Hyvät herrat. Ette voi odottaa kuulevanne mitään uutta sellaisesta aiheesta kuin nyt valitsemamme, siis ”Akateemisen Vapauden todellinen olemus”. Se on elementti, jossa te elätte ja toimitte, se on side, joka tälläkin hetkellä yhdistää meitä ja meidän pyrkimyksiämme. Se on henkinen atmosfääri, joka johtaa ajatuksen järjellisestä olennosta toiseen ja synnyttää näkemyksen niin kuin ilma kantaa äänen aistista toiseen ja herättää tietoisuuden. Ainoa, mitä teidän tulee odottaa ja mitä myös minä toivon, on subjektiivisten mielikuvien tai hämärän tunteen, jollaisia teillä tästä asiasta mielessänne liikkuu, muuttuminen selkeäksi tietoisuudeksi ja varmaksi ajatukseksi. Jos opettamani asia olisi vain dogmaattinen väittämä, jonka totuudellisuuden arvioimiseksi ja ratkaisemiseksi teille itsellenne ei suotaisi mahdollisuutta, niin meidän tutkimuksemme kohteena nyt oleva käsite samalla kiellettäisiin. Huomatkaa – sanon meidän; jos se nimittäin ei ole Teidän asianne, ei sillä ole oikeutta vaatia Teidän huomiotanne ja vielä vähemmän vaatia teiltä jotain näkemystä asiasta.

Yleisesti tunnustetaan, että yliopisto on tietoon ja siveellisyyteen johdattava sivistyslaitos. Harvemmin sen sijaan selvitetään ensin, mitä tieto tai siveellisyys ovat eli tunnetaan, mitä on tunnustettu. Tietoon liitetään tavallisimmin vain se merkitys, että tietäminen on jokin tietty, annettu tiedon sisältö, jonka tiedonhaluinen omaksuu itseensä, siis tietoisuuteensa. Usein ollaan niin ajattelemattomia, että tällaisen enemmän tai vähemmän ajatuksettoman omaksumisen katsotaan riittävän todelliseksi tiedoksi. Kuitenkin myönnetään, että tietävän ja tietoisen subjektin tulee käsittää tuo sisältö, vastaanottaa ja tajuta se käsittämällä, kun taas käsitteetöntä haltuunottoa kutsutaan pelkäksi muistitiedoksi. Käsittävä haltuunotto tarkoittaa tällöin sitä, että subjekti tajuaa annetun sisällön merkityksen ja yhteyden eli kykenee täsmentämään, selvittämään ja myös muilla kuin annetun sisällön sanoilla ilmaisemaan sekä toisille subjekteille välittämään tuon sisällön. Mutta tästä tietämisestä (siis annetun sisällön käsittävästä haltuunotosta) ja pelkästä muistitiedosta erotetaan vielä kolmaskin tietämisen tapa, nimittäin luova tietäminen, keksiminen, sellaisen sisällön tuottaminen, jota aiemmin ei ole kenenkään tietoisuudessa ollut. On helppoa nähdä, että tämä tiedon eri lajien jaottelu perustuu siihen, mikä katsotaan olevan tietävän subjektin ja annetun sisällön suhde. Tavallisempaa ilmaisua käyttäen kysymys on siis tavasta, jolla subjekti on ottanut haltuun välitetyn tai tuotetun tiedon. Muistitiedon suhteen subjekti on täysin epävapaa. Se on ikään kuin annetun sisällön palvelija ja satunnainen säilyttäjä. Tässäkin tosin oletetaan subjektin vapaus ottaa vastaan tai olla vastaanottamatta kyseistä sisältöä, mutta tämä subjektin valinta ei koske itse sisältöä, vaan perustuu erityisiin ja satunnaisiin olosuhteisiin. Käsittävässä tietämisessä subjektin itsenäisen toiminnan osuus on suurempi, sillä subjektin katsotaan tässä tapauksessa ottaneen annetun sisällön haltuunsa omien käsitteidensä ja omien kykyjensä mukaan. Subjekti on siten tehnyt sisällön omakseen. Luovassa tietämisessä taas tuotettua sisältöä itseään pidetään subjektin omana luomuksena ja siksi subjekti tässä tapauksessa katsotaan kaikesta annetusta sisällöstä täysin riippumattomaksi. Jos nimittäin ajatellaankin, että subjekti on vastaanottanut jonkin määrän tietoa, niin tuotettu tieto näyttää kuitenkin olevan eri asia kuin vastaanotettu ja se on siten yksin subjektin vapaata omistusta. Kun edelleen tietämistä traditiona, annettuna sisältönä, ei voida ajatella ilman subjektiivista tietoisuutta, niin voimme hahmottaa tradition eli tietämisen sisällön sinänsä, siis subjektin panoksesta riippumatta annettuna, vain siten että se on ensinnä mainittu tietoa, muistitietoa. Sillä jos sanommekin, että traditio materiaalisesti välittyneenä eli kirjan, taideteoksen, muistomerkin ym. muodossa onkin olemassa yhdestä subjektiivisesta minästä riippumatta, niin toisaalta on myönnettävä sen olevan olemassa vain sikäli kuin se on tietoisuuden yleensä omaksumaa. Muistitieto on siten tarkasti ottaen luovan tietämisen vastakohta; edellinen on subjektiivisesta minästä riippumatta annettua tietämistä, jälkimmäinen taas traditiosta riippumatonta, vapaata ja itse luotua (autonomista) tietämistä. Sillä jos, kuten edellä sanottiin, produktiivisuus edellyttää subjektilta sivistystä ja traditiota, niin subjektilta kuitenkin vaaditaan, että sen tulee auktoriteetista ja perinteisistä opeista riippumatta itse määrätä, mikä kussakin asiassa on totuus.

Koetamme nyt tutkia, mitä tällainen tietämisen vapauden vaatimus sisältää. Toivomme näin löytävämme täsmällisemmän näkemyksen tässä tosiasioina otettujen tiedon eri lajien keskinäisestä suhteesta ja siten kunkin lajin todellisesta olemuksesta.

Traditiosta ja auktoriteetista riippumatonta, mielikuvista vapaata tietoa on jo kauan kuvattu epiteetillä a priori [ennen aistien välittämää kokemusta], aprioriseksi tiedoksi. Juuri tällaista tietämistä nimitetään arkikielessä ennakkoluulottomaksi, itsenäiseksi jne. Jokainen edellytys ja hyvässä uskossa omaksuttu oppi on nimittäin tämän tietämisen kannalta ennakkoluuloa ja tutkimuksen vapauden kahle, joka estää tutkimusta pääsemästä siltä vaadittavaan tulokseen, yksilön satunnaisista arveluista riippumattomaan, sinänsä ja itselleen olevaan totuuteen. Tämä tietäminen jättää siten kaikki ennakkoarvelut vaille huomiota. Tällä tarkoitetaan tavallisesti sitä, että subjekti asettaa jonkin tietyn asian (uskonnollinen käsitys, tieteellinen määritys, taideteos, luonnonesine ym.) tutkimuksensa kohteeksi, mutta sanoutuu irti kaikista kohteen luonnetta ja olemusta koskevista ennakkokäsityksistä. Subjekti koettaa siis määritellä ja täsmentää, mitä tuo Jokin sinänsä on, mihin se perustuu ym. Tällainen Jokin on tosin aina jo sinänsä mielivaltainen oletus, koska näin ei ole ratkaistu, että kyseinen Jokin ylipäänsä on. Mutta jos itse asiassa ei oleteta, mitä jokin on, ei oletusta, että jokin on, voi pitää sellaisena oletuksena, joka kumoaa tietämisen apriorisuuden. Eihän oletetulle Jollekin ole silloin yhtään määritelmää ja siitä voidaan sanoa ainoastaan, että se on oma itsensä. Tällöin sillä ei myöskään ole muuta merkitystä kuin olla. Jokainen asia ja jokainen käsite ilman jotain predikaattia, definitiota on vain merkityksetön Jokin, interjektio, jolla voi olla mikä merkitys hyvänsä. On täysin yhdentekevää sanoa: usko on usko, kaunis on kaunista, kivi on kivi jne. – siten lausutaan vain oleminen yleensä, että jokin A on A.

Jos nyt koetetaan yleisesti tuottaa edellytyksetöntä tietämistä, niin on luovuttava kaikesta määritetystä tietämisestä, ei vain määrittelystä ja predikaateista, vaan myös kaikesta Jostakin, jokaisesta noiden predikaattien subjektista. Tämä abstraktio on abstraktio ’ , tietämisen koko sisällön kielto. Mutta ajattelevalle eli ajatukselle myös tämä absoluuttinen abstraktio on, vaikka se ei näytä olevan Jotain. Tämä Olemisen käsite, oleminen yleensä, on siksi apriorisen tietämisen välttämätön lähtökohta, jota pitemmälle ei voi päästä. Se ei näytä sisältävän mitään edellytystä ja totuus, joka siitä voidaan johtaa eli tietäminen, joka ei riipu mistään muusta oletuksesta, näyttää siksi olevan täydellisesti a priori [ennen aistien välittämää kokemusta].

