Aleksanteri II:n muisto, julkaisematon luonnos lehtikirjoitukseksi toukokuulta 1881

Tietoka dokumentista

Tietoa
31.5.1881
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Arvostelija on tunnetulta tekijältä vastaanottanut alla olevat tiedot. Yhtä vakuuttuneina kuin me olemme siitä, että kaikkien mielet ovat vielä täynnä sitä menetystä, jonka isänmaa on kärsinyt, ja että suuri osa kerrotusta on useimmille lukijoille tuntematonta, julkaisemme kirjoituksen erittäin kiitollisina. Kirjoittaja lausuu: ”On lohduttavaa antaa ajatusten askarrella henkilökohtaisissa muistoissa edesmenneistä rakkaista”, ja hän pyytää meitä antamaan esitetty varsinkin suomalaisten lehtien käyttöön suurelle, jaloon keisari-suuriruhtinaaseen lämpimästi kiintyneelle lukijakunnalle.

–––

Aleksanteri II näki vain eteläosan maastamme. Pohjoisemman Suomen asukkaat eivät koskaan saaneet iloa katsoa hänen kasvojaan. Ja se on toki vahinko. Sillä siellä, tämän maankolkan melko unohdetun väestön parissa elää muisto sellaisesta harvinaisesta kohtaamisesta niin sanotusti häviämättömänä. Vielä 60 vuoden jälkeen siellä elää perimätieto Aleksanteri I:n matkasta niin tuoreena kuin se olisi tapahtunut pari vuotta sitten.

Jokainen, joka näki Aleksanteri II:n ei varmasti unohda koskaan kuvaa komeasta ja kauniista miehen hahmosta. Hän esiintyi hyvin, ei jäänyt hetkeksikään mihinkään huolittelemattomaan asentoon tai liikkeeseen. Eikä se asenne silti ollut sotilaallista ryhtiä vaan se näytti johtuvan hiljaisen rauhallisesta luonteesta. Kasvojen muoto ja piirteet olivat säännölliset ja ulkonäkö todella valloittavan kaunis – kun piirteitä valaisi hymy, joka silloin aina oli täynnä sydämenhyvyyttä.

Mutta hymy ei viipynyt siellä aina. Suuri yleisö näki sen harvoin. Ehkä tuleva marttyyrius näkyi luonteessa ja piirteissä jo ennakolta. Usein myös työn väsymys ja huolet lienevät vaikuttaneet. Esitettäköön esimerkki. Kun vapaaherra Stjernvall-Walleen eräänä päivänä esittelyjen päätyttyä astui keisarin työhuoneeseen, hän oli noussut työpöydän äärestä ja avannut vetoluukun ikkunan yläosasta. Sen edessä keisari seisoi nyt kädet ylös kurotettuina, ahmien sisään virtaavaa ilmaa syvinä vetoina, huudahtaen samalla: ”Oh mon Dieu! Mon Dieu”! [Jumalani, Jumalani]

Lisäksi vaikutti eräs seikka, joka kuulostaa uskomattomalta mutta jonka on täytynyt olla todellinen, koska ministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt uskoi siihen. Aleksanteri II oli vastahakoinen esiintymään julkisesti. Kun hän 1863 päätti itse pitää valtaistuinpuheen, kreivi huolestui syvästi. Hän vakuutti yhä uudestaan, että keisari takeltelisi. Myös keisari itse oli sitä vastaan, että käännös jaettaisiin etukäteen valtiopäivämiehille; ja kun siihen suostuttiin, luultavasti ruhtinas Dolgorukovin välityksen seurauksena, se tapahtui erittäin ankaralla ehdolla, että keisari ei näkisi ainuttakaan kappaletta vilaukseltakaan. Myös kreivi piti yhä uudestaan kiinni siitä – edellä esitetystä syystä. Jokainen muistaa, että keisari lausui valtaistuinpuheen komeasti ja kauniisti. Oli mahdotonta aavistaa, että olisi voinut tapahtua toisin.

Iloisena ja kauniina, hyvänä ja lempeänä nähtiin keisari niillä päivällisillä, jotka hän täällä tarjosi, saati Parolan päivällisillä heinäkuussa 1863 ja Kaivohuoneen tilaisuudessa Hämeenlinnasta paluun jälkeen.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: