Turussa 25.9.1867
Suuresti kunnioitettu Veli!
Kun minulla oli viimeksi lähteneeseen postiin ilo kirjoittaa kirje kunnioitetulle Veljelleni, olin siinä määrin hukkumassa töiden ja kävijöiden paljouteen, että kirje oli kirjoitettava mitä suurimmassa kiireessä, ja sen takia unohdinkin kertoa tai kysellä muutamia merkityksellisiä asioita.
Vasta eilen sain Ylä-Satakunnan ylemmän kihlakunnan kruununvoudin ilmoituksen hallan tuhoista tässä kihlakunnassa ja saatuani ilmoitukset koko läänistä lähetän nyt seuraavassa postissa keisarilliselle valtiovaraintoimituskunnalle kertomuksen hallavahingoista.
Tilanne läänin pohjoisosissa on todellakin mitä huolestuttavin eikä muuallakaan paljon parempi, vain saaristopitäjiä lukuun ottamatta. Saan melkeinpä päivittäin osaksi suullisia, osaksi kirjallisia kyselyjä niiden huhujen paikkansapitävyydestä, joiden mukaan väkeä kuljetettaisiin täältä Puolaan tai Venäjälle, ja jopa torpparit ja tilalliset selittävät olevansa valmiita muuttamaan sinne heti ja jättämään kotinsa ja kontunsa, koska heillä ei omien sanojensa mukaan ole enää mitään keinoja pitääkseen itsensä hengissä täällä, kun työtä ei saa ja he ovat jo syöneet sadon, jonka ovat saaneet korjatuksi. Varkaudet lisääntyvät kaikkialla, ja rikolliset tunnustavat toimineensa hädän ajamina. Täkäläiset vankilat ovat pian liian täynnä. Rangaistusvankilassa istuu nyt 380 tuomittua, ja sinne on mahdotonta ahtaa enempää kuin 400 – yhtenä ainoana päivänä sinne tuli uusia 22. Tutkintavankien määrä [Turun] linnassa on kasvanut 180:een sakkorangaistuksen sovittajia lukuun ottamatta. Määrä on melkein kaksinkertainen verrattuna tähän lääniin saapuessani vallinneeseen tilanteeseen.
Mutta pääasiaan – pyydän nöyrimmästi, että kunnioitettu Veljeni haluaisi ystävällisesti ilmoittaa heti paluupostissa minulle muutaman rivin kirjeellä, onko mitään mahdollisuuksia antaa todellisen hädän parhaillaan koettelemille seurakunnille toiveita joistakin määrärahoista yleisiä töitä varten tai edes valtion lainoista kunnille yhteisvastuullista takausta vastaan ja useina vuosierinä maksettavaksi. Epäilen tosin suuresti, voinko onnistua taivuttamaan kuntia yhteisvastuuseen, ainakaan aiemmin se ei ole juuri onnistunut lukuun ottamatta jotakin yksittäistä seurakuntaa. Mutta jos nyt jokin kunta haluaisikin yrittää hankkia apua itselleen tällä tavalla, päättämällä lainan ottamisesta yhteisvastuullista takausta vastaan, hanke osoittautuu mahdottomaksi, koska se ei voi saada rahaa mistään, ellei valtio anna sille sen tarvitsemia varoja. Odotan tämän kysymyksen tulevan esiin neuvotteluissani kunnanhallitusten ja köyhäinhoitojohtokuntien kanssa ja pyydän tästä syystä nöyrimmin, että Kunnioitettu Veljeni haluaisi paluupostissa ilmoittaa minulle, voinko tuollaisessa tilanteessa luvata jotakin apua valtiolta vai pitääkö minun selvin sanoin kieltää kuntia tätä apua anomasta. Lähden matkalleni 2. lokakuuta.
Erinomaista kunnioitustani vakuuttaen minulla on kunnia edelleenkin olla
Kunnioitetun Veljeni nöyrä palvelija
C. M. Creutz
