AKATEEMINEN VÄITÖSKIRJA HEGELIN JÄRJESTELMÄN ABSOLUTISMIN PUOLUSTUKSEKSI

Tietoka dokumentista

Tietoa
17.6.1835
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

(Dosentuuria varten)

17.6.1835. Helsinki

 

Ei ikään kuin olisin itse joskus kokenut jumalallista

tai haluaisin jotain sellaista itselleni vaatia tai

toivoisin, että minulle voidaan sitä myöntää; haluan

ainoastaan, että minut otetaan ikään kuin osoittajaksi,

joka itse aina pysyy ovien edessä ja näyttää toisille,

minne matka on suunnattava.

Cornelius Agrippa

 

Aikoessani tarkastella eräitä Hegelin filosofista järjestelmää vastaan nostettuja epäilyksiä on luullakseni asianmukaista ensin esittää tämän järjestelmän lyhyt hahmotelma; se estää esittämäni kritiikin väärin ymmärryksen – vaikka se antaisi millaisia vihjeitä tahansa – minulla on kyllä nähdäkseni ollut jonkinmoinen oikeus ryhtyä tärkeään tehtävääni. Mutta koska sekä asian luonne että tämän pikku teoksen suunnitelma estävät minua antamasta laajempaa selvitystä, tavoitteekseni riittää, jos esitykseni on vain tarpeeksi selkeä ja pitää yhtä itse järjestelmän kanssa. Pyrin siis johtamaan hyväntahtoisen lukijan psykologista tietä järjestelmän keskiöön, jotta voin sitten tutkia sen eri osia.

 

§ 1

Vaikka hyvin monet filosofit ovat ihmissielun luontoa tutkiessaan yrittäneet hävittää sen käsitteestä kaiken aineen epäluulon ja pitävät sitä siksi yhtenä ja samana, henkenä, he silti, jouduttuaan taas äärellisen rajoihin, ovat tietystikin tulleet päätelmään: sielu on joko ikään kuin yhdistelmä1 tietämis-, tahtomis- ynnä muita kykyjä tai substraatti2, johon mainitut kyvyt ovat jotenkin kiinnittyneet. Jos sen sijaan käsitämme sielun järkeen liittyvien kykyjen yhdistelmäksi tai substraatiksi, annamme sille olion käsitteen, tuo olettamus kun vihjaa olion, josta ei voi olla varma, käsitteeseen. Sillä vaikka olio on ainoastaan kvaliteettien perusteella olio, se eroaa silti mistä tahansa kvaliteetista. Oliossa olevat kvaliteetit taas voidaan myös erottaa oliosta; ne nauttivat vapaasta olemassaolosta. Olio tulee niin ollen joksikin ideaaliseksi, muodolliseksi, jossa ikään kuin muotona kvaliteetit ovat olemassa itsensä kaltaisina sisällyksinä. Sinänsä oleva olio häviää sillä tavalla, siitä tulee katoavainen, ilmiö. Mutta nimenomaan nämä sisällykset saavat aikaan tuon muodon. Jos nimittäin tutkitaan muotoa, löydetään ainoastaan sisällys. Edellinen koostuu sisällyksen ulkoisesta suhteesta, jälkimmäinen on sisällyksen sinänsäolemista. Päätyessään muotoon sisällys siis tarjoaa kahdenlaisen keinon tarkastella itseään. Se on joko substantiaalinen, pysyen eri muodoissa yhtenä ja samana, tai aksidentaalinen, olemassaolon vaihteleva tapa, ilmenemyksen eri muoto. Kun tämä siirretään sielun käsitteeseen, niin silloin se on se sama kykyjen yhdistelmä, sillä kyvyt ovat olemassa yhdessä. Mutta kyvyt ovat voimissaan missä tahansa muussa sielussa. Esim. tietokyky on jokaiselle sielulle ominainen. Sen perusteella sanotaan, että sielu on substraatin, kykyjen perusta. Kun edelleen järkeen liittyvistä kyvyistä tulee esiin milloin tämä milloin tuo, sulkien pian kaikki muut pois, niin sielua – koska se ajattelee – on pidettävä ajatuksen ilmenemisen muotona. Mutta tämä sielu, tämä ajattelemisen muoto on ainoastaan siinä, että se sulkee pois, kieltää muut ajatuksen muodot. Ja kuitenkin ajatus pysyy missä tahansa muodossa samana, itsensä kaltaisena, substantiaalisena3, mutta asettamalla itsensä itseään vastaan siitä tulee muodollinen, aksidenssi, tietty olemassaolon muodoste. Edellisen nimisenä se on ehto, viimeksimainittuna ehdonalainen; se on oman itsensä syy. Mutta substanssi jo edellyttää aksidensseja; se näet syntyy, kun nämä kielletään; koska se on syy, se edellyttää itseään vaikutuksena. Vaikutus on siten ikäänkuin itse syyn syy; tämä juuri on vaikutus.4 Tämä asettaminen ja edellyttäminen on molemminpuolista. Vaikutukseen päätyvä syy aiheuttaa itsensä; vaikutus on siksi vaikutus, että se aiheutuu syyn kautta. Saa olla varma siitä, että sellainen suhde on ajatuksen ja sielun välillä. Ajateltakoon edelleen, että ajatus on absoluutti ja sielu äärellinen järki. Ajateltakoon, että edellinen on ilmennyt jälkimmäisessä, ei syynä ilmenemyksestä – sikäli kuin se olisi irrallaan vaikutuksesta – vaan äärellisissä järjissä täysin sisäisenä, itse itsensä näissä ilmentäen, pitäen näissä ainutlaatuista olemista, siten, ettei se voi olla toisin ja ettei sitä voida käsittää toisin. Lopuksi on ajattelun avulla kuviteltava absoluutti, joka ei ole ilmennyt todellisuutena, mutta silti aiheuttaa mahdollisuutena itsensä ja ilmenemyksen yhteyden, absoluuttisena voimana itsensä ilmentääkseen. Tästä purkautuvaa ajatusta (notio) Hegel sanoo käsitteeksi, absoluuttiseksi kielloksi.

