Akateeminen opiskelu I

 

Hyvät herrat. – Kenenkään Teistä ei luulisi ihmettelevän sitä, että astun sekalaisin tuntein tälle paikalle, josta viiteen vuoteen yksikään ääni ei ole puhunut Teille sen tieteen nimissä, jonka viljelemistä tässä yliopistossa minun tehtäväni nyt on rohkaista ja johtaa. Nopeasti ovat asiat sen suhteen täällä vaihdelleet. Heikon ja epäluuloisen ihmisen tällainen muutos voisi saada huolestuneeksi tulevaisuuden suhteen. Sellaista heikkoutta ei ihmisessä kuitenkaan pidä olla, sillä kaikki elämän asiat noudattavat muutoksen lakia. Ja jos minun sielussani vielä voisikin häivähtää jokin vähäinen alistumisen tunne, niin Teille, toiveiden iässä ja miehuuden toiminnan kilparadan kynnyksellä, sellaisen tulee olla vierasta. Jokainen uusi tie, joka teille tietämiseen aukenee, olkoon teille iloinen taivaan lahja, jonka tulevaa tilaa teidän ei tule pelokkaasti murehtia, vaan teidän tulee rientää sille reippaasti, sillä se johtaa teidän nuorekkaan tietämisen, toiminnan ja pätemisen halunne uusille kentille ja varmaa on, että se mikä teissä elää vahvana vakaumuksena ja voimakkaana tahtona, tulee teidän kanssanne kohtaamaan myös tulevaisuuden.

Tämä toivo on se, joka tällä hetkellä innostaa myös minua. Toiveeni ovat tosin supistuneet murto-osaan siitä, kun yli kaksi vuosikymmentä sitten ensimmäisen kerran esiinnyin täällä opettajana. Minä en muun muassa voi enää odottaa, että voisin monissa tiedonhaluisissa sukupolvissa herättää rakkautta ajattelun tieteeseen. Luonnon järjestys tekee minun jäljellä olevan toimintani lyhyeksi. En voi myöskään toivoa, että voisin enää herättää tuota rakkautta toisissa yhtä lämpimin mielin kuin ennen. Toivottavasti en kuitenkaan ole niin taitamaton ja lattea tieteen tulkitsija, etteikö se omalla voimallaan sinä aikana, joka minulle on tässä yliopistossa sen oppien tulkitsemiseen vielä suotu, kykenisi löytämään ainakin joitakuita sellaisia tunnustajia, joiden tulisemman mielenlaadun ja nuorekkaiden voimien varaan sen vaalimisen voi tulevaisuudessa täällä jättää. Sanalla sanoen, minun ensisijainen toiveeni ja huolenaiheeni on löytää itselleni seuraaja. Sillä tavoin voin parhaiten osoittaa uskoni meidän tieteemme tulevaisuuteen tässä oppilaitoksessa.

–––

Johann Gottlieb Fichte, joka on merkittävä ajattelija yhtä lailla kaikissa sivistyksen asioissa osoittamansa erityisen lämmön kuin ajatuksensa terävyydenkin vuoksi, esittää yliopiston tehtävän suunnilleen seuraavasti:

Jokaisen sukupolven tehtävä on kartuttaa vastaanottamaansa inhimillisen sivistyksen perintöä ja siten kartutettuna jättää se jälkipolville. Tieteet käsittävät sen osan tästä perinnöstä, jota kutsutaan älylliseksi sivistykseksi. Yliopisto on laitos, jonka tehtävä on varmistaa tämän intellektuaalisen sivistyksen katkeamaton ja varma jatkuminen sukupolvelta toiselle, se on paikka, jossa jokainen aikakausi ennalta harkitussa, säännönmukaisessa järjestyksessä jättää korkeimman tietämyksensä seuraavalle polvelle. Kun inhimillinen sivistys ylipäätään ilmentää Jumalan neuvoja ihmiskunnalle, intellektuaalinen sivistys eli tiede on tietoa jumalallisesta maailmanjärjestyksestä, asioiden ikuisista laeista ja ihmisyyden omasta, inhimillisen hengen ja sen kehityksen laeista. Yliopiston tehtävä on siten istuttaa kaikki se jumalallinen, joka ihmiskunnassa on koskaan ilmennyt, ainakin säilyttää sen yleisimmät periaatteet ja johtopäätökset ja jättää se turmeltumattomana seuraavalle sukupolvelle. Ja kun yliopisto on ottanut velvollisuudekseen kehittää tätä tietämistä edelleen, ja tieto jumalallisesta näin pääsee kehittymään uusiin muotoihin, niin ihmishenki elää yliopistossa todellista, kaiken katoavaisuuden yläpuolelle kohoavaa elämäänsä ilman mitään katkoksia ja pysähdyksiä, ja silloin yliopisto on täyttänyt tehtävänsä. Se on ihmiskunnan tärkein ja pyhin instituutio.

Tämä ylevä, yksinkertainen ja kiistattoman oikea käsitys siitä, mitä yliopisto on tai mitä sen pitäisi olla, on ehkä vain menettänyt voimaansa ja kirkkauttaan minun esityksessäni, joka tässä tilanteessa on kuitenkin paikallaan. Itsessään tämä teksti antaisi aiheen kokonaiselle luentosarjalle. Tulemmekin jatkossa palaamaan siihen ja muihinkin Fichten käsityksiin tieteestä ja oppineesta sivistyksestä. Tässä muistutan vain siitä, mikä tällaisen näkemyksen puitteissa on yliopiston opettajan ja mikä opiskelijan tehtävä, mitä vaatimuksia kummankin tulee itselleen asettaa, ja miten vakavasti heidän on asioihin suhtauduttava, jos he tahtovat kestää nämä vaatimukset joutumatta häpeään.

Olen kuitenkin aivan tietyssä tarkoituksessa siteerannut suuren ajattelijan opetusta. Jos yliopisto on laitos, joka siirtää korkeimman intellektuaalisen sivistyksen sukupolvelta toiselle, niin mikä aukko onkaan sen organisoinnissa ja mikä puute sen velvoitteiden täyttämisessä, jos filosofia on suljettu pois sen oppiaineiden joukosta. Oletan puhuvani yleisölle, jolle filosofia tieteenä on vieras. Mutta jokainen herroista tuntee tarpeeksi historiaa ymmärtääkseen minua. Ajatellaanpa siis itämaiden uskontoja ja kulttuuria ilman filosofiaa. Jätetään filosofia pois antiikin kulttuurista, etenkin Kreikan tieteestä, kirjallisuudesta ja yhteiskunnallisesta elämästä. Ajatellaan keskiajan tiedettä ilman filosofiaa. Entä jos Bacon, Cartesius ja Spinoza eivät olisi eläneet, ajatellaan Ranskan ja Euroopan historiaa ilman 18. Vuosisadan filosofiaa. Unohdetaan Leibniz, Kant, Fichte, Schelling ja Hegel! Pyyhitään pois nuo sadat ihmiskunnan opettajien nimet, kaikilta aikakausilta ja kaikkien kansojen keskuudesta! Enkä minä silloin kysy, mitä yhtenäisyyttä jää tieteiden historiaan, mitä yhtenäisyyttä jää yhteiskunnan historiaan tai mitä elävää jää kansalliskirjallisuuteen. Minä kysyn, mitä sellaista ihmiskunnan kehityksestä itse asiassa jää enää jäljelle, jota voisi kutsua inhimillisen kulttuurin edistymiseksi? Tarttukaa mihin hyvänsä lenkkiin siinä syiden ja vaikutusten ketjussa, jota kutsumme inhimillisen kulttuurin historiaksi, maailmanhistoriaksi, ja aivan varmasti se viittaa johonkin ajatusten järjestelmään, ajatusten järjestelmään, joka koskee ihmisen suhdetta luontoon, tai yhteiskuntaan, oikeuksiin ja velvollisuuksiin, tai äärellisen ja äärettömän suhdetta. Vain raaimpien kansojen ulkoisissa kohtaloissa, tai sivistyksestä jälleen raakuuteen vajonneiden keskuudessa voimme havaita sellaista elämää, jolla ei ole yhteyttä filosofiaan – sillä tuo elämä suhtautuu yhtä välinpitämättömästi myös kulttuurin kulkuun yleensäkin.

Mutta jos filosofia on niin syvästi juurtunut ihmiskunnan, ja vielä selvemmin inhimillisen tiedon historiaan, niin miksi sitten halutaan sulkea tämä tiede pois sukupolvesta toiseen jatkuvasta perinteestä? Ja millä tasolla on kansa, joka sulkee sen kehittämisen ulkopuolelleen?

En puhu tästä kutsuakseni esille lähimenneisyyden varjoja vaan korostaakseni iloisemman tulevaisuuden merkitystä. Ja näin tehdessäni kieltäisin omat tunteeni ja unohtaisin asianosaiset, jollen toistaisi sitä, mitä minulla on jo aiemmin ollut tilaisuus herroille sanoa ja soisi tunnustusta sekä kiitosta sille jalolle ja valistuneelle ajattelutavalle, jota meidän on kiittäminen tätä yliopistoa kohdanneesta oikeamielisestä menettelystä, kun täällä jälleen voi vapaasti puhua tämän tieteen nimissä ja te voitte omistaa sielunne halut sekä voimat sen opiskeluun.