Selvittäessämme tätä abstraktiota tarkemmin huomaamme, että se ensinnäkin on kaiken määritetyn tiedon sisällön negaatio ja ilmaisee vain tietämistä yleensä. Mutta toiseksi se on Ajatteleva eli Subjekti, joka on erkaantunut tietämisen sisällöstä ja siten viittaa vain itseensä. Subjektin, siis ajattelevan käsitys omasta Minästään on nimittäin sama abstrakti oleminen, minä olen minä, jolla ei sanota mitä subjekti on vaan ainoastaan, että se on itsensä, että se ylipäänsä on, kaikesta määritetystä tietämisestä riippumatta. Siksi se on aiemmin luovaksi tietämiseksi kutsutun tietämisen lähtökohta. Tuon tietämisen ehtohan oli, että subjektin tulee kaikesta traditionaalisesta tietämisestä ja annetusta tiedosta riippumattomana lähteä omasta minästään. Näyttäisi siis siltä, että vain tästä absoluuttisesta abstraktiosta lähtevää ja kehkeytyvää tietämistä voitaisiin oikeutetusti pitää subjektin vapaana luomuksena. Mutta mainittu abstraktio, joka lähinnä on subjektin käsitys itsestään ajattelevana, ajattelevana minänä on, kolmanneksi, myös minä vapaana tahtona, mielivaltana. Kun nimittäin subjekti kaikesta auktoriteetista riippumattomana haluaa tehdä ja jättää tekemättä, päättää vapaasti toiminnastaan, niin sen täytyy käsittää itsensä kaikesta sisäisestä ja ulkoisesta määrityksestä vapaaksi, vain abstraktista minästään riippuvaksi. Kun siis kuvittelemme ihmistä valitsemassa kahden määrätyn teon välillä, tai mikä on sama asia, jonkin teon tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, niin hänen valintansa on täysin vapaa vain jos hän ei anna minkään ulkoisen impulssin, syntyneen affektin tai ennalta omaksutun mielipiteen määrätä itseään, vaan kaikesta annetusta määrityksestä riippumatta nojautuu vain itseensä, omaan oivallukseensa ja käsitykseensä. Selvitämme tämän subjektiivisesti vapaan tahdon suhdetta siveellisyyteen lähemmin tuonnempana, toistaiseksi lähdemme siitä, että tämä suhde on analoginen abstraktin subjektin eli ajattelevan ja toden tiedon välisen suhteen kanssa. Tahdon suhteen haluamme myös nimittää traditionaalista tietämistä, siis tietämistä annettuna sisältönä, olemassaolevaksi eli Oikeaksi. Ihmisen tietoisuus omasta minästään vapautena kaikesta määrityksestä on itsetietoisuus, jolla ilmauksella kuvaamme abstraktia minää sekä tahtovana että ajattelevana.

Vaikka tämä absoluuttinen abstraktio näyttäisi olevan täysin vailla edellytyksiä ja tietämisen sisällöstä täysin riippumaton, niin tarkemmin ajatellessaan huomaa, että tarkastelussamme käsitys tietämisestä annettuna sisältönä on ollut prius [lähtökohta], josta lähtien olemme abstrahoineet ja siten palanneet saman abstraktion käsitteeseen. Edelleen huomaamme, että jos tarkastelumme onkin välittömästi lähtenyt mainitusta abstraktiosta, emme voi käsittää sitä muuten kuin sisällöltään määrätyn tietämisen vastakohdaksi. Olemme siis tietoisia siitä vain, jos määrittelemme sen ei-sisällöksi, kaiken määritetyn tietämisen negaatioksi. Mutta silloin tietäminen annettuna sisältönä on itse asiassa tietämisen a priori conditio sine qua non [ennen aistien välittämää kokemusta ehdoton edellytys].

Tai toisin sanoin: abstraktioon sisältyy se suuri edellytys, että tietäminen vain apriorisena on tosi tietoa; siis edellytys sille, mitä tieto on, vaikka kaikki tietäminen pitäisi rakentaa ja tietämisen totuus selvittää vasta tämän perusteen varassa.

Samoin itsetietoisuus samana abstraktiona edellyttää määritettyä tietämistä, josta subjekti ikään kuin vetäytyy takaisin omaan minäänsä. Ihminen voi siten käsittää minänsä ajattelevana ja tahtovana minänä vain sen kautta, että hän on muistitietona omaksunut tradition eli traditioon nojaavan tietämyksen totuudesta ja oikeasta.

Vielä enemmän: koska absoluuttinen abstraktiomme voidaan käsittää vain määritetyn sisältötiedon vastakohtana, se itse on eräs määritys, definitio. Sehän on määritelty ei-sisällöksi, annetun tietämisen negaatioksi. Silloin myös abstraktin minän käsite on yksi määritetty ajatus määritettyjen ajatusten ketjussa. Minä määrittyy ja se voidaan käsittää kaiken traditionaalisen tietämisen negaationa, siis vapautena siitä. Ajatteleva ja tahtova subjekti on siten välttämättä eräs määrätty ajatus ja määrätty teko. Tämä tarkoittaa sitä, että kun ihminen ratkaisee traditionmukaisen toden ja vallitsevan oikean pätevyydestä, hän tekee sen määrättyjen traditioon jo kuuluvien käsitteiden avulla. Voisimme ilmaista tämän siten, että ihminen mittaa yhtä traditiota tai arvioi yhtä totuutta toisen avulla ja vallitsevan oikean perusteella ratkaisee, minkä pitää olla Oikeaa. Hän ei toisin sanoen voi sanoutua irti kaikesta traditiosta ja edellyttämisestä, vaan voidakseen ratkaista, mikä on totuus, hänen täytyy olettaa jotain todeksi. Ja jotta hän tietäisi oman vapautensa eli oikeutensa ratkaista, mitä on oikein, hänen täytyy olettaa jotain oikeaksi.

Nyt voisi luulla, että itsetietoisuuden vapaus tietämisessä ja toiminnassa on näin kumottu kokonaan, koska ratkaisut todesta ja oikeasta on aina sidottu johonkin vastaanotettuun, traditioon nojaavaan tietoon. Mutta meidän tarvitsee vain muistuttaa tarkastelumme kulusta oivaltaaksemme, että tämä vapaus on yhtä välttämätön momentti kuin traditioon nojaava tietäminenkin. Kun traditio eli traditioon nojaava tietäminen käsitetään sinänsä, sellaisena kuin se meille edeltävän tarkastelun tuloksena ilmenee, niin se on tietojen moninaisuus, jossa yksi tieto määrittää ja täsmentää toisen, yksi tieto on toisen totuuden mittapuu. Traditio on myös vallitsevien oikeussäädösten moninaisuus, jossa yksi säädös on toisten oikeudenmukaisuuden perusta. Tällöin traditiota ei voi käsittää tietämyksen ja oikeussäädösten summaksi, koska ne muodostavat päättymättömän sarjan. Kun yksi tieto edelleen saa selityksensä toisesta, joka siis muodostaa ensiksi mainitun tiedon totuuden, ja selitysten (definitioiden) sarja on ääretön, ei mitään tietoa itse asiassa voi pitää täysin selitettynä ja selvitettynä ja kaikki absoluuttinen totuus näin kumoutuu. Kun traditiota sinänsä käsitettynä ei siten voi koskaan ajatella kokonaisuutenaan olemassaolevana, lopullisena ja itsessään totena, niin sitä voi pitää vain prosessina, siirtymisenä tiedosta toiseen ja oikeustilasta toiseen. Tradition jokainen kehitysaste on silloin samaa prosessia, samaa totaalista totuutta ja oikeaa kuin jokainen muukin. Mutta tämä prosessi on sama kuin tosi itsetietoisuus, ajatuksen ja tahdon actus, josta totuus ja oikea kumpuavat esiin oivalluksena ja vakaumuksena. Traditiosta riippumaton itsetietoisuus on siinä välttämätön momentti. Sillä jos tunnustetaan, että traditio jokaisessa kehitysasteessaan on samaa, totaalista totta ja oikeaa, niin on samantekevää, mitä astetta pidetään totena ja oikeana. Tämä ajatus sisältää siis käsityksen vapaasta valinnasta eri asteiden välillä eli totuuden ja oikean vapaasta ratkaisemisesta. Ilman tätä valintaa traditio ei koskaan olisi eräs nyt, se ei koskaan olisi sellaisenaan olemassa. Tradition asteiden määrähän voidaan ajatella loput­tomaksi ja koska traditio käsitteensä mukaisesti on siirtymistä, se myös joka hetki on määrätty aste. Tämän asteen määrää itsetietoinen ja vapaa subjekti, mutta koska subjekti on traditioon sidottu, niin määrääminen itse sisältää tradition välttämättömän siirtymisen asteesta toiseen.

