Veli Janne!
Meidän ei pitäisi lakata olemasta toisillemme vain siksi että lakkasimme elämästä yhdessä. – Kynän antama lohdutus on heikko, mutta se on ainoa, ja siksi tartun quasi aq. stridente correptus arundinem [ikään kuin veden kohistessa ruokoon tartutaan].
Olen Muonionniskassa, siis maantieteemme mukaisesti Lapissa, mutta jos Sinä minun laillani näkisit nämä ympärillä olevat talonpoikaistalot peltoineen ja niittyineen, voisit luulla olevasi missä Suomen osassa tahansa. Illuusio katoaa kuitenkin pian, jos katsomme hieman etäämmälle ja näemme lumihuippuiset vuoret. Kartta antaa niistä vain heikon aavistuksen. Sinun olisi edes kerran pitänyt nähdä nämä vuoret – kuinka toisenlaiselta kuulostaisikaan yksinkertainen sana tunturi korvissasi. (Paikalliset asukkaat erottavat toisistaan waaran (wuoren) ja tunturin; ensinmainitulla he tarkoittavat vuoria yleensä ja yksittäisiä matalampia vuoria, jälkimmäisellä taas sitä mitä ruotsiksi sanotaan fjäll).
Haluaisit kai tietää jotain matkastamme (P. A:n ja minun) sen jälkeen kun erosimme toisistamme. Se oli monessa suhteessa minun kannaltani hyvin mielenkiintoinen, mutta ei sitävastoin voi olla samaa Sinulle. Siksi lyhyesti: Pedrum jäi Turkuun, minä taas vietin muutamia päiviä äidin ja sisarusten luona – olivatko ne viimeiset päivät tässä elämässä, tietää yksin Jumala. Kintikkalasta lähdimme helluntaipäivänä, pysähdyimme vähäksi aikaa Porissa, samoin Närpiössä, ja erkanimme Laihianjoella siinä toivossa, että tapaisimme vielä Kokkolassa tai Raahessa (toive, joka ei toteutunutkaan). Laihianjoelta P. matkusti Vaasaan, minä itäänpäin ensin Isokyröön, missä monet serkkuni ovat sangen ylistettävällä tavalla pitäneet huolta suvun lisääntymisestä; edelleen Lappajärvelle, missä sen sijaan että olisin tavannut M. Castrénin sainkin kirjeen, jossa oli tieto että hän oli lähtenyt matkalle pohjoiseen päin. Sen jälkeen matkasin Lintulahdelle ja hieman enemmän itään Kotkaniemelle Kivijärven rannalla vieraillakseni Cedervallien luona Viitasaarella; siitä suunnitelmasta minun oli luovuttava, koska talonpojat uhkasivat että saisin jäädä niille sijoilleni leivättä viikoksi tai kauemmaksikin, minkä he ennustivat 9. päivän (?) iltana auringon ympärillä nähdyistä ihmeellisistä merkeistä. Annoin säikyttää itseni, sillä minulla oli niukasti aikaa, ja matkustin vaunuissa pohjoiseen Perhon kautta, jne. äärimmäisen kehnoa tietä pitkin Kaustisiin, missä vietin yön ja osan päivää Reuterwallin luona; sitten Kruunupyyhyn, missä pyhitin muutamia kauniin yön tunteja lapsuuden muistoille ja vierailin isän haudalla. Aamulla saavuin Kokkolaan. Täällä minun täytyi pysähtyä joksikin aikaa kahdesta syystä: yhtenä olivat vanhat tuttavat, toisena P. A., jonka saapumista mielelläni odotin. Ukot tekivät parhaansa saadakseen minut unohtamaan matkan vaivat, ja olen myöhemmin melkoisella ilolla ihaillut muistellut sekä heitä että ripeyttäni, joka esti minua menehtymästä niin moneen säiläniskuun. – P.A. ei tullut ja matkustin eteenpäin.
Saapumiseni Oulun lääniin oli kolkko. En ollut vielä kokenut niin jyrkkää ilmastosta toiseen siirtymistä, en edes sillä kerralla kun ylitin napapiirin. Kalajoella asukkaatkin näyttivät paleltuneilta ja masennetuilta. Aluksi en tiennyt, mistä läpitunkeva kylmä tuuli tuli, mutta pian näin – merenrannan täynnä jäämassoja, ne kohosivat *** peräti yhtä hahmottomina, yhtä aavemaisina kuin jokin kummitus Ossianin kotimaassa – hinc illae lacrymae [tämä on todellinen syy]. Tunnustan tunteneeni kylmiä väreitä tämän havainnon tehdessäni, johtuivat ne sitten kylmyydestä tai sen ajattelemisesta, mikä minua Torniossa odotti. Sinne saavuin 20. kesäkuuta 1838. Quando reuniteris, Carole, quando vos, vos revisurus o [koska aiot tavata uudestaan, Carole, koska teidät tulen näkemään]? – Loikkaamme, jos niin tahdot, salto mortalella [kuoleman hypyllä] tuon kylän ohi ja saavumme Aavasaksan juurelle. Nyt on 23. kesäkuuta, kello on jo yli 11, ja meidän on siis kiirehdittävä jotta näkisimme keskiyön auringon. Säästän Sinulta kuitenkin ylös kiipeämisen vaivan, voit mieluummin uuden Antonion lailla kulkea sidotuin silmin ja poistaa siteen vasta ylös päästyä.