–––

Kaikki tieteellinen siveysoppi nimittäin perustuu filosofiaan. Mitä on tahto ja tahdon vapaus? Mitä on oikeus, mitä velvollisuus, mitä hyvä tapa? Näitä kysymyksiä ja niihin vastaamista on filosofia. Kasvatuksen tiede, pedagogiikka, on myös filosofian ala, ja sen hodegetiikaksi kutsuttu osa, oppi tieteellisen tutkimuksen luonteesta ja tavasta yleensä, perustuu myös filosofiseen käsitykseen tieteiden järjestelmästä.

Kun siis olen kutsunut herroja näille luennoille, joita lukuvuoden aikana tulen mainitusta aihepiiristä pitämään, kutsun teitä siihen ajatuksen työhön, jota kutsutaan filosofiaksi tai spekulaatioksi. Sen kohde on omne scibile, inhimillinen tieto kokonaisuudessaan, ja meille se tarkoittaa juuri tuota mainittua ”tieteellisen tutkimuksen järjestämistä ja tapaa” , yliopistollista opiskelua, tai niin kuin me mieluummin kutsumme, akateemista opiskelua. Toisessa luentosarjassa käsittelen tahdonvapauden määrittelyä ja sen toteutumista oikeassa, velvollisuudessa ja tavassa. Millä tavoin filosofia näitä aiheita selvittelee, sen voi meille kertoa vain tämä selvittely itse. Filosofiselta metodilta vaaditaan kuitenkin aina, että sen tulee olla todistavaa, eikä se esimerkiksi äsken mainitsemissamme aiheissa voi vedota aistien kokemukseen vaan sen tulee todistella niin sanottujen puhtaiden järjen perusteiden nojalla. Muta sellainen todistelu ei salli mitään oletuksia eikä edellytyksiä. Filosofia ei siten voi ankarasti ottaen edellyttää edes sisältöään, filosofisen tiedon kohdetta, tuota äsken mainittua omne scibileä. Ollakseen edellytyksetön tuon metodin tulee antaa oma sisältönsä, todistamisen kohde itse tuossa todistamisessa ja sen myötä. Tämä on ollut ja on kaiken filosofian suurin ongelma.

Tästä on helppo nähdä filosofian järjestelmän ja muiden tieteiden välinen ero. Niissä materiaali, sisältö, on annettuna ja systeemi on sen saattamista enemmän tai vähemmän ulkokohtaiseen järjestykseen. Filosofialla ei niin sanoaksemme ole mitään valmista materiaalia järjestettäväksi: sen koko sisältö nousee itse todistelusta, itseään kehittelevän järjestelmän yhtenä lenkkinä. Sellainen järjestelmä, joka ei ole pelkkää muotoa vaan samalla sisältöä on, kuten helposti ymmärretään, järjestelmä έή, itse järjestelmän tiede. Se on samalla kertaa kaikkein vapain ja kaikkein sidotuin – vapaa, koska se ei edellytä eikä oleta mitään – sidottu juuri siksi, että siinä ei ole mitään muuta kuin ankaraa todistelua.

Hyvät herrat. Olen sanonut, että filosofian metodi ja siten koko tämän tieteen luonne voidaan selvittää ja ymmärtää vain filosofian sisällä. Se, mitä äsken sanoin, on siis vain kertomusta filosofiasta. Palvelkoon se vain muistutuksena siitä, että tämä tiede ei ole harrastelijoiden ajanvietettä, eikä se voi myöskään tarjota tiedonjanoiselle tuloksiaan ilman niihin johtavan tien kulkemisen vaivannäköä, sillä tulokset eivät ole mitään muuta kuin todistelun summa, itse järjestelmä. Jos sitä ei osaa arvostaa eikä tunne itsessään lujan, eheän kokonaisen tiedon tarvetta, ei ole omiaan filosofiksi.

En kuitenkaan halua pelotella ketään. Olisin erityisen iloinen, jos hyvinkin monet opiskelevan nuorison joukosta löytäisivät oman ilonsa ”Akateemisen opiskelun” luentosarjasta. Hodegetiikka on yksityiskohdissaan sovellettua tiedettä eikä siten luonteeltaan yhtä ankaraa kuin filosofian järjestelmän puhtaasti teoreettiset osat. Minun tehtäväni on lisäksi soveltaa näitä luentoja siihen, mikä on herroja jokaista lähellä, meidän yliopisto-opiskelumme olosuhteisiin ja tarpeisiin, ja näin saattaa ne hyödyttämään välittömästi käytännön opiskelua. Samoin toivon, että kykenen luennoilla välittämään joitain opettavaisia neuvoja omasta, ei lainkaan vähäisestä kokemuksestani opiskelijaelämän eduista ja siveellisesti kasvattavasta luonteesta, mutta myös sen vaaroista ja huonoista tavoista. Olen harkitusti valinnut tämän aiheen, ei vain sen soveliaisuuden vuoksi vaan myös siksi, että sen käsittely voi toimia johdatuksena ankarampaan opiskeluun.

Tällaista ankarampaa tutkimusta edustaa luonteensa johdosta siveysoppi, vaikka myös se filosofian järjestelmän käytännölliseen osaan kuuluvana antaa harkinnalle mahdollisuuden vertailla ja soveltaa sitä niin ihmisen yksityiselämän kuin yhteisöllisenkin elämän olosuhteisiin ja seikkoihin – mikä helpottaa todistelun ymmärtämistä. Mutta jotta tieteellinen siveysoppi yleensä voi olla olemassa, sen arvo on ankaruudessa, jolla sen käsitteet määritellään. Ihmisen siveellisyys perustuu aina varhaisemman kasvatuksen vaikutukseen. Mutta jos huonoa vaikutusta halutaan korjata tai hyvää parantaa entisestään, niin se ei tapahdu ylipuhumisella, jonka vaikutuksen toinen ylipuhuja, halujen, itsekkyyden ja olosuhteiden mahti jälleen nujertaa, vaan se tapahtuu vakaumuksen, lujan todistelun nojalla. Se puolestaan säilyy kaikissa eksytyksissäkin järkkymättömänä tietoisuutena totuudesta, jota häviämätön omatunto todistaa. Tarkka määrittely ja ankara todistelu on siten tässä tieteessä kiertämätön vaatimus. Mutta tietämisellä ylipäänsä on oma toiminnan maailmasta ja siihen soveltamisesta riippumaton arvonsa, ja ennen muuta tästä näkökulmasta siveysopin tulee perustua ankaraan todisteluun. Horjumaton vakaumus oikeasta, vaikka yksilö ei sitä toteuttaisikaan tai hänen silmänsä eivät sen toteutumista näkisi, kohottaa sielun kaikkien ajan rajoitusten yläpuolelle oivaltamaan sen, mitä on ollut, tunnustamaan sen, mitä on ja uskomaan siihen, mikä tulee olemaan. Tämänkaltaista vakaumusta ei luoda löysien oletusten ja monenlaisten todennäköisyyksien kautta. Sen ainoa pohja on luja oivallus.

Kasvitiede tarjoaa harrastajalleen ruohonkorren, mineralogia kiven – eikä kenellekään tule mieleen epäillä, etteivätkö nämä lahjat ole todellisia, olemassaolevia. Filosofia ei voi rikastuttaa harrastajaansa yhtä helposti. Sen lahjat ovat vaivalloisen todistelun hedelmiä, käsitteitä ja ideoita, joiden todellisuus on vain siinä ajattelun pakossa, joka ne on synnyttänyt. Mutta itse asiassa tämä todellisuus ei ole yhtään vähemmän varmaa kuin ruohon tai kiven. Vai onko jotain varmempaa kuin ajatuksen oma olemassaolo? Maailmankaikkeus voi kadota, mutta tietoisuus tuosta katoamisesta jää jäljelle. Ja tietoisuuden oma todellisuus taas on sen järjellisyys, ajattelun muuttumaton laki, jonka katoava ilmentymä itse tuo ajatus on. Siksi järjellisellä oivalluksella, tuolla ankaralla todistelulla, josta äsken puhuimme, on olemassaolonsa myös toiminnan maailman ulkopuolella ja sillä on oma, katoamaton arvonsa. Se ei sellaisena ole tietoisuutta olioista, jostakin joka on, vaan se on itsetietoisuutta, järjen omaa olemista, olemista, joka ei ole millekään toiselle, vaan on omaa tietämistään.

On siis selvää, että jos tutkimustemme halutaan tuottavan jonkinlaista tulosta, se voidaan saavuttaa vain todistelun tarkkuuden avulla, niin ettemme kykene saavuttamaan yhtäkään väitettä tai teoriaa muutoin kuin käsittämällä todistelun, joka on ajattelumme siihen johdattanut. Torjumme siten kaikki mukavuudenhaluiset vaatimukset tietämisestä ilman tietämisen ponnistelua.