 

§ 2

Käsittäkäämme tässä vaiheessa käsite voimana ilmentää oma itsensä tai mahdollisuutena (Möglichkeit). Mahdollisuus taas edellyttää puolestaan todellisuutta (Wirklichkeit). Jälkimmäinen on siten itse mahdollisuuden mahdollisuus, edellinen tämän todellisuus, ja ne ovat samoja. Kumpikin asettaminen on välttämätön; niiden totuus ja yhteys on välttämättömyys. Mutta kun vapauden ja välttämättömyyden ristiriita asettaa tuon saman mahdollisuuden ja todellisuuden vastakohdan, on myöskin asetettava käsitteeksi todellinen vapaus, vapauden ja välttämättömyyden yhteys, jotka puolestaan vastustavat toisiaan. Edelleen käsite itsensä ilmentämisen välttämättömyytenä on vielä ikäänkuin ilmenemyksensä ja itseensä palaamisen perikuva; toisin sanoen sen luonto on tämä ilmenemys, tämä itseensä palaaminen. Tahdon esitellä muutamin sanoin tähän sisältyvää käsitteen kehitystä, jonka logiikka asettaa.

Käsite on puhdas ajatus. Se siis poistaa kaiken olemisen ja ajatuksen välisen ristiriidan. Mutta oleminen pakenee ajatuksen määritelmiä ja asettaa alituisen kehityksen kautta ajatuksen määritelmiä vastaan erheellisesti-äärettömän (das Ding an sich), kuten Hegel sitä kutsuu. Mutta ääretön äärellisen vastakohtana on äärellisen kielto ja sitä varten määritelty. Siten oleminen, ajatuksen vastakohta, hävitetään, ajattelemisella jopa muunnetaan ajatukseksi, se tulee ajatuksen määrittelemäksi. Mutta oleminen ajatuksen edellyttämänä ja sitten taas kiellettävänä kieltona pukeutuukin ilmiön hahmoon, jossa ajatus – aiheuttaen ilmiön olemuksen – ilmenee. Substanssi asettaa olemuksen sellaisenaan, joka ilmenee aksidensseissa ilmiönä, oleminen kiellettynä. Mutta syyn käsitteeseen siirryttyään se osoittaa5, että tuo asettaminen (ilmenevän olemisen) on välttämätön (ajatuksen olemuksen) edellytys. Kehityksen merkitys on siten: olemus, joka oli kehittynyt abstraktisesta olemisesta, on kuitenkin yhtä kaikki itse olemisen prinsiippi, ja koska käsite koostuu tästä molemminpuolisesta edellytyksestä ja asettamisesta, se on sekä olemuksen että olemisen liikkeellepaneva prinsiippi. Tämä esitetään objektiivisessa logiikassa, joka on saanut nimensä siitä, että yllä hahmoteltu kehitys on asetettu ikäänkuin käsitteen ulkopuolelle ja se etenee olemisesta olemukseen. Näistä edellinen esittää ajatellun, jälkimmäinen ajatuksen osaa. Tämän takia käsitteestä käytetään nimitystä puhdas ajatus.

Mutta käsite on myöskin ajattelevan ja ajatuksen yhteys. Tämä tuodaan esiin subjektiivisessa logiikassa, jota sanotaan siksi sen vuoksi, että jo jokainen asettaminen on itse käsitteen asettamista. Siksi arvellaan, että tämä logiikan osa asettaa itse luomisen aktin. Ajattelemisen (das Denken) esitetään yleisesti olevan abstraktiota, ajatuksien (die Gedanken) abstraktisia käsitteitä. Mutta tässä on jätettävä abstraktion tie sikseen. Hylätessään määritelmät abstraktio itsekin kieltää ne ja joutuu niin ollen itse tämän kiellon määrittelemäksi. Ovathan määritelmät jo kieltoja, joiden kieltämiset asettavat abstraktion. Tällä kiellolla käsite itse asiassa kieltää määritelmien olevan sen Itsensä kieltoja.6 Ajatukselle on tosiaan edelleen ominaista yleistää määrittelemällä oleminen. Pysyessään jokaisessa määritelmässä itsensä kaltaisena käsite itse on siten yleinen. Mutta kun se tässä vaiheessa edellyttää määritelmää, se on itsensä erottamista itsestään, yksittäistä. Lisäksi oman määritelmänsä kieltävänä se on yksilöllinen, absoluuttinen kielto.7 Ja yleinen on todella sama määritelmän kielto, mutta se on sellaisenaan yksilöllisessä olemassa. Jo yksilöllinenkin määriteltynä on yksittäistä. Tämä sama on asetettu jokaisessa arvostelmassa. Mutta tämä yhteys on abstrakti, sillä arvostelma on käsitteen asettaminen tai ilmenemys yksittäisenä. Tässä itsensä erottamisessa ei ole vielä käsite kokonaan asetettu. subjektissa on predikaatilla olemassaolonsa, jälkimmäinen on ideaalinen, edellinen reaalinen; mutta toiselta puolen subjektin koko todellisuus sijaitsee predikaatissa, jälkimmäinen on reaalinen, olennainen, edellinen ideaalinen. Päätelmässä taas tulee esiin koko käsite ja selvästi disjunktiivisessa päätelmässä, jossa sekä yksittäisen kokonaisuuden ilmoitetaan olevan yleistä että yksittäisen – joka silloin sulkee pois yksittäiset – yksilöllistä. Päätelmä on siten käsitteen asettamista tai ilmenemystä yksilöllisenä. Arvostelma määrittelee siis käsitettä, hajottaa sen tekijöihinsä; päätelmässä tämä määritelmä – tekijöiden sinänsäolo – kielletään ja hävitetään, käsitteen vetäessä vertoja8 mille tekijälle tahansa. Päätelmässä sillä lisäksi on edessään oma luontonsa, se asetetaan siinä itseään vastaan, siitä tulee objekti. Tästä vain syntyy subjektin, so. ajattelevan9 käsite. Mutta kuten arvostelmassa käsite esittää sisäisen liitoksen osaa, samalla tavalla se objektissa tarkoitusperänä vapauttaa oman itsensä objektiuden harmeista. Tämän itsensä kieltämisen, objektin käsitteen, käsite siis kieltää ja se saa itsensä takaisin tarkoitusperässä, hävittää objektin, tulee itsetietoiseksi, subjektin ja objektin, ajattelevan ja ajatuksen, yhteydeksi, ideaksi, erinomaisemmassa merkityksessä puhtaaksi ajatukseksi.

 

§ 3

Haluan kohdistaa seuraavan esityksen absoluuttiin valaistakseni samalla tutkittavana olevan järjestelmän osien molemminpuolista suhdetta. Mikäli absoluutti tulee itsetietoiseksi, se on välttämättä itsensä vastustaja. Tämän ilmenemyksen välttämättömyyttä selvittää subjektiivinen logiikka. Sitä on kuitenkin etsittävä lähinnä subjektiivisen käsitteen esityksestä. Tietenkin on uskottava, että tuo objektius on absoluutin arvostelma, idea puolestaan päätelmä. Absoluutin määritteleminen on näet luomista ja itsensä ilmenemystä.10 Objektius, ilmenemys, taas on jo edellytys, jonka tultua kielletyksi se on itsensä ilmentävä absoluutti. Tämä löytyy esitettynä objektiivisessa logiikassa.

Itsetietoinen absoluutti on absoluuttinen järki. Tämä on yhteys subjektiivisen järjen, vapauden, ja objektiivisen järjen, ilmenneen välttämättömyyden, olemassaolevan, subjektin vastaisen maailman välillä. Tämä yhteys saadaan aikaan siten, että subjekti tunnustaa, että järjen mukainen, sinänsä hyvä objektius on todella vapaa ja että se itse, vapaasti tottelemalla – hylkäämällä subjektiuden – vapautuu. Mutta järki tulee objektiiviseksi vaikuttamalla luontoon, alistamalla sen. Siten järki asettaa luonnon ilmiöksi. Mutta se myös edellyttää sitä; käsittämällä Luonnon se asettaa Luonnon itseään vastaan. Luonto edellytettynä on siis absoluutin lähin ilmenemys, absoluutista luopuminen, ensimmäinen kielto. Organismissa ja elämässä tulee esiin järki, tuon kiellon, sinänsä jatkuvan luonnon, kielto. Siksi järki on absoluutin todellinen ilmenemys ja kun tuo edellytys on muutettu asettamiseksi, absoluuttinen järki, itsensä tajuava absoluutti. Näitä asioita käsitellään luonnon filosofiassa ja järjen filosofiassa.

Mainittu absoluutin tajunta on idea, jonka logiikka esittää. Siinä määrin järjestelmä kääntyy itseensä päin. Absoluutti koostuu seuraavasta kolmesta: itseään ilmentävästä ideasta: luonnossa ja järjessä ilmenneestä ideasta: ideasta itsetietoisena järkenä, ilmentävän ja ilmenneen yhteyden kautta. Sen vuoksi idea on absoluutti.

 

§ 4

Se, mitä olen rohjennut esittää äskeisessä kohdassa sekä ensimmäisen §:n lopussa, johtaa itsestään nähdäkseni muita huomattavampaan vastaväitteeseen, joka on osoitettu Hegelin filosofista järjestelmää vastaan: Inhimillinen ajatus on nimittäin tässä järjestelmässä muka vaihdettu Jumalalliseen ajatukseen, toisin sanoen: siinä asetetaan perusteettomasti rinnakkain nämä kaksi väitettä, että Jumala käsitetään ajattelemalla ja että Jumala on ajatus.11 Tähän vastaan: ihminen joko voi tai ei voi käsittää Jumalaa. Jos hän voi, niin hän varmasti ajattelemalla käsittää Jumalan. Jos ei, niin Jumala kuitenkin käsitetään. Sillä absoluutin määritelmä on väite ”ei voida käsittää”, ja se on ajattelemalla määritelty. Mitä ei voida ajatella, sitä juuri ei tosiaankaan ajatella voitavan ajatella. Absoluutti on siis – jos yleensä on – ajatuksen määrittelemä. Ja kuitenkin joko määritelmä saa aikaan absoluutin tai absoluutti määritelmän. Koskeeko tämä varmasti jälkimmäistä? Molempia, sillä absoluutti edellyttää määritelmää – muuten näet nousee taas tuo kysymys: Mitä loppujen lopuksi on sellaista, jota ei ajatella? – niinkuin myöskin määritelmä edellyttää absoluuttia, koskapa muuten se ei olisi liioin määritelmä eikä se olisi olemassa millään tavalla. Tämän molemminpuolisen edellytyksen merkitys on seuraava: absoluutti ei ilmene eikä sillä ole olemassaoloa muuten kuin määritelmissä, so. määritellyssä ajatuksessa; tuo absoluutti, määritelmien vastakohta, on abstraktiota; pysyessään näissä absoluutti on itsensä ilmentävä, itsetietoinen. Mutta muuten juuri se on ajatuksen luonto, että sillä on pelkästään määritelmissä olemassaolonsa. Absoluutti ja ajatus ovat siis samanluontoisia, so. absoluutti (ajatuksen määrittelemä) on ajatus.12 Se ei ole kuitenkaan määritelty ajatus, vaan määritellyssä ajatuksessa ilmenevä ajatus. Nämä on kunnolla pidettävä erillään toisistaan. Siksi ihminen, joka ajattelee Jumalaa, on absoluutin määritelmä; ei kuitenkaan absoluutti, vaan absoluutti ihmisessä.

Siten koko luonto, jos sitä – päädyttäessä inhimilliseen ajatukseen – on pidettävä jumalallisena työnä, rehellisesti ja totuudenmukaisesti ajateltuna asettaa absoluutin määritelmät, nimittäin kun ihminen toimii välittäjänä. – Mitä edelleen esitettäneenkin joko absoluutin uskolla käsittämisestä tai absoluutin symbolisesta käsitteestä, ne ovat enemmän tai vähemmän hämäriä ja vaikeaselkoisia väitteitä. Siten edellinen väite tukeutuu nurinkuriseen ihmissielun käsitteeseen, joka sisältää kykyjen rinnastamisen, jälkimmäinen väite puolestaan sysää absoluutin kvantitatiiviseen äärettömään, joka äärellisen vastakohtana roikkuu tuossa samassa ajattelemisen ja ei-ajattelemisen välisessä erossa.

On tosin olemassa turvapaikka, minne abstraktinen, äärelliseen kietoutunut intellekti voi vetäytyä; sillä on tapana nimitellä13 muodolliseksi tätä yhteyttä, joka sovittaa ainoastaan subjektin ja objektin käsitteet. Siten yllämainittu absoluutin ja ajattelemisen yhteys tarjoaisi ainoastaan käsitteiden yhteyden, joiden ulkopuolelle sekä absoluutti että ajatus jäisivät. Saattaisi ehkä luulla, että ne, jotka sellaista väittävät, olisivat edes vihjaisseet, mistä tätä tai tuota on etsittävä. Turha touhu. ”Die Fülle des Seyns in der Natur” [olemisen täyteys luonnossa] – siinäpä objekti, jota ei edes Jumala viekoittele esiin pelkästä ajatuksesta! – Mutta tosiaankin vaatii vähän vaivaa hoksata, että tuo absoluutin ja absoluutin käsitteen välinen ero tarjoaa saman absoluutin ja ajatuksen dualismin, josta olen yllä puhunut. Muodon ja sisällön keskinäinen suhde on samanlainen, jos paljastetaan nämä määritelmät abstraktion kuoresta. Juuri nuo formalistit itse väittävät, että ajatus on täysin välttämätön sisällön muoto, vaikka se on jotakin sisäistä tai ulkoista, muodolle vierasta. Mutta koska edellinen on välttämätön ja pysyy aina samana, kun taas jälkimmäinen on aina muuttuva ja häviävä, niin olettamus kääntyy päinvastaiseksi: muoto pukeutuu sisällön, sisältö muodon hahmoon. Sisällön näet aiheuttaa se, mikä olioissa on muuttumatonta, muodon taas se, mikä niissä on muuttuvaa ja katoavaista, aineen vaihtelut. Ei kannata mennä edemmäksi, missä pääsisimme absoluuttiseen identtisyyteen, sillä formalisti tulee huomauttamaan: ”mutta nämä ovat pelkästään muodon ja sisällön käsitteitä.” Haluan kokeilla siis ihmiseen vetoavaa todistelua. Jos ajatus on muoto, se on välttämätön, pysyvä; ajatuksen sisältö häilyväinen ja katoavainen, vieläpä absoluutti ajateltuna, absoluuttinen objekti on häilyväinen ja katoavainen. Ehkä ajatuksen objektia ei voi olla, koska sitä esimerkiksi ei ole lupa ajatella? Mutta jos sitä kuitenkin ajatellaan, niin mitä sitten? Mutta eihän kiven käsite ole kivi; sehän ei ilmene eikä sitä aistita. Vai onko siis absoluutti samanluontoinen? Tätä formalisti itse asiassa etsii absoluutista ja koska hän sekoittaa sen henkisempiin määritelmiin, hän ottaa siitä käyttöön nimityksen persoonallisuus.

 

§ 5

Mitä persoona on? ”Vapaa, itsetietoinen olento.” Tämän määritelmän alainen on varmasti tuo Kantin kuuluisa lausuma ”Jedes Vernunftige Wesen” [jokainen järkevä olento].14 Häneen nojaten Jäsche15 väittää, ettei absoluutti ole Persoona Hegelin esittämässä muodossa. Hän nimittäin sanoo, että vapaus puuttuu välttämättömästi siltä, joka päätyy ilmenemykseen. Mutta välttämättömyys ei sovi vapauden kanssa yhteen.16 Tästä saa tehdä sen johtopäätöksen, että absoluutti vaatii vapaata tahtoa, tuota subjektiutta, joka saa aikaan ihmisen lankeemuksen. Tästä alempana. Hän väittää lisäksi itse ilmenemyksen vastustavan Persoonallisuutta. Älköön näet pidettäkö millään muotoa absoluuttina Persoonaa, joka ei milloinkaan ole sinänsä kokonaan olemassa, vaan alituisen kehityskulun kautta.17 Tähän väitteeseen punoutuu panteismin jo kuluttama ja kovin usein käyttämä konnankoukku.18

Varmaan jokainen, joka vähänkin on tutkiskellut Hegelin järjestelmää, tajuaa helposti, että hän vastustaa ääretöntä kehityskulkua mitä kiivaimmin, vieläpä pitää äärellistä ja ääretöntä, äärellisen vastakohtaa, äärellisinä. Eikä tosiaan ole muuta vaihtoehtoa. Sillä miksi äärellinen on äärellistä? Siksi, että sitä rajoittaa ääri, raja. Mikähän on tuo raja? Ääretön. Tokko tämä on ilman rajaa? Eipä suinkaan, hyvät ihmiset, sillä äärellinen rajoittaa sitä. Se, jolla on rajat, on äärellistä. – Ääretön on siis äärellistä. Mutta kun ääretöntä on se, mikä on äärellisen ulkopuolella, siitä seuraa, että äärellinen on ääretöntä. Mutta sehän on äärellistä. Eikö siis ole olemassa ääretöntä? On, sillä itse tämä rajoitus on ääretöntä, tai pikemmin ääretön. On jätettävä erheellisesti-ääretön, äärellisen vastakohta, ja seurattava ääretöntä, rajoituksessa ilmenevää, ääretöntä, koska se on äärellisessä. Siksi on selvää, että vaikka ajan käsite on välttämätön tekijä, se on kuitenkin hylättävä, absoluuttisena. Aika nimittäin syntyy äärellisessä ja äärettömässä, jotka molemmat puolestaan ovat sille vastakohtia. Nämä hävittämällä hävitetään aika. Siten absoluutti on ajassa, kun se hävittää ajan. Aika on absoluutin kielto tai määritelmä, jonka kieltämisessä absoluutti tulee esiin.