Toisin sanoen: tietäminen traditiona on subjektin mielivallasta riippumaton totuus ja ilman subjektin panosta olemassaoleva oikea. Mutta totuus ja oikea ovat olemassa vain sikäli kuin ne ovat totta ja oikeaa inhimilliselle tietoisuudelle – Ja kun ne kuitenkin ovat subjektiivisesta mielivallasta riippumattomia, ne voidaan käsittää vain useiden (kaikkien) subjektien yksimielisenä käsityksenä siitä, mikä on totta ja oikeaa. Tradition perusta on toisin sanoen consensus gentium [kaikkien yksimielisyys], (tai traditio on sitä). Mutta tämä konsensus [yksimielisyys] on ei-ajateltavissa oleva, oletettu täysilukuisuus, joka ei koskaan ole täysilukuinen ja lopullinen. On yhä subjektiivisen mielivallan varainen asia pitää yhtä tai toista käsitystä tällaisena konsensuksena. Olisihan itse konsensuskin vain subjektiivisten ja mielivaltaisten käsitysten summa. Subjektiivinen vapaus eli mielivalta on näin tunnustettu ratkaisevaksi ja traditionaalisen tietämisen käsite sinänsä käsitettynä lankeaa siten yhteen vapaaksi valinnaksi ymmärretyn itsetietoisuuden eli mielivallan kanssa. Mutta samalla mielivallan ratkaisu myös kumoutuu, koska yhdellä mielivallalla ei ole suurempaa painoa kuin toisellakaan ja siksi sen ratkaisu todesta ja oikeasta on yhdentekevä niin kauan kuin se on vain subjektiivinen. Pelkkä subjektiivinen nimittäin on ristiriita niin kuin pelkkä objektiivinenkin (traditionaalinen tietäminen sinänsä käsitettynä).

Kun yhdistämme nyt sanotun edellä faktisesti olettamiimme tietämisen lajeihin, niin huomaamme muistitiedon vain sellaisenaan käsitettynä olevan sitä tietoa, jota tässä on kutsuttu traditioon nojaavaksi tietämiseksi, siis tietoa annettuna sisältönä. Luovaksi tietämiseksi kutsuttu taas lankeaa yhteen pelkän subjektiivisen tietämisen eli itsetietoisuuden kanssa. Mutta tästä seuraa myös, että kumpikin laji sinällään on yksipuolinen eikä siten ole todellista tietämistä. Toinen muuttuu käsitteessään (kun sen merkitys selvitetään) toiseksi, itselleen vastakkaiseksi. Totuudellisuudessaan tieto sisältää molemmat momentit: se on subjektin vapaa tuote (Itsetietoisuus) mutta samalla annettua muistitietoa (traditio). Tietäminen on itse se prosessi, jossa muistitiedosta eli traditiosta tai annetusta sisällöstä siirrytään subjektin vapaaseen tuotteeseen (itsetietoisuuteen) ja joka taas sellaisenaan on samalla traditiota, sinänsä totta ja olemassaolevaa Oikeaa. Ainoastaan tässä itsetietoisuuden ja tradition, vapauden ja välttämättömyyden ykseydessä ihminen on järjellinen ja siveellinen.

Tämä itsetietoisuuden ja tradition, vapauden ja välttämättömyyden, subjektiivisuuden ja objektiivisuuden välinen suhde on joka hetki olemassa ihmiskunnan historiallisessa kehityksessä. Mutta jokaisessa ihmisyksilössä nämä momentit, sekä ykseydessään että abstraktiona, ovat itseään ajassa ilmentäviä, historiallisia kehitysmalleja. Sillä mitä kaikkia ratkaisemattomia ongelmia tällainen mielipide voikin tuottaa, täytyy meidän toki tunnustaa, ettei pelkkä ihmisen hahmo tee yksilöstä ihmistä, vaan siihen vaaditaan myös sivistystä. Olisi kuitenkin yhtä lailla järjetöntä yhdistää nämä kehitysmomentit johonkin määrättyyn ikäkauteen. Sivistys ei pääty kouluun tai johonkin tiettyyn tutkintoon, vaan koko elämä on koulu, jossa yksilöstä muovataan ihminen, ja juuri tämä sivistysprosessi itse muodostaa ihmisessä olevan inhimillisen. Emmehän voi ymmärtää sen paremmin ihmisen kuin ihmiskunnankaan tarkoitusta muutoin kuin lähtemällä siitä, että jokainen sivistyksen aste itsessään on tuo tarkoitus. Jokaisella ajalla ja jokaisella kansalla on siten oma totuutensa ja oikeansa, mutta se on samalla totuutta ja oikeaa ’ . On tarpeetonta sanoa, että jokaisen ajan sivistys on tosi vain omalle ajalleen, sillä kunkin ajan sivistys on olemassa vain omana aikanaan, tuona aikana elävissä ja vaikuttavissa yksilöissä. Sivistyksen tekeminen kunkin ajan ulkopuolella tai edessä olevaksi päämääräksi, jota siten ei koskaan saavuteta, on kaiken inhimillisyyden kieltämistä. Seuraavassa koetamme historiallisesti käsittää tuon sivistysprosessin eri momentit.

Edellisestä seuraa, että ihmistä ajattelevana ja tahtovana subjektina ei voi käsittää muutoin kuin suhteessa annettuun traditioon ja vallitsevaan oikeustilaan, yhteiskuntaan ja valtioon. Yhteiskunnan huolenpito yksilön kasvatuksesta ja sivistyksestä on hänen itsetietoisuutensa ja subjektiksi tulonsa välttämätön ehto. Mutta yhteiskunnan huolenpito yksilöstä ei voi jäädä tälle (itsetietoisuuden) tasolle, koska se on yksipuolinen ja itsessään ristiriitainen. Toiseksi tietämiseen ja siveellisyyteen kuuluu, että subjekti on oivaltanut ja tunnustanut riippuvuutensa kasvatuksesta ja sivistyksestä (traditio) ja siten minänsä välttämättömän yhteyden yhteiskuntaan. Hän on toisin sanoen omaksunut tietoisuuteensa käsityksen yhteiskunnasta ja valtiosta järjellisenä ja siveellisenä järjestyksenä, johon yksilön tietäminen ja siveellisyys perustuvat.

Voimme vedota siihen faktiseen asiantilaan, että yliopistosta valmistuminen on ajankohta, jossa yksilön katsotaan ja julistetaan saavuttaneen mainitun oivalluksen ja tunnustamisen. Hänet julistetaan siveelliseksi persoonaksi. Tällainen julistus yhteiskunnan puolelta ei ole yhteiskunnan sen paremmin kuin yksilönkään edun ja jatkuvan olemassaolon tae. Tradition ja olemassaolevan totuudellisuuden tunnustaminen herättää nimittäin yksilössä välttämättä epäilyksen oman minän ratkaisukykyä kohtaan. Sovitusta etsivä kristillinen nöyryys nousee esiin. Yhteiskunnan tunnustus on ainoa keino rauhoittaa epäily ja valaa nöyryyteen luottamusta; vain sillä tavoin oikeutettuna ihminen uskaltaa panna oman vähäisen kykynsä siihen vaakakuppiin, joka ratkaisee ihmisyyden hyväksi.

Helpommin epäiltävältä voisi näyttää väitteemme, että koulu on paikka, jossa yksilö kasvatetaan itsetietoisuuteen, tietoiseksi itsestään ajattelevana ja tahtovana subjektina. Itsetietoisuuden herääminen on siten ajankohta, jossa koulusta siirrytään yliopistoon. Tämä väite ei kuitenkaan jää täysin vaille kokemuksenkaan antamaa tukea, jos myönnetään, että varhaisin opetus ja sivistys perustuu oppilaan passiiviselle suhtautumiselle auktoriteettiin ja että sen päämäärä on vähitellen johdattaa hänet itsetietoisuuteen tai itsemääräämiseen. Tavallisempaa ilmausta käyttäen kysymys on oppilaan sielunkykyjen kehittämisestä. Jos tämä myönnetään ja muistitieto siten hyväksytään koulun ainesosaksi, niin edellä kehitelty muistitiedon luonne eli sen muuttuminen vastakohdakseen, abstraktiksi itsetietoisuudeksi osoittaa myös esittämämme väitteen syvempää perustaa.

