. Tapahtumien ketjun selittäminen on mahdotonta, mutta kunnioitus lamauttaa murhaajankin käden. Jumalan salaisessa johdatuksessa saapui nyt hirmuinen seuraus heti hairahduksen kantapäillä. Alhaisuus tuntee helpotusta nähdessään maallisen kunnioituksen kohteen joskus vajoavan sen omalle tasolle. Vai mistä muusta syystä juontui leppymätön henkilöön kohdistuvalta näyttänyt viha? (Kyseessä ei kuitenkaan ollut viha, vaan odottamaton vapautuminen jäljellä olevista tunnonvaivoista. Mutta vain ne, jotka lukevat historiaa, uskovat tällaisia joutavia.)

Mutta – levätköön hän rauhassa jalojen tekojensa jälkeen. On suunnaton onni, jos on sormenpäälläänkään saanut olla auttamassa niiden toteuttamista. Älkää pitäkö vähäisenä, Herra Paroni, sitä seikkaa, että olette saanut osan tästä onnesta!

–––

Tilaisuuden mainita tästä jotakin Suomen osalta, mihin olen edellä viitannut, tarjosi tuttavamme Meurmanin Morgonbladetissa (nro 298 vuonna 1880) julkaisema artikkeli.

Jätän tässä sen sisällön muilta osin syrjään. Se sisälsi kuitenkin tietoja, jotka minun oli mielestäni oikaistava monistakin syistä. Tämä tapahtui Morgonbladetissa 1881 numeroissa 21 ja 25. Otan vapauden lähettää kaiken tämän ristisiteenä Herra Paronille.

Kirjoitin lupaa pyytämättä. En kuitenkaan halunnut pyytää sitä, sillä pelkäsin hankaluuksia. Päätin sen sijaan kirjoittaa asiasta jälkeenpäin, ja juuri tämän päätöksen vasta nyt toteutan. Mitä tahansa asiasta voidaankin sanoa, halusin vain, että minun vaikutukseni tapahtuneeseen tulisi julki avoimesti ja oikeassa valossa.

Kirjoitin ennen tuota hirmuista katastrofia, ja sen takia sisällössä monikin seikka saattaa nyt näyttää tarpeettomalta varovaisuudelta, mutta oli silloin paikallaan.

Älkää kuitenkaan, Teidän Jalosukuisuutenne, suvaitko kyllästyä, sillä tässä ei ole vielä kaikki. Ollakseni lyhytsanainen pyydän nöyrimmästi, että saan esittää loput parissa liitteessä, ja vakavinta kunnioitustani ja alttiuttani vakuuttaen merkitsen edelleenkin olevani

Jalosukuisen Herra Paronin

nöyrin palvelija

Joh. Vilh. Snellman

 

[Liite] Johtavat miehemme.

 

Herra Paroni on ajan mittaan tehnyt niin paljon maamme hyväksi, että Herra Paronin ehdoton velvollisuus on jatkaa.

Olen jo kaksi kuukautta odottanut ratkaisua, josta nyt huhutaan, sitä, että maa vapautetaan sen kelvottomasta ylimmästä hallitusmiehestä [kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergistä]. Hänen huomattavin lauseensa, että ”kansat ovat lapsia, joita on hallittava ja ohjattava” olisi saattanut olla pelkästään naurettava niin rajoittuneen johtajan suusta kuultuna. Valitettavasti hän on kuitenkin halunnut puuttua asioihin ja ollut vain kansliapäällikköjensä puhetorvi. Örn oli tuon viran haltijana äärimmäisen kevytmielinen – valitettavasti vastoin minunkin odotuksiani; tämä antoi kehnon kuvan ihmistuntemuksestani. Samaa on sanottava Lerchestä, eikä kukaan oikein tiedä, mikä hän on miehiään. Meillä vallitsevien käsitysten mukaan hän oli häpeällisesti sekaantunut kassanhoitajan kavallusjuttuun ja hänet olisi pitänyt erottaa tai siirtää syrjään kaikista päällikköviroista, joihin hän oli osoittautunut arvottomaksi.