Mutta itse määritelmän luullaan olevan persoonallisuuden esteenä. Miksi sitten esitetään ihmisen olevan persoona – ajattelevana – milloin tämä, milloin tuo ajatus on ihminen? Väitetään, että ihmisen ajatukset eivät ole persoonia. Äärellistä järkeä siis, jos se käsitetään ikäänkuin absoluutin ajatukseksi, ei voi pitää persoonana. Tässä piilee epäilemättä vaikea kohta. Sen vuoksi vastustetaan määritelmässä itseään ilmentävän absoluutin persoonallisuutta. Tukeudutaan suunnilleen seuraavanlaiseen päätelmään: jos luodun olennon olemassaolo on kielteinen, hävitettävä, siitä seuraa, että ihminen luotuna on samanluontoinen. Tämä väite hävittää kaiken vapauden.19 Mutta kun ihmisen ajatus on määritelty eikä ihminen voi olla itsetietoinen muuten kuin määrätysti ajattelevana, haluavana jne., niin juuri tämä osoittaa, että ihminen on persoona ainoastaan sen perusteella, että hän ikäänkuin vieroittaa itsensä, sisimmän itsensä, ollen olemassa milloin tässä, milloin tuossa oliossa. Siten hän tuleekin persoonaksi, luovuttamalla Jumalalle sinänsäolon, ikäänkuin upottamalla subjektiutensa absoluuttiin. Ja kuitenkin tuo subjektius on yllämainittu vapaa tahto, subjektiivinen vapaus, jonka alistumisesta syntyy todellinen, objektiivinen vapaus, mikä ei ole välttämättömyyden kanssa vastakkainen. Materialismille taas on ominaista sen etsiminen absoluutista, mikä aiheuttaa äärellisen olemassaolon ja missä sijaitsee ihmisen äärellinen luonto, aineen aineellisuus. – Jos esim. sanot, että absoluutti luomisesta erillään sinänsä on itsetietoinen, niin juuri sillä jo hävität luomisen, kiellät sen, so. esität, että luominen absoluutin kielteisenä määritelmänä on kiellettävä. Siten absoluutti on itsetietoinen, kun se kieltää luomisen, oman itsensä kiellon. Se on vapaa siksi, että se hävittää luomisen, välttämättömän itsensä ilmenemyksen, eli se kieltää saman välttämättömyyden, sikäli kuin se vastustaa vapautta, tekee taas vapaaksi. Se on siten persoona, Jumala.

 

§ 6

Mutta systeemin vastustajien suurimpana huolenaiheena on olla myöntämättä tätä äärellisen kieltoa. Kuullessaan luonnon olevan absoluutista luopumisen, sen kiellon, he kuvittelevat abstraktion tietä absoluutin sijaitsevan luonnon ulkopuolella. Siksi se lausuma, että luonto on sattumanvarainen, on yleinen.20 Ei paljoa auta sanoa: luonto on asetettu luonnoksi siinä, että se absoluutin kieltona jälleen kielletään ja hävitetään absoluuttiin, ja luonto on välttämätön tekijä (liikkeellepaneva voima, sikäli kuin absoluutti on vapaata asettamista), jonka perusteella (jonka tultua kielletyksi) absoluutti tulee itsetietoiseksi. Aina vain palaa yllämainittu oppi Jumalan vapaudesta luomistyössä, sinänsä olevasta aineesta ja sen etusijasta ajatuksen rinnalla.21

Tällä tavalla Weisse, yrittäessään uhkarohkeasti kumota järjestelmän itse järjestelmän pohjalta, päätyy antamaan erityisen etusijan luonnolle ajatuksen sijaan. Edistääkseen tätä asiaa hän pyrkii hankkimaan logiikalle paikan ja ajan käsitteet. Kaiken lisäksi (tuskin uskoisi!) hän sanoo näiden muodostavan kaiken ajattelemisen huipun, tukeutumalla suunnilleen seuraaviin perusteisiin: paikan ja ajan ei-olemista ei voida ajatella; tätä asiaa tuetaan samalla todistuksella, jolla Zenon22 todisti päinvastaista: paikka ja aika saa aikaan idean välittömän olemisen; tämän saman Hegel luki paikassa ja ajassa olevan luonnon vaikutukseksi. Jo tästä tehdään se johtopäätös, että luonnossa – koska se on idean korkeampi aste (sitä mielellään kutsutaan voimaksi) – on jotakin ajatukselle vierasta, sen ulkopuolella olevaa, johon jälkimmäinen ainoastaan edellisen mahdollisuutena viittaa – nim. aine.23 Tässä teoksen suppeaksi jättävässä todistelussa tulee ehkä riittämään vain vihje, mitä tietä Weisse on harhautunut tähän karkeaan oppiin. Hän on ensiksikin erehtynyt jättäessään ottamatta huomioon, että paikan ja ajan käsitteitä on jo käsitelty kvantiteetin käsitteen kohdalla logiikassa ja että ne siten kuuluvat välittömään, häviävään olemiseen; toiseksi erehtyessään väittämään käsitteen olevan subjektiivisen jo ennen kuin se on siirtynyt objektiksi (paremmin: vaikka se ei ole objekti).24 Tämä on todellinen syy! Siitä on nimittäin johtunut nurinkurinen peruste selittää mahdollisuus ja todellisuus25, siitä yllämainittu vapauden käsite, siitä Hegelin viaksi luettu ristiriita luonnon määrittelemisessä ja selittämisessä26, siitä tulokseton pyrkimys saattaa luonto yhtäpitäväksi olemuksen loogisen käsitteen kanssa27, siitä järjestelmän muiden osien vaikeaselkoinen järjestely, ja siitä on lopulta syntynyt formalismi ja materialismi, joka pakottaa absoluutin äärellisen, paikan ja ajan rajoihin.