No niin! Kohtasimme ylhäällä melko lukuisan seurueen: muuan hollantilainen, professori Akkersdijk, joka suoritti joitakin havaintoja säätääkseen kelloaan ja lähti sitten pikimmin seurustelematta kenenkään kanssa; joukko naisia, seurassaan nuori rovasti Laurin, jotka käyskentelivät tai seisoivat, katselivat toisiaan ja meitä ja sitten jatkoivat matkaansa; kukaan ei puhutellut meitä paitsi lauma kerjääviä lapsia, jotka koko ajan roikkuivat kintereillämme ja inisivät ”antaka lantti”-pyyntöään, kunnes heidän suunsa tukittiin, ja tämän lauman keskellä kohottautui punaiseksi maalattu paalu, jonka päällä oli maalattu vaivaisukko – aivan samanlainen kuin maaseutukirkoissamme. Pelastauduimme tältä arkipäiväisyydeltä katselemalla laajaa ja kaunista maisemaa, jonka muodostivat kaksi polveilevaa virtaa, jättiläismäinen Tornionjoki ja Tengeliönjoki; ne yhtyvät aivan vuoren juurella ja niiden rannat on siroteltu täyteen kauniita kyliä ja taloja. Niitä koristaa etenkin kaksi kirkkoa, Matarängi vastapäisellä Ruotsin-puoleisella rannalla sekä Alkula Suomen puolella. Ympäröivä seutu on suurta tasankoa metsineen, soineen ja niittyineen, ja sitä rajaavat melkoiset vuoret, joista silmiin pistää etenkin Luppiovaara Ruotsin puolella. Kuvittele tätä maisemakuvaa kirkkaan juhannusyön auringon valossa, silloin sinulla on jonkinlainen aavistus juhannusyöstämme Aavasaksalla. – Vielä on mainittava muuan eläväinen ryhmä, ja se koostuu maaseudun väestä, enimmäkseen nuorista miehistä ja naisista. He olivat pääosin leiriytyneet suuren nuotion ympärille, missä kävivät hilpeätä keskustelua, ja me lyöttäydyimme pian tämän hauskimman joukon seuraan.
”Voisimme kyllä näyttää teille ihmeellisen näkymän”, sanoi muuan nuorista miehistä, ”jos voisimme toivoa pientä juomarahaa”. Heti kohta kun tarjous oli hyväksytty, meidät vietiin toiselle puolelle vuorta, missä pian seisoimme hirmuisen jyrkänteen äärellä. Havaitsimme heti, mistä oli kyse, ja kun poikien oli onnistunut suurin ponnistuksin saada esiin muhkea kivi (kaikki lähempänä sijaitsevat oli jo käytetty), viskattiin se syvyyteen missä se synnytti tavanomaisen tehovaikutelman. Tämän urotyön jälkeen ja rupateltuamme jonkin aikaa hilpeän seurueemme kanssa ja tyhjennettyämme viimeisen pullomme (niitä oli valitettavasti vain 2), mihin myös seurueemme, kauniimpaa sukupuolta unohtamatta, erityisellä tyydytyksellä osallistui, lähdimme liikkeelle, ja oli erityisen hauska tämän koko joukon kärjessä kulkien nähdä sen kipuavan alas vuorelta, seuraavan meitä veneisiin ja tekevän meidän kanssamme paluumatkan veden yli kauniina aamuna. Onnistuimme houkuttelemaan tytöt laulamaan, ja pian oli ½ mailia (vuoren juurelta majapaikkaamme) selän takana. Meistä kaikista ihastunein oli muuan nuori saksalainen, Aug. Vermehren, joka Torniossa oli sattumalta liittynyt seuraamme (hyväsydäminen ja vaatimaton nuorukainen). ”Wunderschön! Wunderbar!” [ihanaa, ihmeellistä] huudahteli hän tavan takaa. Hän luuli nyt olevansa Lapissa, ja aterian aikana hän pisti leivänpalan taskuunsa (hyvänmakuista ohraleipää) tarjotakseen sitä juhlissa kotiin palattuaan ja näyttääkseen berliiniläisilleen, mitä Lapissa syötiin.
Seuraava päivä kului vieraillessa Alkulan enemmän suuressa kuin kauniissa kirkossa, missä saksalaisemme lumoutui seurakunnan hartaudesta ja kauniista laulusta; vierailtiin jo mainitulla Luppiolla Ruotsin puolella – vuori, joka on merkillisin lusus naturae [luonnonoikku] minkä milloinkaan olen nähnyt; nähdessään luotisuoraan kohoavat, suorakulmioisista kivenlohkareista koostuvat seinämät, holvit ja luolat on monta kertaa valmis kysymään, mitkä jättiläiskädet ovatkaan koonneet tämän ihmeellisen kolossirakennelman. Emme saaneet selville mitään paikkaan liittyvistä perinteistä, mutta kun sinne ylös vaellettaessa kysyin oppaaltani: ”Asuuko tässä haltiota?” – katsoi hän minuun äärimmäisen tyrmistyneesti ja vastasi hitaasti: ”Kyllä hän se täle on – haltio!” –
Kuuleman mukaan vuori on antanut piispa Franzénille, jonka nimi löytyi sieltä kiveen hakattuna, aiheen erääseen runoon; tulee olemaan kiinnostava saada nähdä se. Lopuksi vierailimme illalla rovasti Castrénin, mukavan kunnon miehen luona, ja oli vahinko ettemme onnistuneet saamaan saksalaistamme seuraksi sinnekin; hänellä ei ollut aikaa, hän oli silloin nähnyt lappalaisen seurueen, joka olisi käynyt jonkun Berliinin salonginkin koristukseksi.
Hieman Alkulan kirkon pohjoispuolella maantie päättyy ja jatkoimme tästä lähin matkaamme veneellä. En pysty kertomaan Sinulle, miten hyvää tämä matka teki minulle. Se sovitti minut kaukana pohjoisessa sijaitsevan työpaikkani kanssa, jonka Torniossa pelkäsin osoittautuvan kovin vaikeaksi. En tiedä, mikä Torniossa on vikana; sitä pidetään yleensä kauniina, minusta taas tuntuu kun taivas (siis pilvinen taivas) lepäisi raskaana ja painostavana tuon paikkakunnan yllä. Ajattelin: jos tuo lisääntyy pohjoiseen mentäessä, niin pian lyö päänsä sitä vasten. Ehkä tämä johtuu siitä, että maa on niin loputtoman tasaista eikä silmänkantamiin näy ainoatakaan puuta, vain pensaita. Heti kun pääsee pari kolme mailia Tornion pohjoispuolelle, maa nousee (muuttuu kumpuilevaksi, metsäiseksi, hauskaksi) ja samassa määrin taivaskin. Maisemat virran rannoilla muistuttavat melkoisesti Hämettä ja Savoa.
Virtaava vesi lisää tämän seutukunnan vilkkautta, ja olemme kolmessa kohtaa nähneet sen puristuvan kokoon ja syöksyvän päistikkaa alas, mutta näistä koskista olemme kulkeneet vain yhden läpi, ja sitä ylöspäin. Se oli Kattilakoski, huomattava siksi että napapiiri kulkee sen yli. 25. kesäkuuta klo 11 ap. ylitimme sen ja siitä lähtien olemme siis zona frigidan [kylmän vyöhykkeen] alueella. Siirtymä oli selvästi havaittavissa. Emme olleet kulkeneet kauaakaan kun havaitsimme suuria jääkappaleita rannoilla, jotka aina tuulenpuuskan sattuessa niiden suunnalta tekivät läheisyytensä tiettäviksi kylmin henkäisyin. Pian sen jälkeen löysimme myös virran rannoilla vaellellessamme erinäisiä kasveja, jotka kuuluvat yksinomaan Lapin kasvistoon. 26. päivän iltana vierailimme eräässä tämän maailmanosan kulttuurisessa valopisteessä, joka on sinne juurtunut jo yli 200 vuotta sitten. Kenkämän rautaruukki sai privilegionsa kuningatar Kristiinalta 1637 ja jatkaa edelleen heikentymättömin voimin. Se saa malmia vuorilta 7–10 mailin etäisyydeltä, on aiemmin tuottanut myös kuparia ja sijaitsee Tornionjoen varrella heti sen kohdan yläpuolella, missä se yhtyy Muonionjokeen, villin kauniilla seudulla. Koski siellä on suurimpia näkemiäni; sen putous on 72 jalkaa noin 1 000 sylen – tai yhtä monen jalan matkalla, en muista tarkkaan kumman.