Jokaista venäläistä kenraalikuvernööriä kuitenkin uhkaa samaan tilanteeseen joutuminen. Se on väistämätöntä, koska he eivät tunne täältä henkilöitä eivätkä tämän maan asioita.

Edesmennyt keisari istutti kenraalikuvernööreihinsä kuvitelman, että he edustivat hänen henkilöään. Niin myös meidän kenraalikuvernööriimme. Maan laki ei kuitenkaan tiedä tällaisesta mitään. Vain toimiessaan senaatin puheenjohtajana hän antaa käskyjä majesteetin nimissä. Muuten hän on vain hallintovirkamies, käskynalainen.

Vika piilee siinä, että hän voi esittää mielipiteitään ilman todistajia. Asia voitaisiin korjata velvoittamalla hänet siihen, että hän tuo julki käsityksensä ainoastaan senaatissa.

Kuviteltu hallitsijan sijaisuus on johtanut siihen, että Venäjän vallasta on tullut itämaista satraappivaltaa. Täällä sen täydellistää kenraalikuvernöörin oikeus senaattorien nimittämiseen ja erottamiseen. On todellakin häpeällistä, että hänen kansliansa päällikkö on tällaisessa tilanteessa maan yksinvaltias. Senaatissa kukaan ei uskalla ilmaista kenraalikuvernööriä vastustavaa mielipidettä.

Tämän ikävän tilanteen korjaaminen on vaikeaa. Kenraalikuvernöörille voitaisiin ehkä asettaa velvoite, että hänen on esitettävä ehdotuksensa suullisesti ministerivaltiosihteerin ja [Suomen asiain] komitean edustajan läsnä ollessa, jolloin kummallakin heistä on velvollisuus ilmaista mielipiteensä. Menettelyä voitaisiin soveltaa myös muiden luottamusvirkojen hoitamiseen.

–––

On pohdittava senaatin valtuuksien laajentamista. Maalle vahinkoa tai vaaraa aiheuttamatta voitaisiin Hänen Majesteettinsa vapauttaa suuresta määrästä joutavia pikkuasioita. Mutta – mutta maan varojen käyttö Hänen Majesteettinsa on pidettävä hallinnassaan. Ihminenhän on heikko, ja heikkouksista yleisin liittyy raha-asioihin. Kenraalikuvernöörillä on oltava sanansijaa menoja koskevissa kysymyksissä vain silloin, kun hän ei puolla niiden suorittamista. Hänhän on tottunut suuriin asioihin ja on sen takia meidän oloissamme tuhlari. Lisäksi hän voi viran nykyisen haltijan tavoin lahjoittaa senaatille palkankorotuksia varmana siitä, että toivottu vastalahja tulee – häpeällinen käytäntö, joka on herättänyt yleistä närkästystä.

–––

Uusi [ministerivaltiosihteerin] apulainen [Theodor Bruun] on maalle onnettomuudeksi. Hänestä tulee satraappivallan vahvistaja, sillä hänellä ei voi olla käsitystä mistään paremmasta. On ikävää, ettei Herra Paroni voinut käyttää Ehrströmiä. Hän on mitä rehellisin ja tunnollisin ihminen, lisäksi hänellä on laajat tiedot ja hyvä arvostelukyky. Käytöstapa ei ole miellyttävä, kuitenkin humaani ja kohtelias. Oleskelemalla puoli vuotta Pariisissa hän olisi hankkinut ranskan kielen tarvittavan käytännöllisen taidon ja yhtä pitkäaikainen virkamääräys johonkin venäläiseen virastoon tai esim. painovapauskomiteaan olisi antanut hänelle vastaavan kyvyn käyttää venäjän kieltä, jonka alustava taito hänellä pitäisi jo olla.

Rehtiys ja kunnia ovat meidän ankkurimme. Mutta venäläinen tšinovnikka, vaikkapa näennäisesti suomalaissyntyinenkin, ymmärtää ne toisella tavalla kuin me.

