Koska seuran huomiota ei tässä kokouksissa enempää tarvita arvokkaampiin tiedonantoihin, haluan lisätä pöytäkirjoihin muutaman sanan pienestä joukosta asiakirjoja, jotka koskevat Suomen oloja ja jotka ovat hallussani. Vaikka niillä ei ole erityisempää merkitystä, olisi niiden ehkä sopivaa saada paikkansa Lisiä-sarjassa.
Kyseiset asiakirjat lähetettiin minulle jo useita vuosia sitten. Ne ovat osittain jäljennöksiä ja osittain käännöksiä Venäjän arkistoissa olevista asiakirjoista. Tietyistä hienotunteisuussyistä olen viivytellyt niiden käytössä. Koska sellaisiin arkistoihin nyttemmin pääsee hyvin vapaasti, ja koska niiden aineistoa on julkaistu runsaasti uusimmassa venäläisessä kirjallisuudessa, niin näyttää selvältä, että tällainen viivyttely on jo pitkään ollut tarpeetonta ajatellen alkuperäisten asiakirjojen säilytyspaikkakuntaa.
Minua on nyt kuitenkin muistutettu niistä kirjeenvaihdossa, joka koskee niiden käsittelemää asiaa. Professori Forsman (Yrjö Koskinen) ilmaisi hiljattain painosta tulleessa, Göran Sprengtportenia käsitelleessä esitelmässään sen käsityksen, että jo ennen Anjalan liiton aikaa oli maassa levinnyt ajatus itsenäisestä Suomesta. Hra Forsman tunnustaa, että kirjallisia asiakirjoja ei ole käytettävissä tämän käsityksen tueksi. Mutta hän esittää useita todennäköisyyssyitä sen oikeellisuuden puolesta. Toisaalta on myönnettävä, että kirjallisia todisteita ajattelutavasta, joka silloin väistämättä oli maanpetoksellinen, ei mielellään jätetty, ja että Anjalan liittoa koskeva oikeudenkäynti lienee myös antanut aiheen sellaisen tuhoamiseen, jos sellaisia vielä oli käsillä, sekä toisaalta, että sellaisen vaikutuksen ihmismieliin, jollainen Sprengtportenilla oli tässä kysymyksessä, täytyy olettaa löytäneen jossain määrin valmiiksi muokatun maaperän. Mutta todennäköisyyssyyt eivät kuitenkaan ole historiallisia todisteita. Myöskin on tri Ignatius Kirjallisessa Kuukauslehdessä, selostaessaan hra Forsmanin kirjoitusta, maininnut tämän todisteitten puuttumisen ja muutenkin kiinnittänyt huomiota siihen, että oppositio Hattupuoluetta kohtaan sen valtakausina on helppo sekoittaa oletettuun, Ruotsin ylivaltaan Suomessa kohdistuneeseen tyytymättömyyteen. Tätä kritiikkiä vastaan voidaan kuitenkin huomauttaa, että herra Ignatiuksen maininnat siitä, että hra Forsmanin käsitykseltä puuttuvat todisteet, avaavat jo auki olevan oven, koska hra Forsman juuri aloitti asiaa koskevan esityksensä tunnustamalla, että kirjalliset todisteet puuttuvat.
Ohimennen mainittakoon, että myös Anjalan liiton sisällä ollut ns. itsenäisyyspuolue ei tiettävästi jättänyt mitään omakätisiä kirjallisia asiakirjoja jäsentensä keskinäisistä keskusteluista ja sopimuksista. Mutta käytettävissä on muita, riittävän todistusvoimaisia asiakirjoja heidän suunnitelmistaan – koska ne olivat jo kypsyneet yritykseksi panna ne toimeen. Sellaiset eivät voi tulla kysymykseen varhaisempana ajanjaksona, jolloin kysymys oli ainoastaan ajattelutavoista, mielipiteistä ja toiveista.
Asiakirjat, jotka minulla on välitettävänä, koskevat juuri tätä asiaa, poliittista mielialaa Suomessa viime vuosisadan puolivälissä. Ne ovat peräisin vuosilta 1748–50. On helppo ymmärtää, että Venäjän puolella ei niinkään kiinnitetty huomiota Ruotsin hallituksen toimenpiteisiin kohdistuneeseen tyytymättömyyteen, vaan pääasiassa toiveisiin vaihtaa Ruotsin ylivallan tilalle Venäjän ylivalta. Tätä koskevia tietoja, jotka tulevat tuolta taholta, on tietenkin myös punnittava hyvin huolellisesti. Sillä sekä kertojien halu että heidän etunsa vaativat heitä näkemään ja selostamaan asioita, jotka voisivat viitata sellaiseen muutokseen taipuvaiseen mielenlaatuun maassamme. Hra Ignatius esittää mainitussa arvostelussaan, että tuohon aikaan mahdollisesti esiintyneet tyytymättömyyden ilmaisut Ruotsin ylivaltaa kohtaan tulee panna Venäjältä tulleitten kehotusten tiliin eikä pitää niitä osoituksina mistään kansallisesta itsenäisyysliikkeestä. Tämä huomautus ei selvästikään merkitse mitään, sillä yksi ei sulje pois toista. Muistettava kuitenkin on, että tuona ajankohtana, jolloin nuo asiakirjat kirjoitettiin, oli keisarinna Elisabetin tunnettu manifesti jo julkaistu, ja Suomi oli sodan seurauksena ollut lähes kahden vuoden ajan, elokuussa 1743 solmittuun Turun rauhaan asti, Venäjän hallinnon alainen. Tuolloin alulle pantujen yhteyksien ja yhden jos toisenkin mielessä heränneitten poliittisten laskelmien olisi toki vielä saman vuosikymmenen lopulla pitänyt vaikuttaa asiaan. Itse asiakirjat kuitenkin osoittavat, ettei siitä enää ollut paljonkaan jäljellä.
Edellä mainitussa tarkoituksessa esitetyistä lausumista ansaitsee minun mielestäni erityistä huomiota se, että Suomessa valitettiin maan aina hädän hetkenä tulleen hylätyksi ja joutuneen hävitetyksi, ja että se siksi halusi yhdistymistä Venäjän kanssa. Tunnettua nimittäin on, että kyseinen katkera kokemus myös vuosina 1808–1809 antoi monilla ja vaikutusvaltaisilla tahoilla aihetta samanlaiseen ajattelutapaan. Miten todella hirvittävässä määrin tällainen mielipide oli oikeutettu, siitä vakuuttumiseksi riittää aukaista Mankellin ”Suomen armeijan ja Suomen sotahistoria”. Silloin käy ilmi, että myös Ruotsin suurvalta-aikana sai Suomi äärimmäisin ponnisteluin lähettää sotakelpoiset miehensä Ruotsin kaikille muille taistelukentille paitsi niille, joissa oli kysymys maan puolustuksesta ja joille oli sen väestöstä jäljellä vain vähäisiä kokemattomia rippeitä. Kustaa Aadolfin ajan jälkeen oli ainoastaan Kustaa III:n sota tästä loistava poikkeus. Valitettavasti tuli vuoden 1808 sodasta uusi esimerkki samanlaisesta Ruotsin harjoittamasta politiikasta, eikä pidä ihmetellä sitä, että tämä seikka herätti, siltä näyttää, jo aikaisemmin olemassa olleen tietoisuuden Ruotsin vallanpitäjien välinpitämättömyydestä Suomen sotakärsimyksiä ja niiden torjumista kohtaan – minkä lisäksi vakaa käsitys oli, ettei Ruotsi pysty maatamme suojelemaan.
Minun on lisättävä, että asiakirjojen joukossa on aiheen vähäpätöisyyteen nähden laaja kirjeenvaihto koskien rovasti Pachalenin vangitsemista ja oikeudenkäyntiä. Mutta kun siinä käsitellään myös sotaoikeudessa tehtyjä tutkimuksia salaisesta yhteisymmärryksestä vihollisen kanssa sodan aikana, ja kun nämä toimet olivat ristiriidassa sen kanssa, että Ruotsin osapuoli oli rauhansopimuksessa antanut sitoumuksen armahtaa kaikki sellaiset kädenojennukset, niin ansainnee tämäkin kirjeenvaihto tulla julkaistuksi.