Oletamme siis, että koulu- ja yliopistokasvatuksen välillä on selvä ero. Edellisen luonteen ilmaisemme näin: koulu on laitos jossa yksilö kasvatetaan itsetietoisuuteen, ajattelevaksi ja tahtovaksi subjektiksi. Jälkimmäisen taas: yliopisto on laitos jossa ajatteleva ja tahtova subjekti kasvatetaan tietoon ja siveellisyyteen, itsetietoisuuden ja tradition sovittamiseen. Tähän määritelmään on tehtävä se huomautus, että koska koko elämä on kasvatusta tietoon ja siveellisyyteen, niin yliopistoa voi oikeastaan kuvata sivistyslaitokseksi, joka pyrkii ja uskoo tiedon ja siveellisyyden todellisuuteen, toisin sanoen vakaumukseen totuudesta traditiona ja oikeasta vallitsevana oikeana. Määritelmä kattaa myös yliopistolle tavallisesti asetettavan kaksinaisen päämäärän edistää tiedettä ja samalla kasvattaa. Yliopiston päämäärän saavuttaminen nimittäin edellyttää opettajalta toimintaa, jota kutsuimme todelliseksi tietämiseksi ja sisältää myös oppilaan kohottamisen tuolle tasolle. Samoin on toki muistettava ja myönnettävä, että jälkimmäisen kaltaista opetusta voi enemmän tai vähemmän olla myös koulussa ja päinvastoin ilman että kumpikaan siten menettää tässä osoitetun yleisen luonteensa.

Sekä koulun että yliopiston suhde yhteiskuntaan sisältyy jo niiden tarkoitukseen olla opetuslaitoksia. Yliopiston kohdalla tähän suhteeseen viitattiin jo edellä sanottaessa, että vasta yliopistosta valmistuminen merkitsee yksilön tunnustamista siveelliseksi persoonaksi. Sillä valtiota ei voi pitää jonakin inhimilliseen tietoisuuteen nähden täysin ad extrana [ulkopuolisena], vaan sen tulee olla eräs tietoisuudelle olemassaoleva tieto. Valtio on olemassa siveellisesti sivistyneen ihmisen tietoisuudessa ja sitä varten. Se on siis siveellinen suhde, jota ilman tuo ihminen ei voi käsittää minäänsä persoonana. Ennen mainittua yhteiskunnan suomaa tunnustusta yksilöä taas on pidettävä yhteiskunnan kurin- ja huolenpidon alaisena ja jokaista rikosta yhteiskuntajärjestystä vastaan on pidettävä yliopiston tarkoituksen ja siveellisen olemuksen kumoamisena. On kiistelty paljon siitä, tuleeko ylioppilaan rikkomuksia yhteiskuntajärjestystä vastaan arvioida toiselta kannalta kuin muiden kansalaisten, koska hän on siveellisesti alaikäinen. Meidän yliopistossamme tämä periaate on myönnetty ja yksityinen kantani on, että tämä ero tulee ulottaa niin pitkälle kuin yhteiskunnan ja kolmannen osapuolen oikeutta loukkaamatta on mahdollista. Ei luulisi olevan valtion täysi-ikäiselle kansalaiselle vaikeaa ylioppilaan kohdalla hieman tinkiä hyvityksestä, jota hänellä kustakin loukkauksesta on oikeus vaatia. Samallahan hän jättää rankaisematta myös omien omaistensa, lastensa ja holhokkiensa rikkeitä. Siksi näkeekin juuri niiden miesten, joilla ei ole perhesiteitä tai perheenisien, jotka eivät perheessään tunne siveellisiä siteitä, tuomitsevan ylioppilaiden nuoruuden ylilyönnit kaikkein ankarimmin. Kysytään, miksi ylioppilaiden rikkeisiin tulisi suhtautua niin lempeästi? Siihen voi vastata, että heidän rikkomuksensa eivät ole luonteeltaan siveellisyyden vastaisia ja ylipäänsä he eivät tee enempää rikkeitä kuin vastaava määrä ihmisiä yliopiston ulkopuolellakaan. Rikkeet todistavat useimmiten ylioppilaan halusta näyttää egoismiaan ja oman minänsä etevämmyyttä, jota tavallisesti ylimielisyydeksi kutsutaan. Niiden juuret ovat siinä erityisessä siveellisessä kehitysvaiheessa, jossa ylioppilaat ovat. Vain karkea väärintulkinta voi pitää näitä ajatuksia tuollaisen kopeuden oikeuttamisena, vaikka tuleekin ottaa huomioon myös perusteet, joiden nojalla sitä ylioppilaiden kohdalla voisi katsoa läpi sormien helpommin kuin muiden yksilöiden. On helppo havaita, että kaikkinainen aktiivinen osallistuminen valtion asioihin olisi yliopistolle asetetun päämäärän kanssa ristiriidassa. Silloinhan yliopiston sivistys olisi ylimääräistä eikä yksilön siveellisyyden ehto. Tällaiselle toiminnalle voi ja tuleekin olla sijaa vain silloin kun valtio itse, esimerkiksi vaaran uhatessa isänmaata, kutsuu ylioppilasta osallistumaan. Silloinhan yhteiskunta on de facto [tosiasiassa] vapauttanut ylioppilaan tämän alaikäisyydestä suhteessa yhteiskuntaan. Uhrautumalla vallitsevien olojen puolustamiseksi ylioppilas taas osoittaa tunnustavansa niiden totuuden ja oikeuden eli osoittaa siveellisen kypsyytensä. Siinä tilanteessa isänmaallinen tunne suorittaa ihmetekoja ja vie hetkessä loppuun sen, mihin muutoin tarvitaan vuosien vaivannäkö – se kukistaa egoismin, sovittaa itsetietoisuuden ja tradition.

Olemme näin kaikkien väärinkäsitysten torjumiseksi jo etukäteen viitanneet käsitykseemme ylioppilaan suhteesta yhteiskuntaan ja siirrymme tarkastelemaan yksilön suhdetta kouluun ja yliopistoon historiallisesti.

Edellä totesimme, että itse sivistysprosessi muodostaa sen, mikä ihmisessä on inhimillistä. Eikä todellakaan vaadita paljoa tarkkaavaisuutta sen myöntämiseksi, että ihmisen erottaa eläimistä yhtä lailla hänen kykynsä ottaa vastaan sivistystä kuin hänen tarpeensa sen vastaanottamiseen. Päivittäinen kokemus sanoo, ettei mikään eläin ole yhtä avuton kuin vastasyntynyt ihminen. Ihmisen koko toiminta on tottumuksen ja sivistyksen hedelmää. Lapsi havaitsee ulkoiset esineet ja erottaa ne toisistaan jo ennen kuin se tarkastelee niitä itseään varten olevina esineinä ja erottaa niistä oman yksilöllisen itsensä, siis ennen kuin sen tietoisuus ja itsetunne heräävät. Mutta itsetietoisuus eroaa pelkästä itsetunteesta vielä enemmän. Itsetunne sisältää ainoastaan, että yksilö ruumiillisesti olemassaolevana yksikkönä erottaa itsensä muista aistein havaittavista yksiköistä. Itsetietoisuus taas on sitä, että yksilö käsittää itsensä minänä, subjektina, joka tietää yksityisen omaksi edellytyksekseen ja erottaa siitä minänsä eli sen tietoisuuden itsestään, joka on jokaisen mielikuvan edellytys ja niistä erillinen vapaa, mieltävä ja ajatteleva olemus. Tämän tietoisuuden yksilö tavoittaa vain siten, että sillä on joukko omia mielteitään ja se jokaisessa mielteessään tietää itsensä olevan sama, identtinen minä, jota ei ole sidottu mihinkään yksittäiseen mielteeseen. Edeltäneessä yleisessä tarkastelussa selvitettiin jo, kuinka tämä tietoisuus edellyttää tiedon (edellytysten) annettua sisältöä ja kuinka annettu sisältö (traditio, muistitieto) käsitteessään muuttuu itsetietoisuudeksi. Nyt täytyy kai myös faktisesti myöntää, että varhaisin opetus on kokonaan muistitietoa. Lapsi oppii ensiksi nimeämään eri olioita eri nimillä ja myöhemmin kokoamaan useita yksittäisiä olioita yhteisen nimityksen alle. Myös tämä perustuu asian luontoon, sillä jokainen nimi ja jokainen sen avulla kuvattava määrätty mielikuva on yleinen, useita yksittäisiä olioita kattava käsite. Mutta sitä lapsi ei tietenkään reflektoi. Hän vastaanottaa nimet ja mielikuvat hyvässä uskossa ja uskoo, että nimessä hänellä on itse esine, jota nimi merkitsee. Tällä tavoin lapsi omaksuu vanhempiensa ja muiden muodostamassa kristillisessä seurakunnassa ensimmäiset uskonnolliset tietonsa. Hän uskoo Jumalaan, palkkioon ja rangaistukseen, koska hänellä on jo itsetunne ja hän tuntee oman avuttomuutensa. Hän uskoo lähimpiin hoitajiinsa eli vanhempiinsa, heidän sanaansa ja siksi myös siihen mahtiin, jolle vanhemmatkin, lapsen puolijumalat omansa alistavat. Myös varhaisin, muiden kuin vanhempien antama opetus on hyvässä uskossa omaksuttavien tietojen antamista. Lapsi ei pohdi niiden mahdollista totuutta tai virheellisyyttä. Opetus tapahtuukin ulkoläksyjen avulla. Opettaja ei vaadi lapselta muuta tietoa kuin läksyn sisältämän ja hänen tyytymisensä siihen ruokkii oppilaan rauhallista luottamusta kahdellakin tavalla: lapsi ensinnäkin siirtää uskonsa vanhempien virheettömyyteen opettajaan ja toisaalta opettaja ei esitä mitään omana kantanaan tai omana arvionaan. Hän ei siten myöskään herätä oppilaassa minkäänlaista aavistusta siitä, että tietäminen riippuisi subjektin ratkaisusta. Mutta mitä pitemmälle opetus edistyy ja oppilaan tietomäärä kasvaa, sitä enemmän vaaditaan hänen omaa tarkkuuttaan tietojen järjestämiseen ja koossapitämiseen. Hänen on etsittävä erilaisten mielikuvien yhteyttä ja autettava usein muistiaan korvaamalla jokin käsite toisella käsitteellä. Tällöin hänen on myös selvitettävä opettajalle, mitä hän korvaamisellaan kulloinkin tarkoittaa. Näin oppilaassa herää tietoisuus jonkinlaisesta erosta hänen ja opettajan ymmärryksen ja asioiden käsittämistavan välillä. Hänen täytyy yhtyä opettajan tapaan ymmärtää ja käsittää, minkä hän osoittaa kykenemällä selittämään ja esittämään käsittämänsä asian. Myös selittäminen tapahtuu tietenkin omaksuttujen sanojen avulla eli sekin on muistitietoa, joka vaatii taas uutta selitystä ja selvittämistä. Oppilaan tieto muuttuu näin määritelmien ketjuksi. Mutta tämä muodollisen selittämisen ja määrittelemisen ketju herättää oppilaassa tietoisuuden, että jokainen tieto ja jokainen asia on sitä mitä on vain määritelmänsä eli sen merkityksen kautta, johon se ikään kuin asetetaan. Tämä tietoisuus yhdessä nuorukaisen oppiman määrittely- ja todistamistaidon kanssa saa hänet luottamaan oman minänsä kykyyn. Hän mittelee sitä tovereidensa kanssa ja pian hän uskaltaa tarkastella jopa opettajan varmuutta ja lujuutta. Oppilas nappaa mielellään jokaisen opettajan tekemän erehdyksen, se on hänen heräävän egoisminsa riemuvoitto. Lisäksi ylemmän asteen kouluopetuksessa eri tulkitsijoiden mielipiteitä jo arvioidaan ja verrataan, opettaja korjaa käytettävästä oppikirjasta tai laitoksesta yhtä ja toista jne. Tämä kaikki merkitsee sitä, että oppilas ei ole kadottanut subjektiivisen käsityksen, tarkastelun ja arvioinnin tunnustamista, niiden oikeutusta sekä niiden välttämättömyyttä tietämisen totuuden kannalta. Myös lapsuuden fyysinen riippuvuus on nyt päättynyt ja vaihtunut kehittyneen nuorukaisen täysiveriseksi voimaksi, kuohuvaksi itsetunteeksi ja elämänhaluksi. Tässä vaiheessa löystyy myös ankara kuuliaisuuden side niin vanhempiin kuin opettajaankin. Nuorukaisella on aina valmiina: miksi?, johon järkevä kasvattaja ei myöskään kieltäydy vastaamasta. Hän vaatii nuorukaiselta näkemystä niin tietämisessä kuin toiminnassakin ja asettaa ratkaisun yhä useammassa tapauksessa oppilaan omantunnon, kunniantunnon ym. varaan.

Nuorukaisen kypsyyttä yliopistoon ei siten tule mitata vain tietyn muistitietomäärän ja opittujen läksyjen avulla, vaan tärkeintä on hänen kykynsä itsemääräämiseen niin tietämisessä kuin toiminnassaan eli hänen itsetietoisuuden asteensa.

Aivan kuin abstraktin muistitiedon käsite, siis tieto annettuna sisältönä, muuttuu abstraktin itsetietoisuuden käsitteeksi, niin myös historiallisesti pelkkä traditioon nojaava sivistys johdattaa ihmisen ajatukseen itsestään järjellisenä olentona ja on siten itsetietoisuuden välttämätön ehto. Siksi sanotaankin: Jumalan pelko on viisauden alku. Mutta kouluopetuksessa pyrkiminen pelkän muistitiedon lisäämiseen olisi yhtä ajattelematonta kuin vaatia lapselta heti ensi hetkestä alkaen oivallusta ja käsittämistä, tai niin kuin sanotaan, opettaa sitä järkeilemään. Siirtymisen tulee tapahtua vähitellen ja sen on perustuttava enemmän oppilaan vaatimukseen käsittämisestä kuin opettajan toimenpiteisiin tämän vaatimuksen herättämiseksi. Sillä vaikka itsetietoisuus ennemmin tai myöhemmin välttämättä herää, niin heräämisen pakotettu viivyttäminen totuttaa nuorukaisen riippuvuuteen toisista, kyvyttömyyteen ja ajattelemattomuuteen. Viivyttäminen myös kostautuu siten, että itsetietoisuuden vihdoin herätessä nuorukaisella ei olekaan voimaa sovittaa sitä tradition kanssa. Hän hylkää hyvän pahan mukana ja vajoaa apatiaan tai epäilyyn. Toisaalta liian aikainen järkeily silloin, kun lapsella ei ole vielä riittävästi tiedon sisältöä arviointinsa perustaksi, synnyttää harhailua, mielivaltaa ja omahyväisyyttä.

Kun nuorukainen sitten tässä kirkkaan itsetietoisuuden vaiheessa astuu yliopistoon, hän aina pyrkiikin itse ratkaisemaan, itse arvioimaan niin tietämisessä kuin toiminnassakin. Yliopistosivistys yrittää, kuten sanottu, johdattaa hänet pois tästä abstraktista itsekkyydestä, sovittaa hänessä itsetietoisuus ja traditio. Mutta kuinka sovituksen pitää tapahtua. Me vastaamme: itsetietoisuus on mahdollista sovittaa tradition kanssa vain tunnustamalla sen oikeus. Vain siten ovat tosi tietäminen ja siveellisyys mahdollisia. Tähän tunnustamiseen perustuu käsityksemme mukaan akateeminen vapaus. Voisimmekin siksi ilmaista akateemisen vapauden luonteen Raamatun sanoin: ”Kokeilkaa kaikkea ja valitkaa se mikä paras on”.

Ei väärinymmärryksen, vaan pahansuovan tulkinnan pelko saa minut toistamaan: Yliopisto on laitos, jossa kasvatetaan siveellisyyteen ja ylioppilas on valtiossa alaikäinen. Itsetietoisuuden oikeuden tunnustaminen merkitsee yksilön oikeuden tunnustamista ihmisenä, järjellisenä ja tahtovana olentona, ei hänen oikeutensa tunnustamista valtion kansalaisena. Jälkimmäisen tunnustuksen ylioppilas saa vasta jättäessään yliopiston. Silloin valtio tunnustaa hänet siveelliseksi yksilöksi, joka oivaltaa minänsä riippuvuuden traditiosta totuutena ja olemassaolevasta oikeana – siis riippuvuutensa valtiosta. Samoin valtio tunnustaa hänen oikeutensa toimia yhteiskunnassa sillä paikalla, jonka hän on valinnut ja jonka yhteiskunta on katsonut hänen pystyvän täyttämään.

Totta puhuen väite, että yksilö tulee tunnustaa ihmiseksi, järjellisesti ajattelevaksi ja tahtovaksi olennoksi, on kenen hyvänsä silmissä jotain niin itsestään selvää ja välttämätöntä, että sen kyseenalaistaminen tuntuisi vaikealta. Usein se kuitenkin ymmärretään niin, ettei voida ajatella tietoa, joka ei olisi jonkin Ajattelevan tietoa, tai tekoa, joka ei olisi sen työtä. Mutta jos katsommekin tässä lauseessa ilmaistun, ettei mikään tieto ole tosi, jollei se ole subjektin (ajattelevan) vakaumus ja oivallus, ja ettei mikään teko ole siveellinen, jos se ei ole subjektin vapaata itsemääräämistä niin tämäkin myönnettäneen helposti, kun muistamme, että totuus ja siveellisyys eivät ole subjektin mielivaltaa, vaan vaativat subjektilta tradition ja vallitsevan järjellisyyden tunnustamista. Muistamme myös, että mielivalta eli abstrakti itsetietoisuus on luonnehdittu abstraktiksi, vääräksi ja itsessään ristiriitaiseksi kannaksi. Esitetyn lauseen tällaisen käsittämisen totuudellisuutta todistaa jo edeltänyt katsauksemme siihen, mitä traditio itselleen ymmärrettynä on eli että se muuttuu abstraktiksi itsetietoisuudeksi, lankeaa yhteen sen kanssa. Jos yliopisto nyt käsitetään kouluksi ja katsotaan, että sen antaman sivistyksen tulee olla pelkkää muistitietoa ja totuuden perustua pelkästään auktoriteettiin, niin sellainen opetus on ainoastaan edellä moitittua itsetietoisuuden kehityksen viivyttämistä. Se taas tuottaa oman rangaistuksensa itsetietoisuuden sitä ankaramman reaktion muodossa silloin kun se kerran herää. Sillä mitä enemmän opetus vastustaa itsetietoisuuden kehitystä, sitä vähemmän siteitä tämä tuntee murtautuessaan kerran esiin. Silloin itsetietoisuuden hedelmä on tietämisessä jumalaton epäusko, toiminnassa kahleeton anarkia. Jos sanotaan, että itsetietoisuuden oikeus tulisikin tunnustaa vasta yliopisto-opintojen jälkeen, niin abstraktin egoismin esiinnousu siirretään yksilön asemaan valtion täysi-ikäisenä kansalaisena. Hänestä tehdään siveellisen, olemassaolevan siveellisen instituution puolesta toimiva kansalainen, vaikkei hänellä ole sellaisesta instituutiosta minkäänlaista tietoisuutta. Edellytetään vieläpä sekin mahdollisuus, että hän voisi luopua uskosta tradition ja olemassaolevan totuuteen ja oikeuteen. Aiempi itsetietoisuuden käsitteen selvittäminen päinvastoin osoittaa, että se välttämättä muuttuu traditionvaraisen tietämisen käsitteeksi, lankeaa yhteen sen kanssa. Siksi itsetietoisuuden tunnustaminen voi johtaa ainoastaan tradition ja olemassaolevan totuuden sekä niiden välttämättömyyden oivaltamiseen kaiken itsetietoisuuden ehtona. Vain tällainen oivallus ja vakaumus antaa valtiolle jonkinlaiset takeet siitä, että sen palvelijat ja sen etujen vaalijat innokkaasti ja luottavaisesti työskentelevät valtion säilymisen ja vaurastumisen puolesta sekä alistavat mielivaltansa ja itsekkyytensä vallitsevaan lakiin ja asetukseen, siis alistavat subjektiivisen tahtonsa yleiseen tahtoon. Jos tässä vielä jää epäilyn sijaa, toivomme seuraavan kehittelymme siitä, kuinka ja millä tavalla itsetietoisuuden oikeus yliopistossa pitää tunnustaa, poistavan viimeisenkin epäilyn aiheen.

Se itsetietoisuus, jota koulusivistyksen katsoimme tuottavan, näkyy etupäässä ylioppilaan vaatimuksissa saada vapaa arviointioikeus tietämisen maailmassa. Mutta se ilmenee myös toiminnan alalla hänen vaatimuksessaan saada kaikessa olla oma herransa ja aivan erityisesti saada itse päättää käyttäytymisestään niin kauan kuin se hänen käsityksensä mukaan ei koske toisen yksilön oikeutta. Sillä jyrkinkin egoisti luottaessaan täysin oman ratkaisukykynsä virheettömyyteen välttää, sikäli kuin sen kykenee oivaltamaan, loukkaamasta toisen egoismia ja henkilökohtaisia oikeuksia. Silloinhan hän loukkaisi itse todeksi tunnustamaansa periaatetta, itsetietoisuuden oikeutta. Jo koulussa on opetettu, että ruumiillinen voima ja raaka väkivalta kukistetaan väkipakolla. ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Ja jos tämä oppi ei ole kylliksi painunut mieleen, lain ankaran kouran täytyy panna sen totuus tuntumaan. Jo tämä kokemus saa ylioppilaan kunnioittamaan yhteiskunnallista järjestystä. Itsetietoisuuden käsitteeseen ei myöskään sisälly, että se on totuuden ja oikean olemassaolon epäilyä. Se päinvastoin edellyttää totuuden ja oikean todellisuuden yleensä, mutta samalla vaatii, että toden ja oikean tulee olla sen omaa määritystä. Subjektiivinen mielivalta välttääkin aina mielivaltaisuuden leimaa niin omissa kuin toistenkin silmissä uskottelemalla, että se vain koettaa toteuttaa sinänsä ja itselleen totta ja oikeaa. Yksilö puolustaa oman ratkaisunsa oikeellisuutta vain siksi, että hän pitää sitä totuuden ja oikean kanssa yhdenmukaisena. Itsetietoisuuden käsitteeseen samoin kuin sen historialliseen ilmenemiseen sisältyy siten vaatimus sovituksesta ja yhdenmukaisuudesta sinänsä ja itselleen toden ja oikean kanssa, vaikka se onkin vain vaatimus ja nuorukainen siksi etsii sovitusta itse luomastaan epämääräisestä ideaalista, ei traditiosta ja olemassaolevasta.

On helppo havaita, että lähtökohdaksi asettamamme koulu- ja yliopistosivistyksen eron seurauksena oppilaan suhteen opettajaan tulee yliopistossa olla aivan toinen kuin koulussa. Koulunopettaja on oppilaan tiedollinen auktoriteetti, jonka jokaiseen sanaan tämä arvelematta luottaa. Yliopistonopettajassa taas kaikkinainen auktoriteetin varjo tekee hänen oppinsa opiskelijalle vastenmielisiksi ja tämä alistaakin ne tarkasteluun, jota johdattaa halu löytää kaikkialta virheitä ja kritiikin aihetta. Jos siis opettaja koulun ylemmillä luokilla saa tehdä opetuksensa tutkimukseksi, niin yliopiston opettajan pitää luennoillaan aina osoittaa, että hänen tietonsa on omaa tutkimusta. Hänen ei myöskään tule esittää vain tuloksia vaan niin paljon kuin mahdollista johdattaa kuulijoita sille tielle, jota hän itse on vaeltanut. Silloin opiskelija näkee itsetietoisuuden oikeuden tulleen tunnustetuksi opettajan itsenäisyydessä, sillä opettajan osoittamasta tutkimisen ja arvioinnin oikeudesta hänen on helppo päätellä, että myös hänellä itsellään on sama oikeus. On selvää, että opettaja yhtä vähän kuin opiskelija voi tutkimuksessaan liikkua niin sanotusti tyhjän päällä, ilman että se koskee tradition tarjoamaa tietoa ja ilman että itse tutkimus juuri on yhden tradition arvioimista toisensa jälkeen. Mutta siitä mikä opiskelijalla tapahtuu ainoastaan tiedottomasti, on opettajalla selkeä tietoisuus ja siksi hän ei esitä vain tarkastelemaansa ja arvioimaansa traditiota vaan myös sen tai ne tradition tarjoamat opit, joiden avulla hän arvioi, siis jokaisen hyväksymisen tai hylkäämisen perusteet. Tämä opettajan tutkimuksen ja opiskelijan tutkimuksena pitämän toiminnan ero perustuu siihen, että opettaja on jo oivaltanut tradition välttämättömyyden ja totuuden, minkä lisäksi myös hänen tietomääränsä on suurempi. Esitys, joka on itsenäinen, mutta samalla elää ja liikkuu tradition puitteissa, johdattaa opiskelijaa tuntemaan tradition ja oivaltamaan sen välttämättömyyden myös itsenäisen tiedon kannalta. Samoin se opastaa etsimään traditiosta perusteita myös opettajan ilmaiseman käsityksen puolesta tai sitä vastaan. Näin herää opiskelijassa rakkaus tieteeseen, halu etsiä traditiosta ratkaisua siihen, mikä on totta. Tämän heränneen halun myötä hän on myös tunnustanut riippuvuutensa traditiosta, luopunut subjektiivisesta mielivallastaan ja siten ottanut ensimmäisen askeleen siinä itsetietoisuuden ja tradition sovittamisessa, jota hänen koko elämänsä tulee toteuttamaan. Mutta samalla hänen tietämisestään on tullut hänen omaa vapaata päätöstään, vakaumusta ja oivallusta. Auktoriteettiusko ja pelkkä muistitieto on muuttunut tosi tietämiseksi.

Huom. Tämä käsitys yliopistollisen opetuksen luonteesta on sitä vastaansanomattomampi siksi, että se on ollut kaikkien yliopistolaitosten perustana. Ei ole myöskään enempää kuin puoli vuosisataa siitä, kun katsottiin että yliopistojen tulee täyttää syntynyt tarve ja tarjota paikka niiden moninaisten tietojen ja taitojen omaksumiseen, joita yhteiskunnan eri viroissa vaaditaan. (Huom. milloin filosofinen tiedekunta?) Ei tarvitse sanoa, että jo keskiajalla yliopistoissa opiskeltiin miltei yksinomaan juridiikkaa, lääketiedettä ja teologiaa. Tuon ajan kaiken tieteen summa, skolastiikka, liitti mainitut tieteenalat niin läheisesti toisiinsa, että kunkin eri tieteen opiskelu sisälsi ja vaati ajan koko tieteellisen sivistyksen. Vasta äsken mainittuna ajankohtana aloitettiin yliopistoissa erilliset kurssit valtionhallinnon eri haaroja varten ja niistä erotettiin se yleissivistykseksi kutsuttu, jonka katsottiin muodostavan eri sivistyksenalojen yhteisen perustan. Tiedonalojen lisääntyminen sekä edellisen vuosisadan lopussa vallalle päässyt egoismi ja siitä johtuva yksilöiden halu kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti virkaan yhteiskunnassa, lähteä leivän, vallan tai kunnian perään taas rajoittivat sekä erityistiedon että niin sanotun yleissivistyksen vaatimukset vain yleiskatsauksen omaisiksi läksyiksi. Niin syntyi vähitellen aiheesta moitittu tutkintojärjestelmä, joka jossain suhteessa on lähentänyt yliopistoa kouluun. Tästä yliopistojen muutoksesta seurasi myös välittömästi, että opettaja joutui rajoittumaan kutakin virkatutkintoa varten vaadittavien tiedonalojen mahdollisimman supistettuun esittämiseen. Suurelle yleisölle heidän luentonsa vaikuttivat yleiskatsauksilta ja nyt ne ovat muuttuneet niin luettelonomaisiksi, ettei supistaminen enää tunnu mahdolliselta. Tämän myöntää varmasti jokainen yliopiston opettaja valittaen todeksi. Tuhoisa seuraus on, että luentosalit ovat tyhjiä. Opettajat joko lukevat tutkintokursseja tai jättävät niiden omaksumisen opiskelijan omalle kontolle ja pitävät luentonsa todella tieteellisessä hengessä herättääkseen ja ruokkiakseen sitä myös opiskelijoissa. Edellisessä tapauksessa opiskelija voi mielestään nopeammin lukea luennon kompendiosta eikä hänellä ole todellista tiedettä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta. Saksan yliopistoissa tämä epäkohta näyttää ilmenneen jo aiemmin ja syytä yksityisten kollegioiden paremmuuteen julkisiin verrattuna on mielestäni etsittävä siitä, että jälkimmäiset on määrätty tutkintokollegioiksi ja läksynpänttäyslaitoksiksi ja tieteellinen tutkimus on kokonaan siirtynyt ensiksi mainittuihin. Syyn etsiminen opettajien elinkeinonharjoituksesta olisi pikkumaista.

Opettajan kohdalla tehdyn tunnustamisen lisäksi itsetietoisuuden oikeus tunnustetaan myös siinä, että ylioppilas ei tiedon eri aloilla ole koulupojan tavoin sidottu määrättyihin järjestelmiin ja koulukuntiin. Yliopiston nykyinen (nootissa viitattu) kaksoistehtävä tosin asettaa rajoituksensa, mutta silti väitteemme pätee erillisen virkamieskoulutuksen puolella jossain määrin ja yleissivistyksen (niin sanottujen valmistavien tutkintojen) kohdalla se pätee täysin. Yksikään opettaja ei vaadi akateemista opinnäytettä esittävältä ylioppilaalta, että tämän tulee tuntea juuri tämä järjestelmä tai tuo oppikirja. Häneltä vaaditaan vain tietoa sillä tieteenalalla, jolla opinnäyte esitetään. Myös oppiaineiden valinta on opiskelijan asia.1 Myös silloin, kun useammat tiedonalat liittyvät niin läheisesti yhteen, ettei yhtä voi korvata toisella, opiskelijalle suodaan oikeus jättää jotkut alat suhteellisesti heikommalle ja osoittaa sitä suurempia tietoja niillä tiedonaloilla, joiden opiskeluun hänen halunsa tai taipumuksensa häntä kehottavat. Julkisissa kokeissa on tärkeintä osoittaa, että ylioppilaan tieto ei ole mielivaltaisia päähänpistoja ja satunnaisia arveluja, vaan järkevää ja yhtenäistä, vakavaan opiskeluun perustuvaa tietoa. Se taas todistaa, että opiskelija on toisaalta tunnustanut tradition totuuden eli traditiosta etsinyt ja löytänyt normit arviointiaan varten, ja toisaalta, että hän on itsenäisesti käsittänyt tradition ja kehittänyt sitä. Vain silloin hänen tietonsa on tosi tietämistä.

Mutta ennen kuin ylioppilas voi tällä tavoin osoittaa tietojaan ja käsityksiään, häntä itseään vaaditaan oman tuomioistuimensa edessä koettelemaan, voiko hänen totena pitämänsä myös esiintyä totuuden vaatimuksin. Heti kun hän on tunnustanut tradition totuuden ja välttämättömyyden sekä alistanut abstraktin itsetietoisuutensa, egoisminsa ja mielivaltansa, hänessä herää aiheellinen epäily omiin kykyihinsä. Hän haluaa kokeilla niitä ennen kuin hän nousee esiintymään elämän ja kuoleman kysymyksissä;2 Niin lujahan tulee sen vakaumuksen olla, joka haluaa tunnustuksen valtion virkaan pääsyä varten ja joka haluaa työskennellä ihmiskunnan puolesta. Tätä ennakoivaa koetta varten, sikäli kuin se on opettajien varassa, on yliopistossa monia määräyksiä kuten kuulustelut ja väitöskirjan tarkastaminen tiedekunnassa. Minun mielestäni ne eivät kuitenkaan riitä. Opiskelija on tottunut näkemään oman alemmuutensa suhteessa opettajaan ja vaikka jokaisen oikeamielisen opettajan tulee tunnustaa, että ihmisen tieto on vain yhden ihmisen tietoa, niin opettajan on silti vaikea lievittää opiskelijan pelkoa tylysti lankeavaa vertailua kohtaan ja siten supistaa heidän välimatkaansa. Siksi pidänkin ylioppilaita toinen toistensa luontevimpina, keskinäisinä koettelijoina ja kaikenlaisia ylioppilasyhdistyksiä tässä mielessä tärkeinä. Toisen opiskelijan suhteen ylioppilas ei tunne itseään sidotuksi. Hän uskaltaa mitellä voimiaan toverin kanssa ja näkee toisen voitossa vain ratkaisun siitä, mikä on totuus. Itsetietoisuus ei, kuten sanottua, merkitse totuuden kieltämistä yleensä, vaan ainoastaan sen vaatimista, että minän ratkaisu on myös totuus ja oikeus eli vaatimusta subjektin ratkaisun yhdenmukaisuudesta sinänsä ja itselleen toden ja oikean kanssa. Ylioppilaiden keskinäiset tieteelliset kiistat vaativat heti kumpaisenkin mielipiteen yläpuolella olevaa ratkaisijaa. Ja koska molempien esittämät perusteet ovat peräisin heidän omaksumastaan tiedon traditiosta, riita saa heidät oivaltamaan tradition välttämättömyyden, koska ilman sitä ei ole kiistaa eikä ratkaisua. Kiistoissa käsitelläänkin opettajan luentoja ja vasta tällaisen tarkastelun kautta ne saavat suurta joukkoa valistavan ja vakuuttavan voiman, sillä opettajan hiljaisesti ylioppilaalle tunnustama koettelemisen oikeus tulee vasta nyt todelliseksi. Samoin ne vanhemmat opiskelijat, joiden kanssa opettaja luonnollisista syistä on eniten tekemisissä, toistavat näissä kiistoissa opettajan yksityisesti ilmaisemia sanoja ja käsityksiä, jotka näin saavat yhä laajempaa vaikutusta. Tästä syystä pidämme ylioppilasyhdistyksiä tieteellisessä mielessä erittäin tärkeinä, vieläpä yliopistolle välttämättömänä järjestelmänä. Niiden merkitys vain korostuu nykyaikana, jolloin moninaiset kokeet helposti muuttavat koko opiskelun läksyjenluvuksi. Suomen yliopistossa nämä nykyään osakunniksi kutsutut yhdistykset ovat yhtä vanhoja kuin itse yliopistokin.

Mutta jos tämä pätee tietämiseen, niin toiminnan siveellisyyden kannalta sen merkitys ei ole vähäisempi. Myös tässä suhteessa koulun ja yliopiston välillä on selvä ero. Se, mikä koulussa voi tapahtua vain osittain, siis että oppilaasta tehdään omien tekojensa tuomari, on yliopistossa korkein laki. Yliopistoon saapuessaan nuorukainen tavallisesti lähtee pois vanhempiensa ja huoltajansa hoivista. Hänet julistetaan vapaaksi siihen asti terveellisestä koulupakosta ja hänen tulevaisuutensa jätetään hänen omiin käsiinsä. Tämä menettely perustuu yhtä lailla siveellisyyden käsitteeseen kuin olemassaolevaan tapaan ja usein se on kiertämätön välttämättömyys. Siveellisyyteen ei nimittäin vaadita vain lainmukaisuutta, vaan myös lain käskyn vapaaehtoista täyttämistä, mikä sellaisenaan on tapa. Asian tärkeys perustelkoon poikkeuksen, jonka nyt teemme määritelläksemme tarkemmin siveellisyyden käsitteen.