Emme silti saa vähätellä tavoittelemamme tiedon hedelmiä myös toiminnan kannalta. Todellakin, hyvät herrat, kun ajattelen että minun tulee nyt opastaa teitä käyttämään aikaanne ja vaivannäköänne hyödyllisesti täällä korkeakoulussa, hoitamaan oikein sitä kutsumusta, jonka isänmaa on teille oman valintanne mukaan täällä tarjonnut, ja toisaalta kertoa, mitä teiltä läpi koko elämän vaaditaan, jotta todistaisitte oman henkenne järjellisyydestä – kun tätä ajattelen, minun on kiittäminen sitä onnen suopeutta, joka suo minulle mahdollisuuden vaikuttaa kaikkeen, mikä teille on tällä hetkellä tärkeintä, ja kaikkeen, mikä määrää tulevan miehuutenne toimintaa. Kolminkertaisesti onnellinen olisin, jos minulla olisi kykyä ja voimia sillä tavoin hyödyntää tätä onnen suopeutta ja toimia niin kuin se minua velvoittaa, ettei yksikään teistä lähtisi tästä salista ilman lujaa halua toimia jalosti isänmaan ja ihmiskunnan puolesta, ja että teidän kaikkien sielussanne olisi sellaisen tietämisen siemen, joka sovittaa elämän ja asiat ja kykenee kannattelemaan teidän henkeänne silloinkin, kun kokemus nopeasti osoittaa teille, että se mitä todella olette tehneet ja vaikuttaneet rajoittuu hyvin pieneksi verrattuna siihen mitä olette tarkoittaneet ja toivoneet. Mutta – miten voisin puhua tästä jollen tietäisi ja tunnustaisi, että minun oman toimintani täällä on alistuttava tuohon samaan ihmisen pyrkimysten leppymättömään lakiin ja jollen vähäisimmästäkin toimintani hedelmästä sielustani nöyrimmin kiittäisi Häntä, totuuden ja hyvyyden ikuista Henkeä, jonka työtä myös tämä vähäisen yksilön työ hyvän puolesta on.

 

Akateeminen opiskelu II

 

Kun tarkastelemme akateemista opiskelua, siis jotain aivan arkipäiväistä, joka meitä päivittäin ympäröi, yksinkertaisesti sanottuna pelkkää työtä, jonka pitäisi olla meille jokaiselle päivittäistä – niin tuntuu, ettei tästä arkipäiväisestä seikasta olisi paljoa sanottavaa. Ja aivan erityisesti voidaan arvella, että se, mikä siinä on huomionarvoista, voitaisiin hyvin yksinkertaisesti esittää ilman mitään tieteellistä varustusta.

Mutta tämän arkipäiväisen puuhamme tieteellisyyden, periaatteiden ja kokonaisuuden laita on samoin kuin kauneuden ja runollisuudenkin. Proosallinen ihmiskunta löytää siitä aihetta niin sanottuun arkiproosaan, kun taas runoilija kykenee muutamalla rivillä osoittamaan niistä kirkkaina runoutta. Tieteellä ei toki ole taiteen taikasauvaa, joka kykenee hetkessä toteuttamaan muutoksia. Vaivalloisesti se etsii tietään asioiden sisäpuolelle, mutta yhtä varmasti kuin runouskin tiede kykenee aina löytämään ylevien aatteiden luoman perustan, joka tarvitsee vain asettaa päivänvaloon ja näennäisesti mitäänsanomattomat jokapäiväiset sattumukset muuttuvatkin merkitykselliseksi todellisuudeksi.

Ainakin minusta näyttää siltä, että edellisellä luennolla esittämäni Johann Gottlieb Fichten lausuman yliopistojen merkityksestä pitäisi asettaa meidän päivittäinen työmme, yliopistollinen opiskelu, uuteen valoon, jossa sen arkipäiväisyyden harha katoaa.

Vuosituhansien tietämistä, tai paremminkin sitä tietoa, jonka ihmiskunta on vuosituhansien vaivalloisella työllä saavuttanut, ja ennen kaikkea sen parasta, koetellusti totta ja yhä koettelemisen arvoista osaa, ei jätetä pyhänä perintönä sukupolvelta toiselle vain kuolleena aarteena säilytettäväksi vaan edelleen kehitettäväksi ja kartutettavaksi niin määränsä ja syvyytensä kuin sisäisen lujuuden ja eheytensäkin suhteen. Eikä tämä tietäminen ole vain yhden neron tai mielikuvituksen leikkiä vaan jatkuvaa jumalallista ilmestystä, sen luomistyön jatkamista, joka puhalsi ihmiseen elävän hengen ja teki hänestä Jumalan kuvan, tietämistä, joka ensi sijassa on luonut ja luo yksilöiden, kansakuntien ja ihmiskunnan kohtalot. Tämä tietäminen luovutetaan sukupolvelta toiselle kaikilla sivistyksen teillä, vanhempien hoivaamisen myötä, kouluopetuksessa, kirkon opissa, yleisessä yhteiselämässä, ihmisen kekseliäisyyden ja uutteruuden aikaansaannoksia katsellessa, yhteiskunnan instituutioihin tutustuttaessa ja lopulta kirjallisuuden alati kasvavan rikkauden välityksellä. Mutta se on luovutettava korkeimmassa muodossaan, sellaisessa muodossa, jossa se ei ole vain rapsodista tietämistä hyvässä uskossa vaan lujaa, yhtenäistä oivallusta ja vakaumusta. Siinä muodossaan sitä voidaan varmasti ja menestyksellisesti kehittää ja lisätä, ja jotta sitä voitaisiin tässä muodossaan, tieteenä, siirtää ja kartuttaa, tarvitaan erityisiä instituutioita tätä työtä suorittamaan. Nämä instituutiot ovat yliopistot, niiden työskentely on yliopistollista opiskelua, työntekijät ovat yliopiston oppilaat ja opiskelijat, siis me, jotka kuulumme tähän yliopistoon, hyvät herrat, siis Te! Tämä on Fichten teoria meidän jokapäiväisestä työstämme.

Teillä on, hyvät herrat, ylioppilaslauluja, joissa kaiken kehnon ja merkityksettömän ohella on myös paljon kaunista ja aidosta runoilijantaidosta todistavaa, mutta en tunne yhtäkään sellaista laulua, jossa runoilijan nerokkuus aateloisi opiskelijaelämää sillä tavoin kuin saksalaisen filosofin teoria tekee.

Mutta jos tällainen käsitys yliopistojen merkityksestä on niitä perustettaessa johtanut kansoja ja hallituksia, niin tällä hetkellä tekee mieli huudahtaa: Quantum mutata ab illa [Kuinka paljon se on muuttunutkaan]! On toki helppo ymmärtää, että yliopistoja perustettaessa ei selkeästi ole oivallettu tässä esitettyä tehtävää, ja yhä edelleen niiden perustamista sekä ylläpitoa säätelee niin sanottu valtioviisaus, eivät mitkään filosofis-kosmopoliittiset suunnitelmat. Mutta tämä ei estä sitä, että nämä laitokset todellisen ideansa suhteen ovat korkealla valtiollisten kuvioiden usein ahtaan piirin yläpuolella. Eihän perhesiteen korkea siveellinen merkityskään kumoudu siitä, että avioliitto solmitaan sokeasta ihastumisesta, laskelmoidusti tai muiden puhtaasti sattumanvaraisten syiden vuoksi. Ja vaikka yliopistojen tarkoitusperä ymmärrettäisiinkin suppeammin kuin Fichte, on silti kylliksi aihetta huudahtaa: Quantum mutata!

Kun tutkintoa varten päntätään vastentahtoisesti ja vaivalloisesti päähän oppikirjaa siinä toivossa, että tutkinnon läpäisemisen jälkeen ei koko elämässä enää tarvitsisi ryhtyä sellaiseen vaivannäköön tai ylipäätään hankkia tietoja – niin tämä ei ainoastaan ole äärettömän kaukana pyrkimyksestä omaksua ja kehittää menneiden vuosituhansien tietämistä, vaan se merkitsee myös kaiken tieteellisyyden puuttumista, ymmärretään tämä sitten miten tahansa. Ja silti tämäntyyppinen suhtautuminen yliopistolliseen opiskeluun taitaa valitettavasti olla kaikkein vallitsevin. Mutta silloinkin kun opintoihin suhtaudutaan jalon kunnianhimoisesti ja halutaan tietämisen avulla tulla joksikin ja saada jotain aikaan maailmassa, puuttuu usein tietoisuus siitä, miksi ihminen itse asiassa kokoaa tietoa käyttääkseen sitä teoreettisesti ja käytännöllisesti, ja vielä useammin puuttuu selkeä oivallus tämän tekemisen todellisesta luonteesta. Tämän oivalluksen puuttuessa myös sinänsä harvinainen halu tietoon tietämisen itsensä vuoksi on sairaalloista ja muuttuu usein pelkäksi lukeneisuudeksi, joka tappaa kaiken luovuuden niin tietämisessä kuin toiminnassakin.