Tämän osoittamiseksi on vain tarkasteltava käsitteen luontoa. Se sisältää hajotuksen, yksittäisyyden (die Besonderheit), kun identtisyys ja vastakohta ovat siinä yhdessä. Yleinen on se, joka asettaa yksittäiset. Mutta kuitenkin se asettavana jo edellyttää yksittäistä. Se on siten tämän asettama. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Juuri itse asettaminen ja edellyttäminen on yksittäisyyttä. Käsite on siten kokonaan yksittäinen ja – yleisenä – todella itsensä vastainen. Tämän yksittäistä vastaanasettamisen kautta se myöskin on yleinen. Sama on subjektin ja objektin suhde. Objekti on näet sellaisenaan edellytys, käsitteen ulkoinen, lähin olemassaolo. Mutta käsitteelle ominaisena vieraantumisena se on asettamista, vaikutukseen saatettua tarkoitusperää. Siten objekti on subjektin totuus; ja kuitenkin juuri sen perusteella se on subjekti, että se on ulkoinen, subjektin vastakohta. Toteutunut tarkoitusperä on taas väline, ja tämän kieltämisessä tulee esiin itse tämä syy. subjektin ja objektin suhde on siten kahdenlainen; sillä subjektia vastaan asetetaan objekti, mutta kuitenkin se on myöskin kokonaan subjekti. Subjekti on edellisessä suhteessa ensimmäinen kielto, jälkimmäisessä kiellon kielto. Se on todella subjektiivinen, subjektin ja objektin yhteys, idea. Tämä sama on absoluutin sinänsä (idean) ja ilmenemyksen suhde.

Tähän haluan pysähtyä. Julkituotu on kenties vähäpätöistä. Jos kuitenkin joku teistä hyväntahtoisista lukijoista arvelee, etten ole tarkalleen tehnyt selkoa tästä selvästi kaikkein hienovivahteisimmasta opinalasta, mutta on sitä mieltä, että olen askarrellut totuuden paljastamisessa, niin iloitsen toiveikkaasti.

 

 

