Herra Snellman, J. V.: Vaikka en haluaisikaan käyttää aikaa tätä kysymystä koskeviin yleisiin lausumiin, on minun kuitenkin pakko, koska varauksen, jonka kuusi valiokunnan jäsentä on tehnyt, on sanottu sisältävän sen, mikä on asiallisesti oikein ja mikä myös ritariston ja aatelin tulisi hyväksyä, ja koska tätä lausumaa on kannatettu, ja koska voi nousta esiin kysymys, pitäisikö valiokunnan esitys tai tuo varaus hyväksyä kokonaisuudessaan, niin pyydän omasta puolestani saada antaa ääneni sen puolesta, että valiokunnan esitys tulisi keskusteluun kohta kohdalta. Sillä tämä esitys on yleisesti sävyltään sovinnollinen ja ilmaisee paljon hyvää tahtoa maan suomalaisväestön toivomuksia kohtaan, vaatimatta silti vallitsevien asiaintilojen hylkäämistä. Siksi valiokunnan esityksellä on mielestäni myös mitä suurimmat mahdollisuudet saada osakseen hallituksen huomio. Nämä kuusi varauksentekijää asettuvat niin suppeaan näkökulmaan, ettei varausta minusta ole syytä puoltaa tai vielä vähemmän hyväksyä. Jo perusteluissa liioitellaan suuresti, kun varauksentekijät katsovat, että valiokunnan esityksessä on kysymys kahden äidinkielen aikaansaamisesta yhdelle kansalle. Tämä ilmaisu sisältää jo sinänsä mielettömyyden. Kysymys ei ole mahdottomuuden aikaansaamisesta, toisen kielen asettamisesta äidinkielen sijaan, vaan kysymys on ainoastaan siitä, että varsinkin maan sivistynyt väestö saatetaan tuntemaan suuren enemmistön kieltä ja rakastamaan sitä, ja että ne suomenkielisen väestön nuoret, jotka työskentelevät saavuttaakseen korkeamman sivistyksen, oppivat puolestaan tuntemaan maamme sivistyksen nykyisen kielen ja kunnioittamaan sivistystä, jota se edustaa. Varauksentekijöitten esitys sen sijaan lähtee nykyisen kaksijakoisuuden säilyttämisestä ikiajoiksi, ilman julki lausuttua tavoitetta saada ruotsalaisten ja suomalaisten koulujen oppilaita nykyistä lähemmäksi toisiaan. Tällä perusteella katson, että valiokunnan esitys tulee asettaa keskustelun pohjaksi, ja se tarjonnee myös muutamissa yksityiskohdissa tehdyin muutoksin ymmärtääkseni molemmin puolin tyydyttävän ratkaisun tähän kysymykseen.

– –

Herra Snellman, J. V., pyysi puheenvuoroa tähän momenttiin liittyen ja lausui seuraavaa: Mielestäni ei tarvitse olla suuri opettaja tai olla ollut suuri opettaja havaitakseen, että se, mitä valiokunta tässä esittää, sisältää hieman liioittelua. Jokainen maamme oppikouluja käynyt voinee vakuuttaa, että koulu ei kykene antamaan oppilaalle kykyä kirjoittaa ja puhua sujuvasti mitään niistä kielistä, joita koulussa opetetaan. Se kieli, johon käytetään kaikkein eniten aikaa, on latinan kieli, ja me kaikki tiedämme, millaiseen latinan kielen puhumisen ja kirjoittamisen taitoon koulu harjaannuttaa. Lienee mahdotonta käyttää enemmän oppitunteja toiseen kotimaiseen kieleen kuin tällä hetkellä käytetään latinaan. Koulu ei mitenkään edes ehtisi opettaa kirjoittamaan äidinkielellä, jos koulua eivät niin hyvin auttaisi perhe ja oppilaitten yhdessäolo, ja muilta osin se, mitä oppilaat lukevat jo perheessään. Me tiedämme, ettei meidän kouluissamme eikä myöskään yleensä Euroopassa aikoinaan ollut lainkaan oppitunteja äidinkielessä. Silti oppilaat päättivät koulunsa kykenevinä puhumaan sitä, ja heillä oli myös jonkinmoinen kirjoitustaito. Ne kirjailijat, joita Euroopan kirjallisuudessa esiintyy tuolta ajalta, eivät juuri ole heikompia kuin ne, jotka ovat nousseet esiin koulujen äidinkielen opetuksen saatua alkunsa. Tämä todistaa, että äidinkielen kirjoittamisen taitoon voidaan päästä sangen vähällä opetuksella ja koulusta saatavalla avulla. Myönnettäköön, että nyttemmin, äidinkielen tultua kouluissa opetuksen kohteeksi, on kirjoitusvalmius koulujen oppilailla yleisempi kuin sitä ennen. Kysymys ei ole siitä, ettei koulu voisi saada aikaan paljonkin äidinkielisen kirjoitustaidon edistämisessä. Mutta kyseistä valmiutta muissa kielissä, jotka ovat oppilaille vieraat, ei koulu kykene paljonkaan edistämään, ja kaikkein vähiten antamaan heille kykyä puhua ja kirjoittaa niitä sujuvasti. Ja toinen kotimainen kieli on monilla maamme seuduilla suurelle osalle väestöstä täysin verrattavissa vieraaseen kieleen. En halua tehdä virhettä, joka on varsin yleinen, nimittäin ryhtyä abstraktiin järkeilyyn, niin että puhutaan koulujemme oppilaista yleensä ja oppikouluistamme yleensä, kun asetetaan vaatimuksia sille, mitä koulun olisi tehtävä toisen kotimaisen kielen oppimisen hyväksi. Jokaisen pitäisi tietää, että asia on hyvinkin eri tavalla maamme eri paikkakunnilla. Mikä yhdessä koulussa on verrattain helppoa, on toisessa äärimmäisen vaikeaa, kolmannessa jokseenkin mahdotonta. Mitä vaatimuksia tällä kohden kouluille sitten asetetaankin, on tällöin lisättävä: sikäli kuin se itse kussakin koulussa on mahdollista. Yksi varauksentekijöistä, herra Kihlman, ehdottaa valiokunnan ilmaisun ”sujuvasti käyttää puheessa ja kirjoituksessa maan toista kotimaista kieltä” tilalle sanamuotoa ”ymmärtää ja käyttää puheessa ja kirjoituksessa toista kotimaista kieltä”. Tämä on maltillinen vaatimus, joka jättää myös tilaa eri kouluissa saavutettaville erilaisille edistysaskeleille sen mukaan, miten paljon koulussa on oppilaita, jotka jo kouluun tullessaan ymmärtävät kumpaakin kieltä. Missä enemmistö oppilaista ymmärtää kumpaakin kieltä, siellä täytyy luonnollisesti olla helppoa päästä toisen kotimaisen kielen taidossa pitemmälle. Mutta missä suurelle enemmistölle toinen kotimainen kieli on todella vieras kieli kouluun tultaessa, siellä ei voi yleensäkään pyrkiä siihen, että oppilaat pääsisivät kielitaidossaan pitkälle. Mutta ehkä tämän paikalle voitaisiin panna jokin toinen ja parempi ilmaisu kuin tuo herra Kihlmanin ehdottama, korvaamaan valiokunnan mietinnön sanat ”kyky sujuvasti käyttää puheessa ja kirjoituksessa maan toista kotimaista kieltä”. Omasta puolestani haluaisin paremman puutteessa nöyrimmin ehdottaa, että ritaristo ja aateli suvaitsisivat sallia sellaisen sanamuodon muutoksen, että valiokunnan tarkoitus saavutettaisiin esittämättä vaatimusta sellaisin sanoin, että niitä on täysin mahdotonta panna käytäntöön.

– –

Herra Snellman, J. V.: Sen lisäksi, että saanen yhtyä herra Mechelinin tekemään ehdotukseen, että tämä momentti a) muotoiltaisiin uudelleen siten, että se ainoastaan lausuu julki aloitteen tarkoituksen, pyydän nöyrimmin saada ehdottaa tähän sanamuotoa koskevaan muutosesitykseen pientä lisäystä, nimittäin että sanat kuuluisivat näin: jotta maan täysimittaisissa alkeisoppilaitoksissa oppilaat saavuttaisivat täydellisemmän kyvyn ymmärtää sekä puheessa ja kirjoituksessa käyttää maan toista kotimaista kieltä.

