Alexander Armfeltille

Editoitu teksti

Suomi

Vihdissä 2.7.1856

 

Jalosukuinen Herra Kreivi! 

 

Jalosukuinen Herra Kreivi on suvainnut antaa minulle luvan lähestyä näillä riveillä. Voin vain omalla vilpittömyydelläni vastata siihen luottamukseen, jota osoittamalla Herra Kreivi minua kunnioittaa; ja tästä syystä toivon, että vaikka Herra Kreivi ei ehkä hyväksykään tässä esittämiäni mielipiteitä, ne eivät kuitenkaan riistäisi minulta suuresti arvostamaani Herra Kreivin suosiota.

Rohkenen nimittäin olla sitä mieltä, että yliopiston moittijoiden ja muutamien sen opettajien henkilökohtainen tapaaminen tuskin johtaisi minkäänlaisiin tuloksiin. Sellaisessa tapaamisessa voi tuskin tulla kyseeseen moittijoiden käsitysten todistaminen vääriksi tai heidän saamisensa vakuuttumaan vastakkaisesta näkemyksestä; heidän moitteensahan eivät perustu vakaumukseen, vaan muihin syihin. Eikä voida odottaa, että puolustajatkaan pystyisivät silmänräpäyksessä esittämään ratkaisevan todistelun ja kumoamaan syytökset, joiden perustelemiseksi ei varmasti esitetä mitään tosiasioita.

Asiasta voisi kehittyä jotakin muuta, jos moittijat voitaisiin taivuttaa esittämään väitteensä kirjallisesti, joko erikseen tai yhdessä. Silloin epäilemättä paljastuisi, ettei syytösten tueksi löydy todisteita, ja ne voitaisiin aiheettomina jättää vastausta vaille. Jos taas todisteita pyrittäisiin vastoin olettamustani esittämään, puolustajat pystyisivät tuomaan esiin tosiasioita vastatodisteiksi, esim. osoittamalla tutkintopöytäkirjojen otteiden tms. avulla, että virkatutkintoihinkin vaaditaan nykyisin paljon parempia tietoja kuin ennen, mutta silti tutkinnon suorittaneiden arvosanat eivät ole ainakaan laskeneet. Näinkin meneteltäessä moittijat voivat kuitenkin huomauttaa, että puolustajat esiintyvät todistajina omassa asiassaan eivätkä tutkintotodistukset kelpaa todisteiksi, koska ne perustuvat kunkin tutkintosuorituksen vastaanottajan subjektiiviseen arvioon hyvistä ja huonoista tiedoista, sekä sanoa, että vaikka oppiaineiden määrä ja kurssien laajuus ovatkin kasvaneet, niistä vaadittujen tietojen taso on yleensä matala verrattuna ajan vaatimuksiin.

Nöyrä mielipiteeni on tästä syystä, että lausuntoja asiasta on välttämättä saatava yliopiston ulkopuolella olevilta henkilöiltä, joiden voidaan edellyttää tuntevan ja pystyvän arvioimaan yliopistossa suoritettuja opintoja – eikä näitä lausuntoja ole esitettävä moittijoille, vaan sille Korkealle Henkilölle, jonka käsitys yliopistosta ratkaisee sen tulevaisuuden.

Otan vapauden mainita tuollaisiksi päteviksi lausunnon antajiksi ensinnäkin herrat Turun arkkipiispan ja Porvoon hiippakunnan piispan, jotka kumpikin ovat voineet kauan arvioida yliopistosta valmistuneiden pappiskokelaiden tietoja. Olen vakuuttunut siitä, että molemmat sekä oman tuntemuksensa perusteella että tuomiokapitulien kanssa neuvoteltuaan päätyvät antamaan mitä myönteisimmän arvioinnin teologian opintojen nykytilasta. Moittijat eivät tosin liene hyökänneetkään teologista tiedekuntaa vastaan; tässä tiedekunnassa vallitseva tilanne on kuitenkin osoituksena kokonaisuuden tilasta, ja teologian opinnoilla ja pappiskoulutuksella on suuri merkitys, koska papiston vaikutus perustuu juuri sen pohjalta syntyvään yleiseen käsitykseen. Mainitut miehet pystyvät lisäksi esittämään mielipiteensä myös maan koulujen opettajista ja heidän yliopisto-opinnoistaan.

Toiseksi Keisarillisen Senaatin prokuraattori olisi sopiva henkilö antamaan lausunnon oikeustieteen opinnoista. Nykyisen prokuraattorin vaatimusten tyydyttäminen kuuluu olevan vaikeaa, ja hänen tiedetään korjailevan ahkerasti hovioikeuksien nuorempien virkamiesten kirjoitelmia. Mutta vaikka tämäntapainen hienoinen pedanttisuus vaikuttaisikin hänen käsitykseensä asianomaisten taidoista, häntä pidetään kuitenkin arvostelukykyisenä ja oikeudenmukaisena miehenä, joten hän antaisi oikeustieteen opinnoista epäilyksittä oikeudenmukaisen arvion, jota tuskin kukaan tässä maassa katsoisi pystyvänsä kiistämään. Olen sattumalta kuullut prokuraattorin nykyisen sijaisen, kaikkien lakimiesten suuresti arvostaman henkilön, mielipiteen tästä asiasta. Jos prokuraattori on samaa mieltä, hänen arvionsa yliopistossa viime aikoina vallinneesta tilanteesta on varmasti myönteinen.

Tokihan Herra Kreivillä on myös täysi vapaus esittää tämä kysymys hyvin suuresti arvostetulle entiselle prokuraattorille.

Ja kuitenkin on myönnettävä, että oikeustieteellinen tiedekunta on sangen pitkään ollut heikkouden tilassa. Mitenkään ei voida puolustaa sitä, etteivät sen professorit ole kasvattaneet itselleen seuraajia; tästä syystä yksi tiedekunnan professuureista on ollut täyttämättä kymmenen vuotta, ja toisessa professuurissa on jouduttu pitämään miestä, josta voidaan vähintäänkin sanoa, ettei hän ole ruumiin ja hengen voimien heikennyttyä enää pitkään aikaan voinut ottaa tehokkaasti osaa nuorison kasvattamiseen. Sortumatta liian pitkälle kertovaan esitystapaan en voi esittää tarkemmin käsitystäni näistä oloista, jotka Herra Kreivi tuntenee kyllin hyvin.

En pysty arvioimaan, mitä tietoja nuoriso on yliopistosta tuonut valtionhallinnon virkamiesuralle. Voidaan kuitenkin pitää selvänä, että ne ovat olleet kutakuinkin samalla tasolla kuin oikeustieteen opinnoissa hankitut.

Yliopisto ei pysty opettamaan virkamiestaitoja. Sen tehtävä myös tulevien virkamiesten kouluttamisessa on sellaisen tieteellisen käsityskyvyn ja yleisen kyvykkyyden kehittäminen, että virkamies pystyy kullakin virkapaikalla hankkimaan tarvittavat tiedot ja käytännön valmiudet. Virkamiesuralle lähtemisen jälkeen tarvitaan tilaisuuksia ja rohkaisua tällaiseen jatkuvaan tietojen ja taitojen kartuttamiseen. Yleisesti tunnustetaan, että hallinnollista taitoa voidaan meidän maassamme hankkia ainoastaan palvelemalla kuvernöörinvirastoissa ja niiden alaisissa virkatehtävissä. Keisarillisessa Senaatissa, jossa alempi virkakunta joutuu kymmenkunta vuotta tai vieläkin kauemmin huolehtimaan puhtaaksikirjoitustehtävistä, tämä taito kypsyy varmastikin myöhään, mikäli sitä koskaan ilmaantuu. Herra Kreivi voi myös olla varma siitä, että esitän vain varsin laajalle levinneen mielipiteen vakuuttaessani, että taitavuuden kysyntää hallintotehtävissä pidetään melkeinpä aivan uutena asiana.

Nuori pappi joutuu heti hoitamaan käytännön tehtäväkenttää laidasta laitaan, ja hänen on itse hankittava siihen tarvittava ymmärrys ja taito. Samoin lakimiehet palvelevat tuomarin apulaisina ja virkaa tekevinä tuomareina ennen kuin pysähtyvät hovioikeuksiin, joissa käytännön harjoittelu jää myös vähäiseksi alemmissa virkatehtävissä. Näiden molempien luokkien piirissä voidaan näin ollen kehittää jonkinmoista taitavuutta. Mutta kun asiat ovat toisin, kuten Keisarillisessa Senaatissa, eikä palvelu alemmissa virkatehtävissä anna minkäänlaista asioiden ymmärtämisen kykyä eikä kokemusta eikä myöskään kannusta eikä pakota niiden hankkimiseen, ei sitä tietä edenneiltä voida myöskään edellyttää minkäänlaista taitavuutta.

Korkeasti sivistynyt entinen prokuraattori [C. J. Walleen] osaisi varmastikin oikein arvioida näitä seikkoja eikä lukisi yliopiston viaksi asioita, jotka johtuvat virastojen organisoinnin ja käytännön toiminnan nurinkurisuudesta. Voitaisiin myös olettaa, että esim. herra kuvernööri Federley, joka itse on tutkinnon suorittanut ja siviiliasioissa monipuolisen kokemuksen hankkinut mies, on valmis todistamaan, että lääninhallituksissa, joissa nuoremmat virkamiehet voivat hankkia jonkin verran todellista käytännön kokemusta, tähän tarvittavan taidon puutetta ei ole havaittu.

Yliopiston ulkopuolelta tuskin löytyy kyllin arvostettua henkilöä, jolta voitaisiin pyytää lausuntoa lääketieteen opinnoista.

Nykyinen pääjohtaja [L. H. Törnroth] ja Collegium medicum ovat yhtä kuin lääketieteellinen tiedekunta. Entisen pääjohtajan [C. D. von Haartman] lausunto olisi luultavasti epäsuotuisa, vaikka hän teki omana aikanaan kaikkensa hankaloittaakseen lääkärien koulutusta; hänen arviotaan ei siis voitaisi pitää oikeudenmukaisena. Tavallaan tiedekunnan ulkopuolella ovat kuitenkin professorit von Willebrand ja Ingman sekä toht. Pipping, jotka kaikki ovat saaneet koulutuksensa ulkomailla ja kuuluvat lääketieteen uudenaikaiseen koulukuntaan. Heidän lausuntoaan yliopiston lääketieteellisen opetuksen nykytilasta voitaisiin ilmeisestikin pyytää käyttäen perusteena lääketieteen klinikan uudistusehdotusta. He ovat täysin jäävittömiä, opetuksen nykytila ei ole osaksikaan heidän ansiotaan eikä heidän syytään. Tiedän, etteivät he hyväksy kaikkea tähän saakka ennallaan säilynyttä; voidaan kuitenkin olla varmoja siitä, että he antavat tunnontarkasti tunnustuksen sille, mitä hyvää he nykytilanteessa näkevät. Kukaan moittijoista ei tohtine asettaa kyseenalaiseksi heidän rehellisyyttään eikä arvostelukykyään.

Se hra Heyfelder, joka luultavasti on pannut liikkeelle lääketieteelliseen tiedekuntaan kohdistuvat moitteet, otettiin tänne (Helsinkiin) saapuessaan hyvin vastaan eikä voinut silloin kylliksi ylistää täkäläisen lääketieteen tasokkuutta. Kun hän Viaporiin kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen sai runsaammin potilaita, olen kuullut hänestä sellaisen arvion, että hän varmaankin anatomian opetussalissa harjoiteltuaan suoritti leikkauksensa sääntöjen mukaisesti, mutta häneltä puuttui kokemusta haavoittuneiden ja amputoitujen lääketieteellisestä käsittelystä ja tämän takia hänen hoitotuloksensa jäivät perin huonoiksi. Omassa maassaan jonkinmoista arvostusta saaneita ulkomaalaisia ei varmaankaan koskaan voida saada Helsinkiin; ja hra Heyfelderin kaltaiset keskinkertaisuudet eivät juuri hyödyttäisi yliopistoamme. Jopa hra A. von Nordmannin tasolla olevista henkilöistä olisi yhtä vähän hyötyä. Yleisesti paheksutaan sitä, että luonnonhistorian opetus yliopistossa on hänen aikanaan polkenut paikoillaan. Kun yliopisto on sellainen kuin meillä, jokaiselta opettajalta vaaditaan laaja-alaisia tietoja. Erinomainen oman erikoisalan hallinta voi olla paikallaan siellä, missä opettajia on runsaasti; täällä se ei riitä opetustehtävän hoitamiseen. Herra Kreivi voi olla varma siitä, että hän tekee isänmaalle mitä suurimman palveluksen pitämällä tällaiset ulkomaalaiset keinottelijat poissa yliopistostamme ja kannustamalla sen sijaan tavanomaista kyvykkäämmiksi osoittautuneita oman maan nuoria miehiä – jopa silloinkin, kun tämä kyvykkyys ei aina olisi akateemisten isien mielen mukaista.

Jalosukuinen Herra Kreivi ymmärtää paremmin tilanteen vaatimukset, ja jätän nöyrimmin tämän ymmärryksen valossa harkittavaksi edellä esitetyt ehdotukset, joissa etenkin yksityiskohdat saattavat olla puutteellisia, mutta joiden pääasioiden rohkenen katsoa ansaitsevan jonkin verran huomiota.

Mikäli Herra Kreivi päättää hyväksyä suunnitellun neuvottelutilaisuuden, saan nöyrimmästi ehdottaa sen osanottajiksi: yliopiston rehtoria, professoreita Schaumania, Palménia, von Willebrandia ja Arppea – tai, ellei jokaisen tiedekunnan edustusta pidetä välttämättömänä, mieluummin Kellgreniä, joka tuntee erityisen hyvin tilanteen nuorison keskuudessa ja sen mielipiteet. Omasta puolestani voin tarjota vain suorapuheisuutta ja lämmintä harrastusta yliopiston palvelemiseen.

Syvästi kunnioittaen ja kiitollisena alttiuttani vakuuttaen minulla on kunnia edelleenkin olla

Jalosukuisen Herra Kreivin

nöyristä nöyrin palvelija

Joh. Vilh. Snellman

 

 

Vertailu