Concordia. Taiteilijakillan juhlajulkaisu 25.3.1873: Oikeusko ennen kaikkea?

Tietoka dokumentista

Tietoa
25.3.1873
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Meidän aikamme läpäisee eräs pyrkimys, joka yksipuolisuutensa vuoksi tulee, niin toivomme, ennemmin tai myöhemmin ihmiskunnan onneksi tuottamaan palaamisen, niiden siveellisten voimien reaktion, jotka sen kohtaloita ohjaavat.

Poliittisissa kiistoissa ja yhteiskunnallisessa elämässä persoonallisuuden oikeus, julkisessa kasvatuksessa yksilön kaikinpuolinen kehittyminen, perheessä miehen ja naisen oikeudet, joista etenkin viimeksi mainittu asia on tämän hetken iskulause, ovat niin sanottuja periaatteita, jotka tulisi tunnustaa ja ihmisten yhteiselämässä toteuttaa.

Mutta tämä kaikki on vanhaa, sillä egoismi on yhtä vanha asia kuin ihmisen olemassaolokin. Se on myös jo kauan sitten saatettu järjestelmäksi muotoon, vaikkakin sen muoto on jossain määrin poikennut nykyisestä.

Mutta aikaisemmin, kuten nytkin, on unohdettu asettaa oikeuden rinnalle velvollisuudet.

Onnellisuuden halu on yhteistä ihmisille ja eläimille. Siveelliset taipumukset sitä vastoin ovat yksinomaan kasvatuksen tulosta, mikä tarkoittaa, että ne ovat yleisinhimillisen kehityksen hedelmää, perintöä, jonka kukin sukupolvi ottaa vastaan edellisiltä polvilta ja joka sen tulee kartutettuna jättää tuleville polville.

Kasvi voi kehittyä, sillä se kantaa tarkoitustaan itsessään. Lilja puhkeaa kukkaan ihmisen hoivissa, mutta sen kukan loiston ja tuoksun luo sen oma sisäinen laki. Tämä ei päde ihmiseen itseensä. Hänen kehityksensä päämäärä ei ole hänen luulotelluissa kyvyissään. Se tulee ihmiseen ulkoapäin vuosituhansien henkisen työn muovaamana ihmiskunnan siveellisenä tarkoituksena.

Se, mitä viime aikoina on kutsuttu persoonallisuuden oikeudeksi, on tosin jokseenkin epämääräistä ja häilyvää. Mutta voidaan olettaa, että sillä halutaan tarkoittaa niiden oikeuksien kokonaisuutta, joiden katsotaan kuuluvan jokaiselle ihmisyksilölle sinänsä, ihmisenä. Ei tarvita kovinkaan syvällistä filosofiaa sen myöntämiseen, että kaikki riippuu tässä siitä tulkinnasta, joka sanalle ´ihminen´ annetaan. Jos tarkoitetaan ihmistä sellaisena kuin hän luonnostaan on, niin hänellä voi olla oikeuksia vain suhteessa toisiin luonnonolioihin – vaikka hän olisikin luonnon herra. Jos sitä vastoin tarkoitetaan ihmistä ihmisten yhteiselämässä, niin hänen oikeutensa edellyttää, että hän on jo osallinen sivistyksen perinnöstä ja että hän ylipäätään toteuttaa olemassaolonsa siveellistä päämäärää. Kun yksilö näin ilman omaa panostaan löytää itselleen asetetun tarkoituksen, jota hänen elämässään tulee toteuttaa – se on velvollisuutta; ja velvollisuuden täyttäminen synnyttää kaiken ihmisten oikeuden.

Ihmisten suurelta joukolta ei kuitenkaan tässä pidä etsiä selkeää näkemystä ja lujaa vakaumusta. Yhteiskuntaelämässä tämä siveellinen järjestys saattaa silti itsensä vastustamattomalla voimalla valtaan ja ihminen pakotetaan taipumaan siihen joko omien ajatustensa ja vaatimustensa mukaisesti tai niiden vastaisesti.

Mutta perheessä puolisot saavuttavat tämän oivalluksen ilman mitään teoriaa. Heidän oma kokemuksensa opettaa heille, että huolenpito lapsista on avioliiton siveellinen yhdysside ja että rakkaus lapsiin muodostaa aviollisen rakkauden lujan perustan, ja että tälle pohjalle perustuva avioliitto ilman muuta on onnellinen.

Melkeinpä kaihdetaan kutsua vanhempien huolenpitoa lapsista velvollisuudeksi, koska se on heissä siinä määrin luonnollisen vietin aiheuttamaa, onnellisuudenhalun ja myös omasta lapsuudenkodista perityn siveellisen taipumuksen perua. Silti on niin, että siveellisen järjestyksen noudattaminen kaikissa olosuhteissa on velvollisuutta.

Siten myös avioliitossa velvollisuus on oikeuden mittapuu.

Perhe vaatii kaiken inhimillisen yhteiselämän joukossa suurinta vapautta. Se ei siedä mitään vierasta pakkoa, sen tavan luo sen jäsenten keskinäinen rakkaus. Yhteiskunnan lailta se pyytää vain suojaa tälle vapaudelleen.

Sitä vastoin jokainen laki, joka pyrkii järjestämään perheenjäsenten välisiä oikeuksia on eräänlainen rikoslaki joka hellästi suojelee toisen tai toisen aiheuttamilta seurauksilta, silloin kun on kysymys aviopuolisoiden keskinäisestä suhteesta, tavallisimmin kyse on suojaan otetun oman hulluuden tai pahantapaisuuden seurauksista. On hyvä, että myös näitä lakeja on olemassa. Mutta perhe ei niitä tarvitse.

Se varsin tavallinen arvio, että onnelliset avioliitot olisivat poikkeuksellisia, ei pidä paikkaansa. Jos se olisi totta, niin ihmiskunta olisi kauan sitten tuhoutunut perheissä kasvatettujen sukupolvien siveelliseen rappioon.

Mutta onhan moni avioliitto lapseton. Sairaus, onnettomuus ja kuolema voivat tuhota perheen. Onhan koko ihmiselämä taistelua luonnonpakkoa vastaan, pyrkimystä tästä pakosta vapauteen. Ihminen ei itse vapaasti valitse omaa ajankohtaansa historiassa, hän ei voi valita, mihin kansakuntaan ja yhteiskunnallisiin oloihin hän syntyy. Hän ei kuitenkaan pelasta vapauttaan sillä, että hän elää niin kuin tätä kaikkea ei olisi olemassakaan vaan tunnustamalla niihin sisältyvän järjellisen järjestyksen ja alistumalla siihen silloinkin kun nämä olosuhteet luonnon­välttämättömyyden ylivallan tavoin näyttäytyvät hänelle nurjana kohtalona.

Tästä näkökulmasta, mutta vain tästä, myös persoonallisuuden oikeus on pätevä Yhteiskunnan tulee suojata yksilöä onnettomalta kohtalolta, ja jos tähän ei pystytä, niin häntä tulee auttaa kestämään tuo kohtalo. Yleinen keino tässä asiassa on sivistyksen välittäminen, ja sivistys merkitsee kykyä ulottaa ajatuksensa ja toimintansa yksilön ahtaan piirin ulkopuolelle ihmiskunnan yleisiin asioihin. Sivistyksessä itsessään on kuitenkin monimutkaiseksi kehittyneessä modernissa yhteiskunnassa oma vaaransa, jos sen vaatimukset estävät ihmistä löytämästä omaa paikkaansa ja jättävät hänet itse aiheutetun onnettoman kohtalon uhriksi. Pitäkööt siis hyvää tarkoittavat naisten oikeuksista intoilevat, jaloimmat ennen muita, silmällä sitä, lisääntyykö tällaisten onnettomien kohtaloiden määrä sivistyneiden naisten keskuudessa vai väheneekö se.

Yksikään kuolevainen ei kuitenkaan ole vielä selvinnyt haavoittumattomana vapauden ja pakon välisestä taistelusta toiminnan maailmassa. Sivistys onkin siksi tuottanut todellista hedelmää, jos se on opettanut ihmisen löytämään pakopaikan tiedon maailmasta, missä vapauden koti on. Ja silloin kun ihmisen heikko ymmärrys kohtaa rajansa totuuden käsittämisessä, niin taide pukee ajatuksen kauneusihanteen muotoon ja antaa meidän ihastuneina aavistella, mitä hämärän verhon taakse kätkeytyykään.

J. V. S.