  • 1. Aristoteles, Tennemann, Gesch. d. Philos. Osa III, s. 183.
  • 2. Kant, sillä Sielu, joka itse tutkimattomana tarjoaa pelkästään kykyjä tunnistettaviksi, on sellainen Substraatti.
  • 3. Tästä sielun ja kykyjen välisestä suhteesta ovat kertoneet: Plotinus, Tenn., Osa VI, s. 181 seur. Augustinus ja Leibnitz, Tenn., Osa XI s. 141. Vrt. Rixner Handbuch d. G. d. Phil. et Med. Real-Wörterbuch: ks. Pierer ja Coulant, artikk. Psychologie.
  • 4. Tähän on liitettävä seuraavaa valaiseva huomio. Substanssi määritellään muodosteisiin siirtyväksi. Jokaista muodostetta määrittelevät nimittäin muut olemassaolon muodosteet. Muodoste on siten Substanssista erkanemista, koska tämä on määrittelemätön. Siihen perustuu Spinozan kuuluisa lausuma: ”Kaikki määritteleminen on kieltämistä.” Mutta siihen nähden, että jo Substanssi edellyttää muodosteita, huomataan kyllä, että edellinen kieltää jälkimmäiset. Kun Substanssi on näin eksplikoitu, se on siten kiellon kielto, vakuutus. Juuri tämän vakuutuksen myötä muodoste on Substanssin todellinen asettaminen, substanssin, joka luopumisensa kautta saa itsensä takaisin. Tällaisenaan tämä sama Substanssi on sisäinen missä tahansa muodosteessa. Nimenomaan tässä asiassa Hegel eroaa Spinozasta.
  • 5. Ks. edeltä.
  • 6. Tietokyky (das Denken) on siten abstraktio, joka on syntynyt määriteltyjen ajatusten jättämisestä. Ajatuksille on yhteistä tämä; mutta juuri sen sulkee pois, missä jokainen ajatus eroaa muista ajatuksista; se siis syntyy näiden kieltämisestä. Mainittu abstraktio edellyttää siten kiellettäviä määritelmiä, so. kieltoja. Edelleen jokainen määritelty ajatus on sellainen määritelmien kielto, sillä luonteenomaiset tunnusmerkit ovat jonkin muun ajatuksen kieltoja. Siksi tuo Yleiskäsite (das Denken) on sisäisenä jokaisessa ajatuksessa. Määritelty ajatus on jo kuitenkin Sen kielto, jonka Kieltäminen tekee muut ajatuksiksi.
  • 7. Ks. huom. 4.
  • 8. Jokaisen abstraktisen käsitteen sanotaan syntyvän synteesin kautta, saattamalla yhteydeksi eräitä tunnusmerkkejä. Punomalla yhteen tunnusmerkkejä se tekee päätöksen, arvostelee; se tekee jopa johtopäätöksen julistaen näiden olevan yhteensoveltuvia, noiden ristiriitaisia. Käsite siis jo edellyttää sekä arvostelmaa että Päätelmää. Tässä meillä on Fichten Thesis, Antithesis ja Synthesis.
  • 9. Vrt. tämän teoksen lopussa esitettyyn.
  • 10. Tästä syntyy ahtaampi subjektin käsite. Subjekti on näet äärellinen ajatus. Sillä ajatteleva on se, jolle on ulkoista se, mitä hän ajattelee, ajateltu. Mutta nämä molemmat ovat läheisesti yhtyneinä puhtaaseen ajatukseen ikäänkuin johonkin välittävään. Eikä kummassakaan ole mitään, jota ei ole ajatuksessa. Tämä on niiden yhteys ja totuus; sen ne tekevät ilmeneväksi.
  • 11. Katso: Gottl. Benj. Jäsche, Der Pantheismus 3. kirja, Allheit u. Absolutheit. Berlin 1832, s. 301 seur. C.H. Weisse Üb. d. gegenwärtigen Standpunkt d. philosophischen Wissenschaft. Lpzg. 1829. s. 255 seur.
  • 12. Joku saattaa moittia, että Jumala on siten puhtaasti teoreettinen Olento. Mutta on huomattava, että toinen ajatus ja tahto ei ole koskaan toista paitsi. Tästä asiasta puhuu selvästi ja oivallisesti J. M. Sundvall 1832 julkaistussa akateemisessa väitöskirjassaan, Praenotiones Problematis, quo potuerit modo homo a Deo desciscere, ipsamque Problematis Solutionem.
  • 13. Jäsche, s. 309, Weisse mainitussa kirjassa eri paikoissa ja kirjasessa Über das Verhältniss des Publikums zur Philosophie jne. Lzg. 1832, s. 36 seur., 47 seur. Tässä voidaan vain viitata ristiriitaan, johon W. on sotkeutunut, kun hän havaitessaan abstraktisen identtisyyden periaatteen turhuuden myöntää, että Hegel on kehittänyt sen täydellisyytensä, ja kuitenkin hän luulee, että tuo prinsiippi on yhtä turha.
  • 14. Metaphysik der Sitten, s. 65. – Krug Practische Philosophie, Rechtslehre, s. 58, ”Subject der Freyheit, Selbstzweck,” ja Weisse Üb. d. gegenw. Standpunkt jne. s. 226, ”Die lebendige Wirklichkeit u. Selbstheit des Absoluten Geistes”.
  • 15. Main. kirjassa s. 319 seur. 326
  • 16. Main. kohta ja s. 364. Vrt. Weisse main. teos s. 147, 148, 185, 186 ja ennen muuta s. 143, tuskin eikä tuskinkaan Filosofin arvoinen kohta.
  • 17. Main. kirjassa s. 326 seur. Vrt. s. 194, 270, 204 seur. ja 307.
  • 18. Jäsche monessa kohdassa. Vrt. Weisse Üb. d. Verhältn. jne. s. 35. – Tässä vastustajani ovat eri mieltä. Jäsche nimittäin valittaa, että Hegel sulkee absoluutin äärellisen rajoihin, Weisse pitää kaikkea, mikä on paikassa ja ajassa, ajatusta parempana, vieläpä väittää paikan ja ajan käsitteiden synnyttävän kaiken sen muodon, mitä voidaan ajatella. Koska aion tuonnempana esittää hieman jälkimmäisen lausuntoja, koetan tässä tarkastella edellisen tavalliselle järjelle sopivampia väitteitä.
  • 19. Vrt. Weisse Üb. d. Verhältniss jne. s. 48 – Jäsche. s. 367.
  • 20. Jäsche s. 313 seur., Weisse Üb. d. g. Standpunkt jne. s. 127 seur. – Hän painottaa vahvasti toisaalta maailmaa, toisaalta absoluuttia. Ajatus jää näiden välille eikä se kykene tavoittamaan kumpaakaan.
  • 21. Üb. d. gegenw. Standpunkt s. 122 seur.
  • 22. Ritter, Gesch. d. Philosophie Hamb. 1829.
  • 23. Weisse, main. teos s. 169.
  • 24. Main. teos s. 76, 86, 94.
  • 25. S. 131
  • 26. S. 140 seur. Huomaa erikoisesti s. 174 esitys!
  • 27. S. 167 seur.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: