Kokkolassa 3.6.1830
Rakas veli, olen lukenut rakkaalle isällemme lähettämäsi kirjeen, ja se on repinyt uudelleen auki sydämeni haavan, ja miten helposti se käykään. Kohtalon tikari on iskenyt siihen syvälle, se ei parane kovin pian; luulinhan minä, että sinä, rakas Janne, olisit päässyt syvemmälle tämän maailman tyhjyyden tuntemuksessa, tyhjyyden, johon liittyvät alituiset surut, vaivat, tuskat ja kivut; kukapa, vaikka ei olisikaan vielä varttunut suunnittelemaan tai tekemään suuria päätelmiä tai ratkaisemaan hyvin tarkasti kysymyksiä hyvästä ja pahasta, ei pitäisi itseään onnellisena päästessään muuttamaan täältä pois ja varsinkin tuossa iässä ja tuollaisessa tilassa. [tt content="Sisar Maria Emilia kuoli 18-vuotiaana rintatautiin 11.5.1830"]Hän oli juuri astunut maailmaan, hän oli juuri tullut tuntemaan hyvän Jumalan. Hän tunsi jo hieman maailman makua; ja tärkeintä oli, että hänen omatuntonsa oli vielä puhdas. Voi kunpa omantuntomme tila olisi nyt ja lähtömme hetkellä sellainen kuin rakkaan Mariemme; valitettavasti niin tuskin käy. Ja lisäksi on otettava huomioon hänen parantumaton sairautensa; tunnenpa suorastaan halua sanoa, että lähimmäistään rakastaisi oikein, jos rukoilisi kaikille heikkorintaisille pikaista kuolemaa. Sekin on huomattava, että hänen ylin toiveensa oli pääsy täältä pois, ja hän oli sanonut, ettei hän enää halunnut jäädä tänne, vaikka hänen terveytensä kohentuisikin. Rakas veli, älkäämme siis syntisesti valittako, vaan kiittäkäämme Jumalaa hänen rukoustensa kuulemisesta. Kaikille meille on suotu vuodattaa muutama kyynel poismenneen muiston kunnioittamiseksi, ja usein minunkin kyyneleeni valuvat, mutta nämä kyyneleet eivät ole katkeria, ei, ne ovat suloisia ja suovat helpotusta veljen hellälle sydämelle.[/tt]
Näin isälle lähettämästäsi kirjeestä, että poismennyt rakas Mariemme oli sinulle rakkain. Minäkin olen aina ollut kiintynein Marieen ja myös vakuuttunut siitä, ettei Marie rakastanut minua vähiten. Se on luonnollistakin, olemme olleet enimmäkseen yhdessä kotona ja olimme suunnilleen samanikäiset. Annu oli nuorempi eikä ymmärtänyt meitä kovin hyvin, ja siitä syystä meistä tuli toisillemme läheisemmät. Samoin juuri minä olin hyvin onnellinen viime vuoden keväällä Marien konfirmaatiossa. Kun tuollaista liikuttavaa tapahtuu, sydän on tietysti aina avoin hyvälle ystävälle ja toki paljon enemmän veljelle. Luulen, että tuo aika oli tuollainen meidän sydäntemme kiintymyksen lujittumisen tai liittoutumisen aika, joka teki keskinäisestä rakkaudestamme ikuisen. Mitä tulee rakkaalle isällemme osoittamaasi hartaaseen pyyntöön, näen, että toivomuksemme on yhteinen, se oli ensimmäinen harras toiveeni, kun sain uutisen tästä meille tuskallisesta tapahtumasta. Ajattelin esittää isälle sitä koskevan pyynnön, mutta kun tulin kotiin ja kuulin, mitä hän ajatteli haudasta ja leposijasta, en sanonut mitään, koska en halunnut avata sydäntäni, kun minulla oli niin vähän toivoa tulokseen pääsemisestä (äidille sen sanoin). Olisin