Kun koetamme selvittää mitä oikea on, kuvittelemme Oikean, niin kuin totuudenkin, kaikista ennakkoluuloista ja mielipiteistä vapaana, ihmisten käsityksistä ja instituutioista riippumattomana. Mutta tämä käsitys oikeasta on jo yksi edellytys, johon olemme päätyneet vallitsevassa oikeustilassa eläessämme. Sen insituutioista olemme myös abstrahoineet yleisen Oikean käsitteen, oikean a priori [ennen aistien välittämää kokemusta]. Edelleen kaikki tämän oikean a priori määritykset ovat yksilön, ajattelevan subjektin työtä. Näin syntyy oikeussysteemien joukko, joka on yhtä lukuisa ja jossa erilaisia käsityksiä on yhtä paljon kuin on ihmisiä ja kunkin yksilön erilaisia sivistysasteita. Tästä oikeasta tulee kunkin yksilön käsitys siitä, mitä oikea on. Yksilö vetoaa siten tunteeseensa oikean normina ja vaatii, että hänen tekojaan saa arvioida vain niiden hyvän tarkoituksen pohjalta. Oikean ja Väärän ero häviää kokonaan, kaikki jää yksilön mielivallan varaan.

Mutta samalla kun oikean apriorinen määrittäminen johtaa täydelliseen mielivaltaan, se sisältää myös oman oikaisukeinonsa. Sillä, ensinnäkin, jos yksilö tekeekin halujensa ja taipumustensa tyydyttämisestä eli onnellisuudesta korkeimman lakinsa, niin hän huomaa kaikkien halujensa tyydyttämisen pian mahdottomaksi. Hänen onkin annettava toisen halun toimia toisen kustannuksella. Hänen onnellisuutensa perustuu siten jonkinasteiseen itsensä uhraamiseen. Jos hän taas, toiseksi, haluaa oikean toteutumista eli hyvää, siis haluaa omien käsitystensä pääsevän vallalle siksi, että ne ovat oikean kanssa yhdenmukaiset, hän on de facto [tosiasiassa] alistanut mielivaltansa ja tunnustanut, ettei hän tee oikeaa omaksi edukseen vaan oikean itsensä vuoksi. Kolmanneksi vaatimus, että yksilön mielipiteiden tulee käydä oikeasta, sisältää sen tunnustuksen, ettei tätä oikeutta ole vain yhdellä yksilöllisellä minällä, vaan kaikilla yksilöillä on sama oikeus. Yksilön täytyy joko täysin luopua oikeudestaan ratkaista, mikä on oikein, tai hänen ratkaisunsa täytyy olla yhdenmukainen toisten ratkaisun kanssa, mikä tarkoittaa, että hänen tulee alistaa subjektiivinen tahtonsa yleiseen tahtoon. Yksilö on siten sanalla sanoen tunnustanut erään oikeuden, jonka toteutuminen on sitä, että yksilö luopuu mielivallastaan ja siten myös toteuttaa vapautensa. Sellainen vapaus on siveellisyys ja näin toteutettu oikea on valtio, kaikki yhteiskunnan uskonnolliset ja poliittiset instituutiot, jotka ovat pysyvä yleinen tahto. Siveellisyys sisältää siten sekä oikean todellisuuden, joka on laki noudatettuna lakina eli lainkuuliaisuus, että itsetietoisuuden tunnustamisen. Vain tällaisen siveellisen sivistyksen saavuttaneelta yksilöltä yhteiskunta voi odottaa rakkautta ja kunnioitusta instituutioitaan kohtaan, ja vain sellaiselle yksilölle yhteiskunta voi uskoa näiden insituutioiden ylläpidon ja soveltamisen.

Kun yhteiskunta vaatii kansalaisiltaan siveellisyyttä, koska ihminen vain siveellisenä on tietoinen yhteiskunnasta eli tietää mitä yhteiskunta on, ja kun siveellisyys on subjektiivisen tahdon yhdenmukaisuutta lain käskyn kanssa, niin ylioppilaan ja tulevan kansalaisen itsetietoisuutta, siveellisyyden toista puolta ja sen välttämätöntä ehtoa, ei voi tukahduttaa ja hävittää. Se on vain johdatettava abstraktilta tasolta eli mielivallasta todelliseen itsetietoisuuteen eli siveellisyyteen.

Tämän päämäärän saavuttamisessa pidämme, kuten todettu, ylioppilasyhdistyksiä hyvänä keinona. Opettaja voi tässä asiassa vaikuttaa vain neuvojen ja oppien avulla. Ylioppilasyhdistyksissä voi sitävastoin vallita ankara yksilön tekojen tuomio-oikeus ilman että hänen vapaata tahtoaan loukataan. Kun nimittäin opiskelijan ahkeruus opinnoissaan ja muukin käyttäytyminen alistetaan tovereiden arvioitavaksi siltä kannalta, että yksilön epäsiveellisyys aina vahingoittaa Kuntaa, niin arvioidaan sellaista, joka tuntuisi parhaalta jättää yksilön itsensä, hänen omantuntonsa asiaksi. Mutta koska hänen tuomarinsa ovat hänen vertaisiaan, on itsetietoisuuden oikeus näin tunnustettu ja yksilö tunnustettu järkeväksi, itseään määrääväksi olennoksi. Onhan Kunnan tahto myös hänen tahtonsa ja hän itse siten oma tuomarinsa. Toiseksi hänellä on oikeus arvioida toisten tekojen siveellisyyttä. Tällä tavoin astuvat kunnian siteet koulupakon tilalle. Ne eivät kuitenkaan ole pakkoa. Ne vaativat vain samaa mikä muodostaa yksilön järkevän yksilöllisyyden, siis hänen kunnioittamistaan itselleen järjellisenä olentona eli itsetietoisuuden oikeutta. Kunnioittamalla itseään ihmisenä ja ihmiskunnan jäsenenä ylioppilas tottuu noudattamaan Oikeuden määräyksiä. Oikean harjoittaminen siis tulee hänelle tavaksi. Kun toverien tuomio-oikeus edelleen koskee lähinnä sitä, mitä tavallisesti kutsutaan moraaliseksi käyttäytymiseksi eli sellaista siveettömyyttä, johon yleinen laki ei voi puuttua, niin se poistaa pahan jo siemenessään ja näin ehkäisee kaikkia porvarillisen lain rikkomuksia, joihin opiskelija muutoin niin helposti syyllistyy ylimielisen itsetuntonsa vuoksi. Viimeksi mainittu taas johtuu siveellisestä kehitystasosta, jolla hän on yliopistoon saapuessaan.

Nämä ovat tärkeimmät momentit, joissa itsetietoisuuden oikeus yliopistossa tunnustetaan ja joista tosi akateeminen vapaus siten muodostuu. Emme ole tässä sanoneet mitään uutta. Tarkoituksemme ei ollutkaan esittää uutta, vaan ainoastaan kykyjemme mukaan selvittää vanhaa. Emme ole sanoneet mitään sellaista, joka ei jo vanhoista ajoista asti olisi ollut voimassa Suomen yliopistossa. Olemme vain koettaneet osoittaa yliopistossa vallitsevien säädösten nuorison sivistymisen kannalta järjellisen merkityksen siinä toivossa, että näin hyödyttäisimme tätä nuorisoa.

Moni nuori ylioppilas saattaa arvella, että tällä tavoin käsitetty akateeminen vapaus ei ole mitään muuta kuin mikä on jokaisen ihmisen oikeus. Hän erehtyy silloin kahdessakin mielessä. Ensinnäkin hänellä ei ole oikeutta luopua tutkimasta, mitä akateeminen vapaus, totuus ja oikeus ovat. Ja tämä oikeus on monilla ihmisillä, joita ei ole hänen laillaan kutsuttu valtion palvelukseen ja jotka eivät tiedä mitään yliopistollisesta tieteestä ja valtiosta. He tietävät vain oman kylänsä, pitäjänsä, ammattikuntansa jne. ja toimivat niiden puitteissa ihmiskunnan hyväksi, mutta muutoin he ovat täysin auktoriteettien varassa. Toiseksi hän erehtyy sikäli, että hänellä on oikeus koetella ja arvioida monia tiedon kohteita, joista ihmisten suuri joukko ei tiedä mitään. Sanalla sanoen hänellä on oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka kuuluvat yksin hänelle. Siksi voimmekin tämän kehittelymme lopuksi lausua akateemisen vapauden todellisen luonteen ja olemuksen niin, että se on Itsetietoisuuden oikeuden ja velvollisuuden tunnustamista.

• 1. Sitä nimitetään tavallisesti, tosin egoistisin tausta-ajatuksin, vitae genuksen [elämän tavan] eli maanmittarin, juristin tai papinuran jne. valinnaksi.
• 2. Tämä ilmaus ei ole vain tyhjä sana, mikä pitäisi myöntää varsinkin sen vakaumuksen suhteen, joka tulevalla uskonnonopettajalla tulee olla.