Herra Snellman pyysi puheenvuoroa ja lausui seuraavaa: Aika on kulunut niin pitkälle, että en suinkaan halua viivyttää kunnianarvoisaa säätyä monilla sanoilla. Pyydän kuitenkin, koska olen läsnä, saada ilmaista sen käsitykseni, että toisin kuin moni tuntuu kuvittelevan, ei tarkoituksena ole edistää ruotsin kielen kirjoittamista, kun yliopistoon perustetaan ruotsin ja muinaispohjoismaisten kielten professuuri, sillä äidinkielen sääntöjen mukaisen kirjoittamisen pitäisi olla hyvin opittuna ennen yliopistoon tuloa, sen asian oppiminen kuuluu kouluun. Yliopistossa on opittava käyttämään äidinkieltä tieteellisiin, kirjallisiin tarkoituksiin. On siis opittava kirjoittamaan äidinkielellä hyvin toisessa merkityksessä, nimittäin kirjoittamaan selkeää, painavaa, hyvin sointuvaa ja kaunista kieltä, joka sekä vakuuttaa että saa puolelleen. Sellaista ei voi opettaa ruotsin ja muinaispohjoismaisten kielten professori. Sitä voivat opettaa vain kunkin kansan suuret kirjailijat, jotka ovat sen mallina, ja sattumanvaraista on, kuinka monta sellaisen opettamiseen pystyvää opettajaa yliopistolla voi olla. Tämänkaltaista professuuria on mielestäni pidettävä yksinkertaisesti yhtenä monista kielitieteen ja kielten professuureista. Sellainen professuuri on hyödyksi nimenomaan puhtaasti tieteelliselle kielentutkimukselle, varsinkin kun, kuten minulla on ollut kunnia mainita, on mitä suurimmassa määrin sattumanvaraista, voiko tuohon virkaan nimitettävä professori milloinkaan tulla malliksi ruotsin kielen kirjoittamisessa. Tässä yhteydessä pyydän saada mainita, että yliopistollamme on suuri tarve saada eräs professuuri kielitieteissä, nimittäin professuuri indoeurooppalaisen kielentutkimuksen alalla, johon suureen kieliluokkaan kuuluvat myös muinaispohjoismaiset kielet. Ja vakaa käsitykseni on, että jos hiljattain Ruotsissa perustetut ruotsin ja pohjoismaisten kielten professuurit ymmärrettäisiin tästä näkökulmasta, olisi niiden haltijoilla varsinainen suuri työkenttänsä tieteen yleisen kehityksen edistämisessä ja joidenkin uusien lisien aikaansaamisessa niiden monien tutkimusten joukkoon, joita tällä alalla on tehty. Olin jo kolmekymmentä vuotta sitten toivonut, että yliopistollemme suotaisiin sellainen oppituoli. Silloin eräs saksalainen tämän alan kielentutkija kutsui luokseen erään suomalaisen nuoren miehen oppiakseen häneltä suomea ja opettaakseen hänelle sanskriittia. Mutta tämän tuolloin matkaan lähteneen nuoren miehen, josta sittemmin tuli professori Kellgren, kiinnostus ja taipumukset eivät kohdistuneet näin laajaan alaan. Silti on yliopisto kärsinyt paljon siitä, että sellaista professuuria ei ole ollut, ja kielten tutkimus on jo siksi ollut varsin takapajuista. Sellaisesta näkökulmasta voisi myös tämä professuuri olla sitäkin arvokkaampi. Mutta joka tapauksessa on jokainen uusi professuuri yliopistolle arvokas, ja toivottavaa on, että sellaisia perustetaan. Tuo arvo on kuitenkin suhteellinen. Vakaa käsitykseni tästä kysymyksestä on, että se on oikeastaan henkilökysymys. Sillä jos ei olisi tälle paikalle sopivaa henkilöä, ei aloitteita olisi tullut esiin. Tästä näkökulmasta ei mielestäni ole oikein soveliasta, että valtiopäivät yleensäkään käsittelevät tällaisia aloitteita, sillä tällöin lähestytään vapauden aikaa, mitä tulee virkojen täyttämiseen. Mutta asian suhteen tämä ei tee mitään. On aina toivottavaa, että kun yliopistossa on joku etevä nuori mies, josta on toivoa, että hänestä voisi olla hyötyä opettajana, niin hänet voitaisiin palkata opettajaksi. Kuitenkin olisi aina parasta, että jos itse aine ei ole opintojen kannalta erinomaisen tärkeä, niin hänet palkattaisiin vain ylimääräiseksi professoriksi, jotta virasta ei tulisi pelkkää leipävirkaa jollekin hänen seuraajistaan. Yliopistolla on todella professuureja, joiden ei toivoisi koskaan olevan vailla haltijaa, koska itse aine on niin ehdottoman tärkeä opintojen tasaisen etenemisen kannalta, mutta myös monia muita, ja minä katson myös tässä kysymyksessä olevan kuuluvan niihin, joiden lakkauttamisesta eivät tieteelliset opinnot kärsisi, mikäli paikalle sopivaa erinomaista henkilöä ei olisi käytettävissä. Mielipiteeni on, että aloite olisi oikea, jos siinä sanottaisiin, että mikäli yliopistolla olisi joku tällaisen opettajan paikan täyttämiseen sopiva henkilö, niin toivottavaa olisi, että häntä voitaisiin sellaisena käyttää, mutta mieluiten ylimääräisenä professorina.

– –

Herra Snellman: Sen johdosta, miten viimeksi mainittu kunnioitettu puhuja ymmärsi sanani, pyydän nöyrimmin saada selittää, että se, mitä olen esittänyt, ei suinkaan ole tarkoittanut moitteita anomuksen tekijöille, ja kaikkein vähimmin se on millään tapaa koskenut heidän vaikuttimiaan. Jos vielä istuisin yliopistolla professorina, niin heti kun joku erityisen etevä henkilö olisi olemassa jotain opettajan paikkaa varten, olisin ensimmäisenä puoltamassa häntä sellaiselle paikalle. Katson siis, että mikäli myös täällä valtiopäivillä on tapahtunut tällainen puoltaminen, niin ei se itsessään ole mitenkään tuomittavaa. Mutta yleisesti ottaen uskallan katsoa, että jos valtiopäivät alkavat menetellä tällä tavoin ja vaatia milloin minkin viran täyttämistä, ei vain yliopistolla vaan myös muissa hallintolaitoksissa ja kaikkien mahdollisten virkojen kohdalla, niin valtiopäivät ajautuvat vapauden ajan tielle. Vain tämän olen halunnut sanoa, ja kunnioituksesta aloitteen tekijöitä kohtaan, ja sitä kohtaan, mikä on jo tehty, menen niin pitkälle, että en halua puhua anomusta vastaan.