nyt voinut myös tukea sinun harrasta pyyntöäsi puhumalla isälle, mutta ajattelin, että sen, minkä hän tekee molempien poikien pyynnöstä, hän tekee kyllä toisenkin toivomuksesta, ja näkisin sangen mielelläni, että se olisi toteutunut sinun tahdostasi. Luulen kuitenkin tietäväni, että vastaus oli torjuva. Olen myös antanut kertoa itselleni, että se on vastoin venäläisten sääntöjä. Kirjeeni, jonka kirjoitin sinulle heti tultuani kotoa tänne, on maannut lippaassani unohduksissa siitä saakka, lähetän sen kuitenkin nyt, koska olen yrittänyt siinä heikosti maalata joitakin kohtauksia ikävöidyn Mariemme kuolinvuoteen äärestä. Eniten tunnen yhä tuskaa kuvitellessani Marien pitkää sairautta ja vaikeita kipuja ja sitä, etten saanut olla läsnä hänen kuollessaan enkä silloin millään tavoin auttaa rakasta sisarta. Kun kysyttiin, halusiko hän, että minua lähdettäisiin noutamaan hänen tilansa huononnuttua kovasti, hän oli vastannut: ei, on niin vaikea erota hänestä, jos hän ei voi olla kotona minun kuolemaani saakka. Tämä on todiste siitä, ettei minua unohdettu silloinkaan, kun kuolema oli aivan lähellä, ja se lohduttaa minua.
En ole koskaan saanut tilaisuutta kirjoittaa kirjettä valmiiksi tässä kiireessä laivoja selvitettäessä, kun olen joutunut hoitamaan asioita jokseenkin yksin Rechardtin ollessa poissa. Nyt 8. päivänä saanen lopultakin kirjoittaa sen loppuun. Yksi syy siihen, etten ole pitänyt erityistä kiirettä tässä asiassa, on se seikka, että kirjeeni tarkoituksena oli myös ilmoittaa sinulle, että rakas isämme on lähtenyt täältä merelle, mikä tapahtui eilisiltana suunnilleen klo 5. Saatoin häntä jonkin matkaa satamasta ulos ja lähetän tässä sinulle myös hänen viimeiset isälliset läksiäisterveisensä. Luulen, että jos varustamon toiveet toteutuvat olemme menettäneet hänet ainakin kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi. Määränpäänä on ensin Lontoo ja sitten Cadiz tai Marseille siinä tapauksessa, ettei rahtia ole saatavissa ensiksi mainitulta paikkakunnalta, nimittäin Cadizista, ja sitten matka jatkuu Herra ties minne. Rakas veli, kerro minulle, mitä rakas isämme vastasi hartaaseen pyyntöösi; voi hyvin, rakas Janne, ja kirjoita minulle silloin tällöin, jos sinulta liikenee aikaa, äläkä unohda omaa veljeäsi
Augustia.
PS[tt content="Essen, Anna Christina von (o. s. Snellman) 1814–1895. Snellmanin sisar, ”Annu”, ”Annette”. Otto von E:n puoliso."] Anette-sisko[/tt] on saanut luvan oleskella suuren osan kesästä Herlinien luona, ja sitten yksi Herlinin mamselleista pääsee sinne kotiin.
PS Lienet varmaankin jo kuullut, että [tt content="Ervast, Johan Erik 1780–1830. Kirjapitäjä Kokkolassa."]Ervast kuoli[/tt] toukokuun alussa sangen tyytyväisenä, niin kerrottiin.[tt content="Kranck, Lars Jakob 1791–1830. Kauppias Kokkolassa."] L. J. Kranck kuoli viime perjantaina[/tt] 42 tuntia sairastettuaan ankariin kouristuksiin ja houretilaan.
PS En saanut tätäkään kirjettä valmiiksi torstaiksi. Se lähtee vasta 7. päivänä maanantaina.