 

 

 

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: 
Alkuperäinen
Kommentaari

Viimeisessä keskeneräisessä kirjeessään, jota ei koskaan lähtenyt hänen pitkäaikai­selle suojelijalleen, Snellman viittaa valtaistuimen puhtaalla perhe-elämällä Aleksanteri II:n epäviralli­seen rakkaus­suh­teeseen 18-vuotiaaseen Jekaterina Dolgorukiin. Neito oli vastustellut aluksi mutta keisarin ensimmäisen murhayrityksen jälkeen hän tajusi rakastavansa tätä. Keisarinna Maria ei kiinnittänyt suhteeseen aluksi mitään huomiota, koska Romanoveille uskottomuus kuului perinteisiin. Lisäksi keisarinna kärsi rintataudista ja poikansa varhaisesta kuolemasta ja viihtyi erossa seurapiireissä. Kun suhteesta syntyi 1872 poika, keisarinna tajusi suhteen vakavuu­den. Tästä eteenpäin suhteen yksityiskohtia pohdittiin julkisesti. Keisarinna koki tämän nöyryytyksenä ja tunsi itsensä vielä hylätymmäksi sairastuttuaan tuberku­loosiin. Keisarinnan lapset olivat raivoissaan isänsä paatuneesta menettelystä äitiään kohtaan, jolla oli vain muutaman vuosi elinaikaa.

 

Kuukausi keisarinnan kuoleman jälkeen Aleksanteri II hämmästytti hovinsa, kun hän ilmoitti menevänsä naimisiin rakastajattarensa kanssa 14 vuoden suhteen jälkeen. Keisari perusteli nopeaan päätöstään jatkuvalla hengenvaaralla terrori-iskujen pelossa, jolloin vuoden suruaika ei tullut kysymykseen. Keisari pakotti poikansa vaimoineen aterioimaan samassa pöydässä mutta miniät kieltätyivät puhumasta hänen kanssaan ja käyttäytyi­vät kylmän pidättyvästi.

 

Keisari lähti viimeiselle matkalleen 12.3.1881 sen jälkeen, kun hän oli juuri kirjoittanut alle julistuksen, jolla lakisäätävän kokouksen jäsenet kutsuttaisiin yhteiskuntaluo­kasta ja varallisuudesta riippumatta yhteiseen valtiokokokoukseen. Tämä oli ensimmäinen askel kohti parlamentaarista hallitusmuotoa, mikä kuitenkin tyrehtyi samana päivänä keisarin raakaan murhaan. Se järkytti myös suomalaisia, jolloin epäsäätyi­nen avioliitto unohtui ja enemmän korostui keisarin rooli maan hyvänteki­jänä. Valtiopäiville kokoontunei­na säädyt päättivät pystyttää hänelle muistopatsaan 1882, mikä toteutui 29.4.1894 senaatintorille. Uusi keisari Aleksanteri III repi ensitöikseen isänsä allekirjoittaman julistuksen rajoitetusta kansanedustuslai­toksesta.

 

Aleksanteri II:n jälkimaineen pohtimisen ohella kirjeen liitteet sisältävät testamentin hallinnonuudistuksen suunnasta koskien kenraalikuvernöörin asemaa ja senaatin roolin vahvistamista. Liitteissä palataan vielä kerran 1860-luvun hallintoremontin kriittisiin hetkiin. Aikaisemmin mainitut Morgonbladetin artikkelit on julkaistu 27.1. ja 1.2.1881 otsikolla Förklaringar af J. V. S.(vrt. 81005)

 

"sin odugliga högsta styresman" Snellman tarkoittaa vuosina 1866-1881 toiminutta Nikolai Vladimirovitš Adlerbergia, joka painosti Snellmanin eroamaan senaatto­rin virasta 1868. Robert Isidor Örn toimi kenraalikuvernöörinkanslian päällikkönä 1865-1874 ja hänen jälkeensä Fredrik Lerche 1874-1882.

 

"kan yttra sig utan vittnen" Konselji- ajatus on peräisin hallintolaitoskomitean ajoilta 1865. Hallintolaitoskomitealle annettiin tehtäväksi laatia ehdotus, joka koski viittä erilaista asiaa. Erityistä huomiota herätti kohta, jonka mukaan ken­raaliku­vernööri antaisi lausuntonsa erityisessä konseljissa. Suomen asiain komitea perusteli sillä, että kenraaliku­vernööri harvoin osasi maan kieltä ja yleensäkin vain suurella vaivalla pystyi perehtymään maan oloihin. Koska kenraalikuvernöörin ylemmän virkakun­nan kannasta poikkeavat lausunnot koskivat maan etujen kannalta tärkeitä asioita, voivat ylimmän virkakun­nan edustajat antaa konseljissa kenraalikuver­nöörille tietoja esityksen perusteista. Pöytäkirjan muodossa myös konseljin jäsenten lisäperusteet tulisivat keisarin tietoon.

 

Kenraalikuvernööri P. I. Rokasovski sai tietää komiteoiden perustamises­ta ilmeisesti vasta, kun siitä hänelle virallisessa järjestyksessä maaliskuussa 1864 ilmoitettiin. Jo ennenkuin komiteat olivat lopetta­neet työskentelynsä, Rokassovski esitti 31.5.1865 keisarille oman alistuksensa asiasta. Pääsiassa hän oli nykyisten laitosten ja säädösten säilyttämisen kannalta. Melkeinpä ivallisesti hän korosti senaatin uudelleenjär­jestelyssä olleen ilmeisesti tavoitteena hävittää kenraali­ku­vernöörin vaikutus asianhoidossa kokonaan. Erityisesti eriävän lausunnon esittä­minen erityisessä konseljissa saattaisi hänet niin kieroon asemaan, että hänen olisi mahdoton täyttää velvollisuutensa valtais­tuinta kohtaan. Henkilöt, jotka hän kutsuisi luokseen, eivät olisi neuvonantajia vaan tarkastajia, jotka katsoivat, olivatko hänen mielipiteensä perusteltuja. Hallitusmuoto­kysymyksen takia myös Rokassovskin ja ministerival­tiosihteeri Alexander Armfeltin välit kiristyivät. Kun Rokassovski oli tiedustellut komitean puheenjohtajalta C. O. Cron­stedtilta idean isää, Cronstedt oli viitannut vain epämääräisesti keskustelui­hin keisarin kanssa. Uusi kenraalikuvenööri Adlerberg tyrmäsi lopulta tämänkaltaiset suunnitel­mat.

 

"befrias från mycket skräp" Keisarilta siirrettiin senaatin kollegion ratkaistavaksi asioita vuonna 1826, 1841, 1859 ja 1863 uusilla asetuksilla, jotka eivät muuttaneet hallituskon­seljin ohjesään­töä vuodelta 1809 kokonaisuudessaan. Ne muuttivat vain alkuperäisen ohjesäännön niitä kohtia, joissa oli määrätty asioiden käsittelystä. Vuoden 1869 asetus sisälsi muutamia muutoksia asiankäsittelyn keventämiseksi. Alkuperäinen konseljin ohjesääntö pysyi edelleen entisellään. Seuraavaksi vuoden 1883 ja 1887 uusilla asetuksilla muutettiin alkuperäiseen hallituskonseljin ohjesään­töön toisin kuuluvaksi senaatin oikeus "ilman edellä käynyttä alamaista esittämistä lopullisesti ratkaista asioita". Koska vuoden 1809 alkuperäis­tä asetusta oli erilaisilla asetuksilla ja määräyksillä erinäisin osin muutettu, saatettiin ne yhteen alkuperäisen ohjesäännön kanssa vuoden 1892 asetuksessa, jossa alkuperäisen ohjesäännön pääperiaatteet säilyivät. Siihenkin tehtiin lisäyksiä heti vuonna 1896. Delegoin­tiasetusten seurauksena senaatto­reil­la oli käsiteltävä­nään entistä enemmän pikkuasioi­ta, jotka oli ratkaistava jähmeän kollegisen periaat­teen mukaisesti. Se teki senaatista aikaisempaa enemmän voimatto­man hallintovi­raston, eikä muuttanut sitä vahvan hallituksen suuntaan. 

Raimo Savolainen