Helsingistä 23.6.1844
Veli kulta veikkoseni!
Kuopiosta lähettyäni ja teistä erottuani en pitkään aikaan saanut ajatuksiani yhtä matkaa kanssani kulkemaan; ne aina tahtoivat takaisin, ja usein tahtovat vieläkin. Mitä tehnevät kun huomispäivänä pääsen toisellen puolellen merta Viron maahan, johon jo vähintäkin pari viikkoa sitten olisin lähtenyt, jos ei monenlaiset tyhjät toimet olisi viivyttäneet lähtöäni. Takasin sieltä en taida joutua ennenkun myöhään syksyllä, enkä Kuopioon ennenkun lopulla marraskuuta, jos siksikään. Saimasta olen täällä kuullut, sen jo välistä hengen vaarassa olleen, erittäinkin sen tähden, kun ei lausu hyvää kotimaan kirjallisista ja muista yrityksistä. ”Se koira vingasee, johon kalikka koskee.” Kokevat kyllä silläkin tavalla selittää vingasemisensa Saiman kalikoista, että sanovat: ”jos Saimalla olisi oikia tarkoitus ja sydämellinen harrastus parannusta kotimaisissa asioissa kartuttaa, niin ei muistaisikaan aina ja kaikissa moitetta etsiä, liiatenkin kun moittimalla harvoin ketään parannetaan, ainoasti suututetaan.” Siitäkin oli asianomaisilla kyllä puhetta, kun Saima ilmottaissansa Demidovin Castreinille annetusta palkinnosta, muistutti ilahuttavan asian olevan tiedollisille ja opillisille kokeille jossakin arvo annettavan, sillä sen muistutuksen käänsivät niin, kuin olisi heistä itsistänsä sanottu, heidän ei mitään arvoa semmoisille kokeille antavan. Näitä ja muita olen Saimasta kuullut, monta kiitospuhettakin, aivan kun vanha Strelingi sanoo: ”laudatur ab his, vituperatur ab illis” [nämä kiittävät sitä, nuo moittivat].
Koe sen tähden veli kulta pitää huolta Saima raukasta, ettei tulisi kovin ”nuorena nukahtamahan, verevänä vieremähän, kauniina katoamahan.” Voi myös itse hyvin toistaseksi, toivottaa
Veikkosesi
Elias Lönnrot
Sano paljo terveisiä kaikille tuttaville!