– –

Herra Snellman, J. V.: Jotta en tulisi tehneeksi esitystä jossakin säätyjen aloitteen muussa kohdassa momentin a) sijasta, pyydän nöyrimmin saada ehdottaa kunnianarvoisalle ritaristolle ja aatelille, että kunnianarvoisa sääty suvaitsisi momenttia b) koskien yhtyä seuraavanlaiseen pyyntöön: että lyseoissa kahdella ensimmäisellä luokalla ei olisi muuta kieltenopetusta kuin äidinkielen ja toisen kotimaisen kielen opetusta, että tämän seurauksena latinan opetus alkaisi kolmannella luokalla, ja jotta latinan opetukseen olisi riittävästi aikaa kolmannella ja neljännellä luokalla, venäjän opetus alkaisi vasta koulun viidennellä luokalla. Rohkenen tehdä tämän ehdotukseni ensisijaisesti kummankin kotimaisen kielen intressien vuoksi, mutta toiseksi myös siksi, että opetus kolmessa kielessä äidinkielen lisäksi koulun alimmilla luokilla, jolloin oppilaat ovat yhdeksän- ja kymmenenvuotiaita, on jo pedagogisesta näkökulmasta täysin tuomittavaa, ja sellainen niin monien erilaisten opintojen kasaamisen heille niin nuorella iällä täytyy olla varsinaista nuorison rääkkäämistä. Ehkäpä tarvittaisiin jonkinlaista suojeluyhdistystä nuorison suojelemiseksi tällaiselta kovalta käsittelyltä. En tee tätä ehdotusta siksi, että uskoisin säätyjen asiasta antaman lausuman voivan saada aikaan uudistusta huomenna tai ylihuomenna. Mutta uskon tietäväni monien niistä, jotka ovat yhteiskunnassa sellaisessa asemassa, että he voivat vaikuttaa kouluoloihimme, ymmärtävän täysin koulujen alimpien luokkien nykyisen lukujärjestyksen virheet, ja heille sellainen lausuma olisi tervetullut syy ottaa asia puheeksi. Näillä perusteilla rohkenen kääntyä kunnianarvoisan ritariston ja aatelin puoleen ja pyytää, että kunnianarvoisa sääty niin yksimielisesti kuin vakaumukset sallivat voisi yhtyä sellaiseen pyyntöön, koska säädyn lausunto herättäisi varmasti huomiota paikassa, johon aloite tulee.

– –

Herra Snellman, J. V.: Mitä tulee niihin vastaväitteisiin, joita on kohdistettu minun vaatimattomaan ehdotukseeni latinan opiskelun siirtämisestä ylemmille luokille, niin pyydän saada lisätä, että kaikille kunnianarvoisan säädyn jäsenille lienee tunnettua, että nykyisen koulujärjestyksen mukaan koulujen alimmalla luokalla luetaan latinaa ja venäjää. Tätä jatketaan koulujen toisella luokalla, ja tuolloin tulee näiden lisäksi suomi, kolmantena kielenä äidinkieltä lukuun ottamatta. Niinpä on oppilailla näillä kahdella luokalla yhdeksän ja kymmenen vuoden iässä kolme kieltä opittavanaan, voidaan hyvin sanoa monissa kouluissa kolme vierasta kieltä, koska monissa kouluissa toinen kotimainen kieli on oppilaille hyvin vieras. Jos nyt myös venäjä siirrettäisiin viidennelle luokalle, niin kuin olen nöyrimmin esittänyt, ja latinan lukeminen jatkuisi toisella, niin heitä työllistäisi tuossa iässä kaksi vierasta kieltä, mikä myöskin on liikaa. Pelko, että pedagogit vastustaisivat liiaksi latinan opiskelun poistamista toiselta luokalta, ei uskoakseni ole perusteltu, jos heille voidaan sanoa, että venäjän lukeminen poistuu kolmannelta ja neljänneltä luokalta, ja että kaikki ne tunnit, jotka tällä tavoin vapautuvat kolmannella ja neljännellä luokalla, saadaan käyttää latinaan, niin että latina saa näin korvauksen näillä luokilla, oppilaitten ollessa hieman kypsemmässä iässä, ja kahden vuoden ajan, niillä tunneilla, jotka latinan opiskelu menettäisi toisella luokalla. Sellainen järjestely ei siten muodostuisi vahingolliseksi latinan opiskelulle, jota en ollenkaan väheksy, vaan jota omasta puolestani toivon kouluissa edelleenkin jatkettavan. Mutta olen vakuuttunut siitä, että nämä opinnot eivät sellaisen muutoksen seurauksena kärsi. Koska myös momentin b) sisältö on tullut puheeksi, niin pyydän nöyrimmin saada tehdä muutosehdotuksen valiokunnan esittämään vaatimukseen. Valiokunta on nimittäin ehdottanut, että toista kotimaista kieltä käytettäisiin opetuskielenä lyseoissa viidenneltä luokalta lähtien. Tätä määräystä tietystä luokasta en pitäisi soveliaana. Sillä maassamme on kyllä kouluja, joissa voitaisiin ehkä vaikeuksitta käyttää toista kotimaista kieltä opetuskielenä enemmässä tai vähemmässä määrin, mutta toisissa kouluissa se olisi mielestäni mahdotonta, ja siksi paikallisille koulunjohtokunnille ja opettajakollegioille pitäisi antaa vapaus ehdottaa kouluylihallitukselle, milloin ja miltä luokilta lähtien kussakin kouluissa sellainen toisen kotimaisen kielen käyttö opetuskielenä voisi ja milloin sen pitäisi tulla kysymykseen. Niinpä ehdottaisin, että tähän sisältyisivät sanojen ”lyseon viidenneltä luokalta lähtien” sanat ”myös toista kotimaista kieltä voitaisiin käyttää joissakin siihen sopiviksi katsotuissa aineissa koulun ylemmillä luokilla” jne. Tämä voitaisiin sanoa näillä sanoilla tai muilla, mutta pääasia olisi se, että jätettäisiin avoimeksi ja määräämättä, millä luokilla toista kotimaista kieltä käytettäisiin opetuskielenä.

– –

Herra Snellman, J. V.: Valiokunta on mietinnössään ainoastaan puhunut, sikäli kuin ymmärrän sen kieltä, vastaisuudessa perustettavista oppilaitoksista, minkä johdosta nimenomaan sanotaan: ”joten suomenkielisissä maankolkissa perustettakoon suomenkielisiä kouluja ja ruotsinkielisissä ruotsinkielisiä, mutta sitä vastoin suuremmissa kaupungeissa” jne. Valiokunnalta ei varmastikaan ole puuttunut aihetta harkita, olisiko toivottavaa, että muutos tapahtuisi olemassa olevissa kouluissa, niin että ruotsalaisia kouluja muutettaisiin suomalaisiksi tai suomalaisia kouluja ruotsalaisiksi, koska niinkin paljon kuin seitsemän varauksentekijää, jos olen oikein laskenut, toivoo tehtäväksi sellaista muutosta, ja sitä paitsi suuri joukko aloitteentekijöitä, joiden aloitteet ovat mietinnön liitteenä, on sitä anonut. Lienee siis hyvin harkittua, että valiokunta sivuuttaa tämän kysymyksen, ja mitä valiokunta momentissa b) pyytää, koskee, kuten sanottu, vain vastaisuudessa perustettavia kouluja. Rohkenen myös omasta puolestani katsoa, ettei olisi kovinkaan toivottavaa, että kunnianarvoisa ritaristo ja aateli yhtyisi herra Björkenheimin esittämään lisäykseen, vaikka se ei sinänsä muuttaisi mitään valiokunnan mietinnössä, eikä myöskään ole millään tavoin ristiriidassa sen kanssa. Mutta tunnettua on, miten Oulussa sijaitseva koulu on muuttunut suomenkielisestä ruotsinkieliseksi vastoin kunnan, koulun johtokunnan ja opettajakollegion toivomuksia, ja mahdollisesti vahingossa, kouluhallituksen huolimattomuuden takia. Tunnettua on myös, mitä tyytymättömyyttä, ei vain Oulun läänissä vaan koko maassa, tämä toimenpide aiheutti. En halua tulkita, missä tarkoituksessa Mikkeliin, puhtaasti suomenkieliselle seudulle, perustetaan ruotsinkielinen koulu. Mutta nuo aloitteet, joihin jo viittasin, ja samoin varaukset, kertovat miten asiat todella ovat, että tuo koulu on siellä ikään kuin eräänlainen Zwing-Uri [linnoitus Sveitsissä, pystytettiin kapinoivia talonpoikia vastaan], joka jatkuvasti muistuttaa väestöä siitä, miten vähän sen toivomukset merkitsevät, ja se on jatkossakin oleva tälle väestölle mielipahan aihe. En pidä toivottavana nimenomaan sitä, että ritaristo ja aateli nyt herra Björkenheimin ehdottamalla lisäyksellä ojentaisi suojaavan kätensä tuollaisten toimenpiteitten ylle. Itse asian suhteen ei menetettäisi mitään, vaikka tuota lisäystä ei tehtäisikään. Vapaaherra von Bornille ehdottaisin, että hän ystävällisesti voisi ehdottamansa muutoksen sijasta, nimittäin sen, että ilmaisu ”kannattaa”, kun ”kahta oppilaitosta pidetään tarpeellisena tai ne ovat tarpeen”, yhtyisi erääseen toiseen. Me tiedämme, miten tämän asian laita on, mitä tarkoittaa, että oppilaitosta pidetään tarpeellisena tai tarpeettomana. Mikkelissä katsottiin tarvittavan ruotsinkielistä oppikoulua, Oulussa samoin. Sellainen muutos olisi merkitykseltään suunnilleen sama kuin herra Björkenheimin ehdottama lisäys. Mutta vapaaherra von Bornin tavoittelema tavoite saavutettaisiin, jos sanottaisiin suoraan ”missä oppilaitosta varten on riittävästi oppilaita”. Tämän pyynnön esitän ehdotuksen tekijälle, ja jos hän jostain syystä, jota en voi aavistaa, ei pidä sopivana käyttää ehdottamaani ilmaisua tai jotain samantapaista, niin ehdottaisin omasta puolestani, että muutos jäisi sellaiseksi kuin se on ja että sitä ei laadittaisi vapaaherra von Bornin ehdotuksen mukaisesti.

– –

Herra Snellman, J. V.: Pyydän saada valiokunnan lausuntoa tällä kohden arvioitaessa yhtyä vapaaherra von Troiliin. Samalla haluaisin huomauttaa, että vaikka herra Pippingsköld sanamuotoa muuttaen hyväksyykin valiokunnan mietinnön jälkimmäisen osan, niin edellistä osaa hän on typistänyt tavalla, joka entisestään vähentää sillä tällä hetkellä olevaa merkitystä. Sillä mitä ilmenevä sivistyksen tarve on, sitä ei herra Pippingsköld sen kummemmin kuin kukaan muukaan pystyne määrittelemään. En ymmärrä, millä tavalla tämä sivistyksen tarve ilmenee muuten kuin siten, että kun koulu on perustettu, siinä käy suuri määrä oppilaita. Silloin saadaan selville, että sivistyksen tarve on olemassa, mutta miten se etukäteen selvitettäisiin, sitä en ymmärrä. Valiokunnan ehdottama lauselma ”ja myös sen mukaan, mitä kieltä ympäröivän seudun väestön suuri enemmistö puhuu, niin että suomalaisissa maankolkissa perustetaan suomalaisia ja ruotsalaisissa maankolkissa ruotsalaisia kouluja, mutta sen sijaan suuremmissa kaupungeissa, tai missä muuten sekoittuneet kieliolot vallitsevat ja kahden oppilaitoksen pitäminen kannattaa” on mitä suurimmassa määrin tarpeen eikä itsessään sisällä mitään kohtuutonta. Selvää näet on, että enemmistö oppilaista jokaisessa maan osassa osaa sitä kieltä, jota paikkakunnalla yleisesti puhutaan, ja se kieli tulee voida menestyksellisesti valita useimpien oppilaitten opetuskieleksi. Jos pidetään vakaasti kiinni siitä, että myös toista kotimaista kieltä opetetaan, niin oppilaat eivät tämän seurauksena menetä mitään.

– –

Herra Snellman, J. V.: Vaikka sana enemmän tai vähemmän ei paljoa merkitse tällaisessa pyynnössä, niin silti pyydän saada omasta puolestani esittää varauksen seuraavan ilmaisun johdosta: ”että vastaisuudessa noudatetaan sitä periaatetta, että valtionapua annetaan yksityisille lyseoille, jotka ovat osoittaneet täyttävänsä todellisen tarpeen”, koska valiokunnan perusteluista käy ilmi, että valiokunta on katsonut käyvän päinsä ylläpitää oppikouluja yksityisillä varoilla, ei valtion varoilla. Näiden koulujen olemassaolo on ensinnäkin valtiolle välitön tarve, mikä myös on useimmissa valtioissa täysin tunnustettu, nimittäin kaikissa niissä maissa, joissa valtion virkamiehiltä vaaditaan suoritettuja sivistyksennäytteitä. Ranskassa, Italiassa, Saksassa, Skandinavian maissa, kaikkialla on varsin runsas budjetti sellaisten oppilaitosten ylläpitämistä varten. Missään ei tässä asiassa luoteta yksityisten kykyyn, mikäli pidämme poikkeuksena sitä, mikä on viimeksi syntynyt Ranskassa, nimittäin katolisia yliopistoja. Vain Englannissa ja Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa ja muissa Amerikan valtioissa nähdään esimerkkejä pelkästään yksityisten ylläpitämistä opetuslaitoksista. Mielestäni on pidettävä haihatteluna jos me täällä Suomessa seuraisimme Englannin ja Yhdysvaltojen esimerkkiä hyläten kaikkien muitten Euroopan valtioitten esimerkin. Toivoisin siis, että momentti kuuluisi yksinkertaisesti näin: ”että vastaisuudessa valtionapua myönnetään yksityisille lyseoille, jotka täyttävät todellisen tarpeen”, mutta tätä ei asetettaisi periaatteeksi. Tällöin, jos sanamuodosta tulee sellainen kuin minulla on ollut kunnia ehdottaa, voitaisiin ajatella jatkettavan: kunnes valtio katsoo tarpeelliseksi ja havaitsee mahdolliseksi ottaa haltuunsa sellaiset laitokset. Mutta tämä lisäys ei ole tarpeen; silti se on voitava lukea rivien välistä.

– –

Herra Snellman, J. V.: Vaikka ei ole toivoa, että kunnianarvoisa sääty hyväksyisi tämän momentin, yhtä vähän kuin jonkin seuraavista, niin katson silti velvollisuuteni vaativan minua sanomaan muutaman sanan. Tämä toivottomuuteni johtuu nimittäin kunnianarvoisan säädyn päätöksestä koskien momenttia c), sillä kun osoittautui, että säädyt kaihtavat niinkin lievää suuren väestön oikeuksien tunnustamista kuin mitä valiokunta on momentissa c) esittänyt, niin ei todellakaan ole odotettavissa mitään toimia, jotka merkitsisivät sellaista tunnustusta. On oikein hyvä, että eräs kunnioitettu puhuja sanoi olevansa vakuuttunut, että kunnianarvoisan säädyn päätös ei merkitsisi sellaista tarkoitusta. Mutta kansan suuri enemmistö, jonka toivomuksista ja oikeuksista tässä on kyse, on aina näkevä sellaisen tarkoituksen; se on enemmän ja enemmän päätyvä siihen, että jokainen myötämielisyys sen puolelta on turhaa. Myös ne, jotka puhuvat sen toivomuksista ja oikeuksista, päätyvät väistämättä vähitellen samaan vakaumukseen. Minä olen yksi heistä. Haluan neuvoa kaikkia muita tekemästä turhia yrityksiä. En myöskään sen takia kannata tämän momentin hyväksymistä, että minulla olisi toivoa sen hyväksymisestä. Teen niin ainoastaan puhuakseni ja pelastaakseni sieluni.

– –

Herra Snellman, J. V.: Minua ihmetyttää, että kun on vertailtu suomalaisten ja ruotsalaisten koulujen lukumäärää Helsingissä, niin on kokonaan voitu unohtaa, että Suomen pääkaupungissa ei ole ainuttakaan suomalaista koulua kansakoulun lisäksi. Verrattakoon sitä sitten täällä olevaan suureen määrään ruotsalaisia kouluja. Mutta täältä ei puutu ainoastaan suomalainen seitsenluokkainen lyseo, täältä puuttuvat kaikki suomalaiset koulut kansakoulua lukuun ottamatta. Ihmettelen, että on voitu unohtaa tämän asiaintilan, jota pidän häpeätahrana koko maalle, johtuvan tahallisesta toimesta, kahden suomalaisen lyseon lakkauttamisesta. Vain tästä pyydän saada muistuttaa, kun tehdään vertailuja.