Mutta sikäli kuin ymmärrän tilanteen oikein, niin yliopisto-opintojen nurinkurisuus ja heikko taso ei sittenkään ensi sijassa johdu siitä, ettei tietämisen luonnetta ja yliopisto-opintojen merkitystä ymmärrettäisi oikein. Tähän puutteeseen liittyy toinen vakava puute, se, ettei ymmärretä eri tieteiden merkitystä inhimilliselle sivistykselle. Tästä seuraa kyvyttömyys tehdä opinnoissaan sellaisia valintoja, jotka tarjoavat tyydytyksen siitä, että opinnot vastaavat yksilön aiemmin muovautunutta hengenlaatua ja sivistysastetta sekä tämän kautta tuottavat elävää todellista hedelmää siinä toiminnassa, johon yksilö haluaa elämässään suuntautua. Tien näyttäminen tässä suhteessa on paljon tärkeämpää kuin jonkin erityisen oppiaineen opiskelun muuttuvat tavat ja muodot, ja tässä on siksi hodegetiikan tärkein tehtävä.

Eri tieteiden merkityksen selvittäminen inhimillisen sivistyksen kannalta tarkoittaa niiden keskinäisen suhteen kehittelemistä, siis kunkin tieteen suhdetta inhimillisen tiedon kokonaisuuteen. Oikeutetusti huomautetaan, että sivistys ei ole pelkkää tietoa vaan myös halua ja kykyä toimia sivistyneen ihmisen tavoin sivistyksen etujen puolesta. Siksi voidaan edellyttää, että eri tieteiden merkitystä ja arvoa selvitettäessä tarkastellaan niiden vaikutusta tässä suhteessa. Tätä vaikutusta ei kuitenkaan ensinnäkään voi ymmärtää ennen kuin käsitämme asian puhtaan teoreettisesti. Voidaan esimerkiksi esittää monenlaisia näkökohtia juridiikan opiskelun hyötyjen arvioimiseksi, mutta ne ovat silloin täysin sattumanvaraisia. Ne voivat päteä joissain olosuhteissa, jossain erityisessä valtiossa, annetussa yhteiskunnallisessa järjestyksessä, jonkin tietyn säädyn tai tehtävän kannalta. Mutta sillä tavoin ei opita ymmärtämään, mikä merkitys, ei lakitiedolla vaan tieteellisellä lainopillisella ymmärryksellä yhteiskunnan elämään sovellettuna ihmiskunnalle ja ihmiselle hänen tehtävänsä kannalta ylipäätään on. Tällaisen ulkoisen tarkastelun kautta voidaan tietenkin jostain itse valitusta näkökulmasta koota tietoja sen mukaan, mitä tarpeen koetaan vaativan, mutta silloin ei haeta kiertämättömän velvollisuudentunnon tietämistä. Sitä on ainoastaan silloin kun oivalletaan tiedon välttämätön olemassaolo sinänsä ja itselleen, koska sen puuttuessa ihminen silloin kokee ihmisarvonsa loukatuksi.

Kertaus – tutkimuksen tuloksesta – Fichtellä erityisesti.

–––

Tutkimuksemme pääaiheena tulee siis olemaan tieteiden puhtaasti teoreettinen suhde toisiinsa, tai mikä on sama asia, niiden suhde intellektuaaliseen sivistykseen ylipäänsä. Tämän tutkiminen on toiseksi pääasia jo sen alueen vuoksi, johon olemme sen etukäteen rajanneet, siis akateemiseen opiskeluun, tieteellisen tutkimuksen lajiin, joka ei ole vain ihmiskunnan tiedollisen perinteen omaksumista tiedon todellisessa muodossa vaan myös sen kehittämistä ja kartuttamista. Mutta tämä koskee kaikkea tiedettä teoriana, ei tieteellisen tiedon soveltamista toiminnan maailmaan.

Jonkin erityisen tieteen opiskelumetodeita voimme käsitellä vain esimerkinomaisesti. Opastus tässä suhteessa kuuluu oppiaineen omille opettajille, ja se vaatii luonnollisesti asiantuntemusta sekä kokemusta asiasta. Sellainen opastus on luonnollisesti erittäin hyödyllistä ja sinällään myös opettavaista, kun se perustuu kyseisen tieteen järjestelmään sinänsä. Mutta meidän käsittelemämme oppi tieteiden keskinäisestä yhteydestä ei ole merkittävämpi vain laajemman alueensa vuoksi vaan ennen muuta siksi, että se johtaa syvempään oivallukseen intelligenssin maailmasta – ja kun tämä on muuttunut lujaksi vakaumukseksi, se luo tieteellisen mielenlaadun perustan.

Tämänkaltaisessa tutkimuksessa puhtaasti teoreettisen intressin pitäisi olla aivan riittävä. Pelkkä oivallus siitä, mitä tieto ja tiede ovat, on tieteellisen tutkimuksen tietoisuutena itsestään päämäärä sinänsä. Mutta kun me ryhdymme tähän tutkimukseen siinä tarkoituksessa, että opimme jotain akateemisen opiskelun luonteesta ja tavoista, niin voidaan jo etukäteen nähdä, että tämän tutkimuksen ohjenuorana tulee olla yksinkertainen sovellutus siitä, mitä tutkimus opettaa tieteen luonteesta yleensä sekä eri tieteiden sisäisestä yhteydestä, niiden omasta järjellisestä järjestyksestä. Tällainen sovellutuksen tarjoaminen on siten esitykseni toinen pääaihe.

Ja koska tieteellinen tutkimus lisäksi on eräs yhteiskunnallinen kutsumus, jonka harjoittaminen akateemisessa opiskelussa alkaa pelkällä tiedon perinteen omaksumisella, niin asiayhteys johdattaa meidät kolmanneksi käsittelemään tämän kutsumuksen velvoitteita yleensä ja erityisesti opiskelijaelämän velvollisuuksia.

Mutta ennen kuin siirrymme tutkimaan tieteiden ykseyttä, meidän on käsitteellistettävä, mitä tietäminen ylipäänsä on, mistä tiedoksi kutsumamme hengen toiminta muodostuu – tai tarkemmin sanoen, eri tieteiden ykseyden tulee ilmetä jo tämän asian selvittelyn kautta. Me emme nimittäin tarkastele tietoa vain ulkoisena muotona, joka voi omaksua minkä hyvänsä sisällön. Yksinkertaisinkin pohdinta kertoo, että esimerkiksi tieto Jumalasta on toisentyyppistä kuin tieto läsnäolevasta aistein havaittavasta esineestä – tästä kateederista esimerkiksi – eikä se ole erilaista vain sisällöltään vaan myös muodoltaan.

Siksi tietämisen selvittely sinänsä ja itselleen, tiedon muotojen tarkastelu on samalla jo tiedon sisällön luokittelua, tai niin kuin yleensä sanotaan, sen kohteiden luokittelua.

Tämä tutkimus tiedon luonteesta hengen teoreettisena toimintana tulee olemaan meidän kurssimme vaikein kohta. Pyydän herroja seuraamaan sitä tarkkaavasti, sillä kun olemme päässeet sen läpi, loppu on saavutettujen tulosten soveltamista.

Ja kuten sanottu, tästä tutkimuksesta nousee välittömästi myös tieteiden sisäinen yhteys – meidän tutkimuksemme pääasia ja tämän esityksemme ensimmäinen jakso.

Toinen pääasia tulee, kuten sanottu, olemaan näin saavutettu näkemys akateemisesta opiskelusta ja kolmas osa on tämän käsityksen puhtaasti käytännöllinen soveltaminen ylioppilaselämän velvoit­teisiin.

Edellisellä luennolla totesin tämän kurssin olevan filosofian propedeutiikkaa, filosofian järjestelmän ulkopuolinen johdatus sen opiskeluun. Filosofian järjestelmä ei nimittäin voi olla mitään muuta kuin tieteiden, tiedon yleinen järjestelmä, oppi siitä mitä olemme usein kutsuneet eri tieteiden järjestelmäksi, tietämisen olemuksesta johdettu tieteiden keskinäinen yhteys. Tuonnempana koetamme selvittää, miksi tämän tutkimuksen täytyy tässä kuitenkin vielä jäädä varsinaisen filosofian ulkopuolelle. Etukäteen voi mainita ainoastaan, että se perustuu lähtökohtaan, joka tässä on valittava, nimittäin tiedon luonteen tutkimiseen psykologisesta lähtökohdasta. Tulos, käsitys tieteiden ykseydestä, tulee filosofian järjestelmän kannalta siksi olemaan vain luonnosmainen, vailla sitä yhtenäistä käsiteanalyysia, joka muodostaa systeemin todistelun ja antaa tällä skeemalle sen spekulatiivisen sisällön.

Tämä tutkimus on luonteeltaan valmisteleva niin minulle kuin herroillekin. Se, mitä tässä opetan, ei ole lopullista, se ei ole jonkin aiemmin opitun toistamista vaan se on ensimmäinen luonnos sitä, minkä toivon tulevaisuudessa voivani esittää laajemmin ja tarkemmin todisteltuna, luonnos kaiken sen summaksi, mitä koskaan tulen tältä paikalta esittämään. Voinen lisätä, että uskoni menestymisestä tässä on epävarma ja että se vaatii pitkän työn, johon minun aikani tulee ehkä olemaan liian lyhyt. En kuitenkaan pelkää, että mahdolliset virheet aiheuttavat Teille vahinkoa. Se mitä sanotaan jurare in verba magistri [mestarin sanaan vannoen] on niin vastoin kaikkea tieteellistä mielenlaatua, että sellaista ei teillä pidä ilmetä. Vain oman tutkimuksen ja koettelun tukema vakaumus ansaitsee tieteellisen oivalluksen nimen. Esimerkkinä – rohkaisuna ja johdatteluna tällaiseen koettelemiseen tämä työ ei toivoakseni tule menemään Teiltä hukkaan. Huom. Perjantai

 

Akateeminen opiskelu III

 

Mitä on tieto? Tämä kysymys on itse asiassa samaa kuin kysyä: mitä on ihmisen henki?

Filosofian täytyisi vaikuttaa yhtä helposti opittavalta kuin paljon kertovaltakin tieteeltä, jos se voisi ilman mitään valmistelua antaa tällaisiin kysymyksiin tyydyttäviä vastauksia. Sellaista kykyä sillä ei kuitenkaan ole eikä voi olla. Minkä tahansa filosofian järjestelmän erityisen osan käsittelyssä on päinvastoin aina se vaikeus, että kun lähtökohdan tulisi olla kaikesta aiemmasta tutkimuksesta riippumaton, se jää enemmän tai vähemmän olettamukseksi. Tämä vaikeus voitetaan vain osittain, ei koskaan täysin, sillä että lähtökohta selvitetään ja perustellaan johdonmukaisella siihen itseensä perustuvalla tutkimuksella.

Tämän totuus on puheenaolevassa tapauksessa helppo ymmärtää. Yleisesti ajatellaan, että henki ja materia ovat kaksi käsitettä, joita vertaillaan toisiinsa, jotta päästäisiin selville, mitä henki on, ja tämä ymmärretään niin, että materia aistikokemukselle annettuina olioina on ensin, ja henki materian negaatioksi miellettynä on immateriaalista, ei-materiaa. Mutta on selvää, että tällöin materia ensinnäkin mielletään sellaisella tavalla, jota ei ole millään tavoin edeltä todistettu, ja toisaalta jäädään tyhjään negaatioon, todistamattomaan mielteeseen, kun sanotaan hengen olevan ei-materiaa, immateriaalista. Ajatellaan esimerkiksi, että materia on luomakunnassa kuollutta, mutta mitä kuoleminen ja kuollut ovat, siitä ei kanneta sen enempää huolta. Tai jos halutaan käsitteenmukaisempaa materian määritelmää, niin luetellaan sen ominaisuuksia: painavuus, hitaus, läpitunkemattomuus, mutta näitä ominaisuuksia lueteltaessa materia kuitenkin edellytetään jonain tunnettuna niin että painavuus on kahden materian, kahden kappaleen vetovoimaa, hitaus on se kappaleen ominaisuus, että se liikkuu vain jonkin toisen kappaleen vaikutuksesta, läpitunkemattomuus tarkoittaa sitä, että kaksi kappaletta ei voi olla samassa tilassa – eikä oteta huomioon, että tällaiset ominaisuudet eivät ole vakioita, ja että läpitunkemattomuus paljon laajemmassa merkityksessä kuuluu henkeen, koska tietoisuutemme järkkymättömin varmuus sanoo, että yksi minä, yksi ajatteleva minä ei ole toinen minä. Mainitut ominaisuudet edellyttävät myös ylipäätään mielteet ajasta ja paikasta, välittömästä pisteestä, ajan ja paikan ykseydestä jne. Henki samoin. Vaikka se on vain immateriaalinen, sille annetaan kuitenkin joukko muita ominaisuuksia kuin materian ominaisuuksien negaatiot, siis ei-painavuus, itseliikkuvuus ja läpitunkevaisuus tilassa. Sen ominaisuuksia ovat elämä, tietoisuus, halu jne., siis mielteitä, joita ei mitenkään voida johtaa immateriaalisen alkuperäisestä käsitteestä.

Tieteen ulkopuolella tällaiset epäjohdonmukaisuudet sivuutetaan ja luonnontieteen kannalta niiden annetaan olla, koska niitä ei voida kiertää. Filosofia ei ole niille sokea, eikä se saa jättää niitä sikseen kieltämättä itseään tieteenä, sillä sen oma nota characteristica [tunnusomainen piirre] on kuten sanottu kaiken edellyttämisen poissaolo, ankara todistelu.

Ei ole kyse siitä, etteikö mainituilla mielteillä materiasta ja hengestä olisi mitään merkitystä. Päinvastoin myös meidän on lähdettävä niistä – mutta vain sikäli, että sanomme hengen olevan materian negaatio, mutta tällöin emme aseta hengelle ja materialle kummallekaan mitään toisistaan poikkeavia ominaisuuksia.

Lähtökohtamme on, että henki on materian negaatio. Onko meidän silloin kutsuttava henkeä immateriaaliseksi. Se olisi yhdentekevää, ellei tämä nimitys jo kiinnittäisi huomiota siihen, että henki on elävä, tietoinen jne. Sen sijaan sanomme että henki on ei-materiaa, siinä merkityksessä, että materia ei ole monelle jotain tunnettua, jokin A, jonka ei-A sen kautta saisi jonkin määrityksen. Materia on meille tuntematon x, jonka ei-x on toinen tuntematon, eräs Z.

Mutta lähtökohtaamme sisältyy kuitenkin itse asiassa vielä jotain enemmän. Emme nimittäin sillä tarkoita, että meillä on kaksi eri kohdetta, henki ja materia, joista sanomme, että toinen ei ole toinen. Lähdemme täsmällisesti siitä, että henki on materian negaatio, ei päinvastoin, ja edelleen, että henki ei ole tätä negaatiota vain meille, meidän havainnollemme tai mieltämisellemme vaan sinänsä, että henki todella on tätä, negaatio, niin kuin toisaalta oletamme materiasta, että se on vain tämän negaation kautta negeerattu.

Lähtökohtamme on siis itse asiassa pelkän negaation itsensä olemassaolo. Aktina negaatio ei sisällä kolmea momenttia: edellytetty negeeraava (joka negeeraa), edellytetty negeerattava (joka negeerataan) sekä kolmanneksi itse negaatio aktina (negeeraaminen), liikkeenä, tekona. Se sisältää vain kaksi momenttia: negaatio joka ei ole minkään toisen tekoa vaan actus [teko], joka on oman itsensä syy ja siten samalla negeeraava, ja toisena negeerattu, jota ei myöskään ole edellytetty ennen itse negaation aktia, se ei ilman sitä ole jotain, jotain määrättyä, merkitystä, vaan se on olemassa vain sen kautta, mitä se on, negeerattuna.

Tässä herroille ensimmäinen esimerkki ankarasta päättelystä. On tärkeää, että ymmärrämme tässä toisiamme. Toistan siksi äskeisen.

–––

Oletus, josta olemme lähteneet, on itse asiassa filosofian lähtökohta ylipäänsä. Pyrkimyksessämme vapautua kaikesta edellyttämisestä ajattelu, ajatus, ei nimittäin voi vapauttaa itseään itsestään. Se, ettemme edellytä mitään määrittelyä, määrettä, määrättyä ajatusta, sivuutamme ne, luovumme määrittelystä on sen negeeraamista. Mutta itse negaatio actuksena jää jäljelle. Edellytyksen kieltäminen on siten kaiken määrätyn ajatuksen kieltämistä, mutta itse tätä kieltämisen aktia, negaatiota ei voi puolestaan kieltää. Siitä ei voida luopua, sillä sehän olisi vain saman negaation aktin uusintaminen; ajattelua itseään aktina ei siis voi negeerata. Mutta ajattelua ei silloin ymmärretä ajattelevana, ajattelevana subjektina, vaan objektiivisesti ajatteluna, ajattelun prosessina yleensä, ja sen ensimmäinen merkitys, sen käsite on siis olla negaatio.

Tässä on ero. Sanomme: negaation prosessi on henki, ei pelkkä objektiivinen ajattelu. Tämä ero perustuu näkökantaamme, jossa ei ole kysymys abstraktista ajattelusta, ajattelun kategorioista tai peruskäsitteistä, vaan hengestä ja sen maailmasta, lähinnä sen teoreettisesta todellisuudesta, tietämisestä ja tieteestä. Emme siksi sano, että negaation momentit ovat ajattelua – prosessina ja määrättynä ajatteluna, vaan ne ovat henki ja materia, kaksi todellisuutta, hengen maailma ja materian. Näkökantamme on psykologinen, ei metafyysinen.

Tämä antaa herroille esimerkin siitä, missä mielessä voimme sanoa, että tutkimuksemme on propedeuttinen.

–––

Olen hiukan epäröinyt sen suhteen, miten minun pitäisi näillä luennoilla edetä. Pitäisikö minun vain edetä ankaran metodisesti, siten kuin edellisessä näimme, vai pitäisikö minun esitellä kokemuksen tarjoamia opetuksia ja siten ennakoida teoreettisen todistelun kulku, jotta se olisi helpommin käsitettävissä. Sellaisista syistä ja huolimatta ongelmista, joita tässä ei ole tarpeen käsitellä, olen päätynyt jälkimmäiselle kannalle. Herrat voivat voittaa useimmat ongelmat hyvällä tahdolla, sillä ettette tyydy selventävään esitykseen, vaan tajuatte sen epäolennaiseksi, joka pitää jättää sivuun heti kun ankara todistelu astuu sen tilalle – sanalla sanoen, edellisen ei tule toimia minkäänlaisena ajattelun mukavuudenhalun kaunistelemisena.

No niin! Riittäköön se ankarasta deduktiosta tällä kertaa. Valottakaamme edellä esitettyä soveltamalla sitä henkiseen elämään, nimittäin ihmishengen elämään tietämisessä ja tahtomisessa.

Tiedon kohteet jaotellaan tavallisesti aistillisiin ja yliaistillisiin, kieliopissa erotellaan abstraktisten ja konkreettisten asioiden nimet. Jokainen lienee havainnut, että jälkimmäinen jaottelu on yhtä huonosti osuva kuin epäkäytännöllinenkin, mutta voidaan sanoa, ettei myöskään edellinen jaottelu normaalisti ymmärrettynä ole pätevä. Esimerkiksi paino ei ole aistihavainnon kohde, ei myöskään kasvi sinänsä tai mikään erityinen kasvilaji tai -tyyppi. Näemme painon tai vetovoiman vaikutuksia, mutta emme näe painoa sellaisenaan, näemme yksittäisen kasvin, mutta emme näe sukua tai muuntelua. Toisaalta meidän käsitteissämme yliaistillisesta on tietoisuus sen jonkinlaisesta ilmenemisestä aistimaailmassa. Esimerkiksi oikea on kuitenkin viime kädessä teko, joka ilmenee jossain aisteilla havaittavassa toimenpiteessä. Kauniin olennainen momentti on, että se on olemassa aistihavainnolle, koska sen voima tulee esille juuri ulkoisessa muodossa, muoto ei ole satunnainen siten kuin oikeanmukaisessa toiminnassa, jossa vasta tarkoitus, laki ja tapa asettavat tekoon sen merkityksen. Esimerkki. Vieläpä kaikkein henkisimmätkin totuudet ilmenevät tilassa ja materiassa: Luojan mahti, Jumalan ominaisuudet jne.

Tällä emme halua sanoa, että kaikki tietäminen on aistimellista, ulkoisten aistien välittämää. Päinvastoin meidän on myönnettävä, että kaikki tietäminen määrätyissä mielteissä ja ajatuksissa on yliaistillista, sen kohde on yliaistillinen. Sillä kuten äsken sanoimme kaikista käsitteistä, joiden avulla kuvaamme aistimellisia olioita niiden muodon, värin, lajin, suvun ja luonteenpiirteiden suhteen, niin nämä eivät tarkoita mitään sellaista, joka sellaisenaan on aistien havaittavissa, vaan sellaista mitä kutsutaan ajatusobjektiksi. Edes mielikuvitus ei kykene luomaan oliota, joka ei vastaa tällaista yleistä käsitettä. Esimerkki. Näillä käsitteillä, ihmisen mielteillä olioista, ajatuksilla ja ideoilla on merkitys vain ja ainoastaan ajattelun kautta, ajatuksen työn kautta niin että ne muodostavat yhtenäisen määritelmien sarjan. Ihminen vastaanottaa ne sivistyksen kautta hyvässä uskossa ja oppii vähitellen näkemään niiden yhteenkuuluvuuden. Ihmisen intellektuaalisen sivistyksen aste määräytyy tämän oivalluksen kirkkauden ja selkeyden mukaan.

Tätä tarkoittaa tietämisessä se materian negaatio, joksi me olemme hengen käsittäneet. Ihminen asettaa oman, mielteiden ja käsitteiden maailmansa materiaalisen maailman paikalle. Hän katsoo varmasti tietävänsä, mitä materiaalinen maailma on, vaikka yksikään sen eksistenssi, mikään aistien kokemuksen kohde ei vastaa hänen käsitystään siitä. Tämän materiaalisen olemassaolon negaation kautta hän edellyttää sen, maailmana itselleen, toisena kuin hengen oman maailman; mutta tämä olemassaolo, joka sellaisenaan, toisena kuin hengen, on aistihavainnon kohde, ja silloin itse tämä havainto on vain jonain kadonneena, jätettynä ja negeerattuna, sillä jokainen käsityksemme siitä sisältyy johonkin yleiseen käsitteeseen, mielteeseen tai käsitteeseen, jolla ei enää ole täydellistä vastinetta kohteessa. Olion yleiset laadut, ominaisuudet, olemus, lait muodostavat ihmisen tiedon tuosta oliosta; aistien kokemusta hän ei voi muutoin kuin tätä kautta saattaa määrätyksi tietoisuudeksi ja lausua sitä julki. Siksi hän tietää noista kokemuksista ja niiden kohteista vain sen, että ne ovat olleet, mutta hänen tietoisuudelleen ne eivät enää ole.

Kielletäänkö näin materiaalisen maailman todellinen olemassaolo? Ei, mutta henki on tietämisenä tämä jatkuva prosessi, jossa se kumotaan ja siten edellytetään. Tällaisen hengen ja sen elämän edellyttämisessä on materiaalisen maailman todellisuus.

–––

Suhteessa ihmisen käytännölliseen puoleen voimme olla lyhytsanaisia. Jokainen tietää kokemuksestaan yleisen käsityksen olevan, että ihminen toimiessaan asettaa oman järjestyksensä annetun materiaalisen luonnonjärjestyksen sijaan. Maata viljellään, vettä ja ilmaa käytetään ihmisen tarkoitusperiin, kasveja ja eläimiä poimitaan tai viljellään ja kesytetään, kaikki palvelee ihmistä ja ennen muuta hänen oman luonnollisuutensa voittamista niin ettei mikään, ei edes ihminen itse – ja hän kaikkein vähiten – jää sellaiseksi kuin se on luonnosta syntynyt. Ihmissuku on näin luonut ja luo täysin uutta maailmaa, sivistystä ja historiaa, joille materiaalinen maailma on tarpeellinen palvelija, mutta vain muokattuna ja luonnollisuudessaan kiellettynä. Kun ihminen teoreettisesti, tietämisessä, edellyttää materiaalisen maailman negeeraamalla sen, voidaan sitä vastoin sanoa että käytännön toiminnassaan hän edellyttää tämän maailman voidakseen kumota sen. Kummassakin tarkoituksessa materiaalinen maailma on hengelle samalla tavoin ainoastaan negeerattuna, ja henki on kummassakin tapauksessa sama negaation prosessi.

 

 

Akateeminen opiskelu IV & V

 

Negaatio on määritystä. Välitön määrittäminen on tietämistä.

Jokin ei-tämä on jokin tämä, jokin ei-a on jokin positiivinen B, – tai niin että se, joka on jotain muuta, on itse jotain.

Määritettynä oleminen on sitä, että on olemasssa jossain tietoisuudessa. Tietäminen ylipäänsä on määrittämistä, erottelua, olevaisen määrittelyä. Voimme sanoa, että yleistä määräämätöntä, joka ei ole mitään erityistä olevaa, ei ole tietoisuudelle olemassa. Sellainen oleminen on kaikesta määrittelystä luopumista, mutta juuri tämän kautta se on määritetty siksi. Tietämisen ensimmäinen liikahdus on tämän epämääräisen olemisen kieltäminen, ja se voidaan käsittää vain sellaisena, joka on ollut ennen määrittelyä. Määrätty oleminen puolestaan on tietämistä.

–––

Tietäminen on siis välittömänä negaatiota, määritystä. Henki tietää jonkin tämän, tässä ja nyt, se tietää määrätyn yksilöllisen ja on tämä tietäminen, havainto.

Aistilliseen havaintoon, olkoon se kuinka yksinkertainen tahansa, sisältyy loputtomasti määrityksiä. Se on tätä, koska se ei ole sitä, eikä sitä ja niin edelleen loputtomiin. Tämä määritysten loputtomuus muodostaa kuitenkin havainnossa ykseyden. Sen ymmärtämisessä, täsmällisessä tietämisessä, sisällön erottelussa ja julkilausumisessa tietäminen ei ole enää havainto vaan mielle.

 

Akateeminen opiskelu IV

 

Henki negaation prosessina, jota olemme koettaneet hahmottaa, jatkuu negaatioiden sarjana. Määrittämisen välittömyyttä ei nimittäin tule ymmärtää yhdeksi yleiseksi mielteeksi, yhdeksi määritelmäksi, jonka tulisi sisältää suuri joukko eksistenssejä, vaan se on tämä nimenomainen määritys pelkästään tässä ja nyt. Esimerkki. Vaikeus on siinä, että me havainnon lisäksi käsitämme objektia mielikuvituksen ja ymmärryksen avulla. Esimerkki.

Havaintoon ei sisälly havaitsijan ja havaittavan välistä eroa, ei myöskään kumpaisenkaan ja itse määrittelyn välistä eroa. Se on tietämistä, jossa subjekti ja objekti lankeavat erottamattomasti yhteen. Kuitenkin tämä negaation prosessi, joksi me hengen käsitämme, nimittäin välittömänä negaationa on määrittämättömän kieltämistä. Tässä ei vielä ole ulkomaailmaa negeerattuna, hengestä negaation prosessina erillisenä. Mutta koska havainto on tietämistä loputtomasti yksilöllisestä, se sisältää loputtomasti negaatioita, joiden kautta yksilöllisyys rajautuu ja määrittyy. Esimerkki.

Tämä määritysten loputon ketju on se, joka tässä muodostaa siirtymän uudelle tietämisen tasolle. Jokainen uusi negaatio nimittäin tekee määreestä, sellaisena kuin se ennen tätä oli, jonkin yleisen käsitteen, joka ei merkitse vain tätä yhtä vaan myös lukemattoman montaa yksilöllistä olemista. Ja koska negaatioprosessia ei voi koskaan lopettaa vaan sen täytyy päätyä tällaiseen määritykseen, määrityksestä yleensä tulee yleinen laatu, jonka puitteissa olemassa oleva käsitetään.

Havainnon luonne on itse asiassa sellainen, että sen kohteena on julkilausumaton, ja jokainen pyrkimyksemme sanoa, mitä se sisältää, jää välttämättä joksikin yleiseksi, äärettömästi havaintoja sisältäväksi laaduksi.

Sellainen tieto ei ole enää havaintoa kohteesta, se on miellettä siitä.

Havainnossa tietäminen on tämä yksi ilmaisematon määritys, johon loputtomat negaatiot potentiaalina sisältyvät, ja josta ne tietämisessä negaation prosessina kehittyvät. Mielle on samoin määre, mutta sillä on loputtomat määritykset loputtomana sarjana ulkopuolellaan. Mielle on yleinen käsite, jolla on ulkopuolellaan loputtomasti muita yleisiä käsitteitä, joista se erottautuu.

Henki on mielteessä näiden yleisten määreiden kokonaisuus, se on joka hetki yksi niistä, mutta samalla mahtia (potentia) siirtyä loputtomasti toisiin määrityksiin. Havainnossa henki on sidottu tähän määritykseen, mutta mielteessä se siirtyy vapaasti uusiin määrityksiin, negaatioihin. Tämä tietäminen on mielikuvituskykyä.

Mielikuvituksen maailmassa eläminen on elämistä kuvissa, jotka on joko lainattu todellisuudesta tai muodostettu niiden ulkopuolella ja niiden yli. Emmehän sano, että meillä on mielikuvitteluja samaan tapaan kuin sanomme, että meillä on ajatuksia ja käsitteitä. Kielenkäyttö kertoo näin, että ihmisen henki ikään kuin kuviin liuenneena ei erota itseään niistä kuvien muodostajana. Kuitenkin elämässä mielikuvitus yhdistetään usein mielteeseen runoudesta tai kaunokirjallisuudesta ylipäänsä. Tämä maailma ei kuitenkaan kuulu vain runoilijoille ja taiteilijoille, vaan jokainen tietää kokemuksestaan, kuinka havaintojen vaikutelmat palaavat uudelleen mieleen kuvina ja kuinka jokainen tällainen kuva liittyy äärettömän moniin muihin, havainnossa annettuihin tai pelkkiin havainnon elementteihin, monenlaisesta sisällöstä koostuviin mielteisiin.

Epävarmempaa voi olla, voidaanko mielle-sanaa käyttää vain mielikuvituksen määreistä, sillä monien eri järjestelmien ja myös Hegelin kielenkäytön vaikutuksesta siitä on tullut varsin moniselitteinen termi. Sanotaankin, että me luomme itsellemme mielikuvia asioista, ja tällainen kielenkäyttö viittaa tietoisen hengen tuotteeseen, jossa henki erottaisi itsensä tuotteistaan, mielteistä. Mielle ei näin olisi jotain ajatuksesta, käsitteestä, erillistä vaan se tarkoittaisi ainoastaan hämärämpää, vähemmän selvää ja täsmällistä ajatusta. Omasta puolestani haluaisin välttää tämän epävarmuuden ja rajoittaa mielteen merkityksen mielikuvituksen määreisiin niin että kaikkia sen kuvia kutsuttaisiin mielteiksi. On totta, että ihminen ei luo mielteitä vain luonnonesineistä vaan myös siitä, mikä kuuluu hengen maailmaan, kuten esimerkiksi oikeasta, ihmisen tarkoituksesta jne. Mutta myös näitä tulisi kutsua mielteiksi vain silloin kun ne jäljentävät kohdettaan, esimerkiksi oikeaa jossain toiminnassa ja ihmisyyttä myös ulkoisessa aistimaailmassa ilmenevissä asioissa. Mielle oikeasta ei silloin olisi sama kuin asia kuin vähemmän selvä tai epätieteellinen oikean käsite. Sellaisella ei ole oikeastaan mitään tekemistä oikean käsitteen kanssa, vaan se käsittää oikean vain yleisen oikeustilan kuvissa, enemmän tai vähemmän oikeanmukaisina tekoina, ja tähän liittyy loputtomasti muita samanlaisia tai samantapaisia kuvia, jotka kaikki kuuluvat mielikuvituksen määreisiin.

–––

Huom. Minun ei tarvitse lisätä, että nämä määreet ylipäätään ovat jotain muuta kuin mitä kutsutaan pelkäksi kuvitteluksi. Ne kuvaavat olemassa olevaa ja todellista yhtä varmasti kuin se tavoitetaan havainnolla ja ajatuksellakin, joten ne muodostavat näiden tapaan hengen tietämisen erään määrätyn, välttämättömän muodon. – Tähän voisi tehdä monta niin sanotusti näppärää huomautusta esimerkiksi mielikuvitusmaailmasta lapsen muotona tietää luonnosta ja hengestä, sen merkityksestä taiteelliselle luomiselle, uskonnolliselle uskolle ja Jumalan ihmisen kaltaiselle käsittämiselle jne. Mutta aika ja päämäärämme vaativat meitä tällä kertaa pidättäytymään niistä.

–––

Sitä vastoin meidän tulee vielä käsittää, miksi kuvittelun määreet ovat yleisiä käsitteitä ja kuinka ne negaation prosessissa, joksi me olemme hengen käsittäneet, säilyttävät tämän yleisyyden luonteensa.

Henki tänä negaation prosessina, jota edellisessä luennossa koetimme hahmottaa, on negaatioiden sarja.

 

 

V

Hyvät herrat. Olemme oppineet tuntemaan, mitä havainto ja mielle, aistien ja mielikuvituskyvyn tietäminen ovat.

Havainto on tietoa ulkoisesta objektista erillisenä yksilönä, tästä, tässä, nyt. Mielle on tietoa havainnon sisällöstä, joka mielteessä määritettynä on jokin yleinen, yleinen laatu, muoto jne.

Olemme tottuneet käsittämään niin sanotut yleiset käsitteet niin, että ne niin sanotusti muodostavat tuntomerkit niille alistettujen käsitteiden joukolle tai myös joukolle erillisiä eksistenssejä. Niinpä sanotaan, että eläin on imettäväisten, lintujen, kalojen jne. tuntomerkki, joka kuuluu niiden sisältöön, leivonen taas on kaikkien yksittäisten leivosten tuntomerkki. Tämä käsitys, jonka kritiikkiin emme halua huomauttaa muuta kuin että se pinnallisesti kokoaa yhteen kaikki mahdolliset käsitteet niiden merkitykseen katsomatta, niin että esimerkiksi hengen käsite asetetaan samaan riviin yksinkertaisimpien materiaalisten laatujen kanssa, keltaisen ja harmaan värin. Se on kuitenkin tosi sikäli, että se selventää ymmärryksen abstraktioita, sen käsitteiden abstraktia suhdetta toisiinsa. Mutta sellainen abstraktioyleisyys ei kuulu vielä kuvittelun mielteisiin, mikä tarkoittaa, että ymmärrys voi sitä kyllä myös niihin soveltaa, mutta se ei ole mitään niille leimallista.

Kuvalla kohteesta sellaisena kuin se mielikuvituksessa liikkuu ei ole enää havainnon täyteyttä niin että se sisältäisi kaikki siinä yhteen sulautuneet yksityiskohtaiset määreet. Se heijastelee yksityistä mutta tiettyjen, leimallisten piirteiden kuten muodon, värin, laadun ja suhteiden mukaisesti, jotka sinällään ovat yleisiä mutta tässä koostumuksessa tälle kuvalle ominaisia. Meidän ei tule tässä ajatella vain kuvaa esim. yksittäisestä ihmisestä, yksittäisestä puusta tms., vaan myös kuvaa jostain tapahtumasta kaikkine sille leimallisine piirteineen ja seikkoineen, sellaisina kuin kuvittelu palauttaa ne mieleemme, ja silloin meidän on helpompi ymmärtää, mitä tässä tarkoitamme. Jos tutkimme, mitä tällainen mielle sisältää, niin se muodostuu tietenkin yleisistä käsitteistä, termeistä, mutta luonteenomaista sille on, että kuva loputtomasti sulkee pois kaikki muut kuvat. Sen merkitys on sitä, että se ei ole tuo toinen kuva, eikä tuo, ja niin edelleen loputtomiin. Jokainen tällainen negaatio rajoittaa määritystä, ja rajaa sitä edelleen, mutta silti se kattaa yhä äärettömän suuren joukon yksittäisiä kohteita, se on yleinen käsite.

Tämän merkityksensä kukin negaatio saa hengen prosessissa, koska tämä prosessi ei ole vain materian negaatio, vaan yksi negaatio sarjassa, ja sellaisena kaikki muut poissulkeva ja niistä määräytyvä. Tämä määräytyminen on puhtaasti negatiivista, ei tätä eikä tätä, loputtomiin, niin että mielle jokaisessa uudessa määrityksessä muotoutuu loputtomiin yhä uudelleen ja se on merkitykseltään todellakin äärettömästä hengestä erillinen, mutta määritykset jäävät silti yleisiksi.

Kuva sellaisenaan on aistimellisen kohteen jäljitelmä. Mutta määritykset, joista se muodostuu, ovat siten yleisiä käsitteitä, aistein havaittavan laatua ja luonnetta sanallisesti esitettynä. Siksi mielle ei ole vain jonkin näkyvän tai kuultavissa olevan kuva vaan mielle myös lausuu julki, mitä tämä jokin kulloinkin on. Esimerkki: symboli, nimi.

Se, mikä koskee miellettä, koskee myös sen kohdetta aineellisessa maailmassa, joka, kuten havainnossa, yhä lankeaa yhteen mielteen kanssa niin että se ei ole jotain yhtä ja sen kohde jotain toista. Voimme nimittäin lopuksi lisätä, että mielikuvitus ei toimi vain poissaolevien vaan myös läsnäolevien kohteiden suhteen. Mielle on havainnon sisällön ulospanoa, ja kuten sanottu, tämä sisältö on aina jätetty taakse silloin kun sen sisältö ilmaistaan. Jokainen tietää kokemuksestaan, että jo samalla, kun havaitsemme jonkin olion, mielikuvitus tuo tietoisuuteemme kaiken, mitä aiemmin tiedämme vastaavista kohteista, kun taas ainoastaan uusi tai siinä tilanteessa houkutteleva saa meidät ajattelemaan aistiemme oikeellisuutta. Esimerkki.

Olemme varsin pitkään, toivoakseni riittävän selvästi käsitelleet mielikuvitusta ja sen mielteitä. Menen suoraan jatkokehittelyyn, joka tulee edelleen selventämään myös edellä sanottua.

–––

Myös ulkoisen tarkastelun kannalta on jokseenkin selvää, että mielikuvituksen mielteet eivät ole niin sanotusti adekvaatteja, ne eivät täydellisesti vastaa sitä, mitä niiden on määrä esittää. Eikä tarvitse ajatella edes sitä, että ne eivät milloinkaan lausu julki kohteen sisäistä olemusta, lakia, syytä, päämäärää jne. Itse kuva sellaisena on ja tulee olemaankin suhteessa kohteeseen vain sinnepäin. Jos se todellakin sisältäisi kaikki kohteen suhteet kaikkeen ajassa ja paikassa olemassa olevaan, niin kuva olisi siinä suhteessa täydellinen. On helppo havaita, että tämä vaatimus on kohtuuton, mutta on myös syytä huomata, että kohtuuttomuus on mielteen luonteessa.

Se, mikä tekee mielteen puutteelliseksi, on siis ilmeisestikin määritysten oletettu loputtomuus. Mielteen täydellistäminen ei sinänsä ja itselleen vaadikaan tietoisuutta kaikkien mahdollisten eksistenssien ja niiden negeeraamisen loputtomasta sarjasta, vaan tietoisuutta mielteen kuvaamien kohteiden määritysten loputtomuudesta, jota ei vielä ole mielteessä lausuttu julki. Kaikki pyrkimykset lausua julki havainnon sisältöä viittaavat tähän äärettömyyteen ajassa ja paikassa. Esimerkki. Jos tämä sisäinen äärettömyys lausuttaisiin mielteessä julki sen tavan mukaan, jolla se on siihen tullut – esimerkiksi välittömästi havainnosta, joka ei jatku negaatioiden sarjaksi – niin ulkoinen äärettömyys olisi sen määrittämisessä tarpeetonta.

Mutta muutoin tämän ulkoisen äärettömyyden laita on niin, että koska se on aina olemassa negaatioiden äärettömän, päättyneen sarjan ulkopuolella, se itse asiassa on vain yksi jonkin yhden negaatio, jolla on merkityksensä vain loputtoman sarjan vastakohtana.

Jokaisen erillisen negaation suhteen tilanne on sama niin että se, mikä siinä on määritetty, saa vastaansa loputtomat vielä puuttuvat merkitykset sisäisenä epämääräisyytenä, joka itse asiassa on vain määrätyn negaatiota ja tämän määräämää. Tässä mielessä äärettömyys on siten äärellisen jokaisessa kohdassa. Mielle ei ole puutteellinen siinä, että se lausuu julki vain äärellisiä määrityksiä, mutta ei äärettömän monia vielä puuttuvia, joista ei koskaan loppua tulekaan, vaan puutteellisuus on siinä, että se ylipäätään pyrkii tällaiseen äärettömyyteen. Äärettömyys on tällöin itse asiassa mielteen sisäpuolella, ei ulkopuolella. Huom. Se ei ole siinä julkilausuttuna.

Tämä määrityksen syventyminen itseensä asettaa kokonaan uuden näkökulman, refleksion. Sen kohde on olion sisäinen, sen olemus, sen olemassaolon perusta, joka tässä esiintyy sen todellisena olemisena, jota mielteessä ei tavoitettu, mutta joka nyt on refleksiossa määrä tavoittaa.

Refleksiossa ja sen myötä hengelle ulkoinen, materia, materiaalinen maailma asettuu tietämisen ja tietoisuuden kohteeksi, objektiksi määrityksen ulkopuolisena, tai oikeammin sen sisäpuolella sen vielä käsittämättömänä pohjana ja perustana. Se mitä mielle sanoo kohteesta, on pinta, vaihtuva muoto ja niin edelleen, ja se mikä sisällössä on pysyvää, on itse objekti sellaisenaan. Mutta sama refleksio, joka irrottaa määrityksen objektista, tietoisuuden kohteesta, erottaa sen myös hengestä tietävänä subjektina, jossa vaihtuvat määreet esiintyvät subjektin tietoisuutena olioista.

Oivallamme varmasti, että jo mielteissä ihmisellä on oma tietämisen maailmansa, jonka ulkopuolella ulkoinen maailma on olemassa loputtomana määritysten ja eksistenssien joukkona. Mutta tämä ero on tässä vain yhden negaation ja loputtomien muiden negaatioiden välillä. Itse mielteen laatuun ei sisälly minkäänlaista eroa objektin ja sen tietämisen välillä. Itse havainto loputtoman olemassaolosta on kussakin negaatiossa vain loputtomana määritysten sarjana, se ei ei enää ole kuvittelua vaan muodostaa refleksion momentin, se on abstrahoivan ja reflektoivan ymmärryksen työtä.

 

Akateeminen opiskelu VI

 

Lopetimme viimekertaisen luentomme osoittamalla, miten tieto ulkoisesta maailmasta muuttuu mielteistä maailman olemuksen ja sisäisen yhteyden reflektoinniksi.

Tämän siirtymän selventämiseksi lisään vielä pari huomautusta.

Pinnallisesti asia ymmärretään yleensä niin, että mielteemme ulkomaailmasta on yksi asia, tuo maailma sinänsä jokin toinen, siis jotain muuta kuin jos tarkoitettaisiin, että mielle sisältää kaiken, mitä ulkomaailma on eli se on täysin adekvaatti. Mutta lähemmin tarkasteltaessa tämä kuitenkin sisältää, että objekti on jotain Sen lisäksi, mielteen ulkopuolista, sillä juuri tämä kuviteltu oleminen jonain muuna on tällaista Sen lisäksi. Tällä on kaksinainen merkitys: joko niin, että yksikään tietävä ei voi tavoittaa objektia, tietää mitä se todella on, tai niin, että tämä tieto on vain tämän yksilön tietoa, tai enintäänkin tietyn rajatun yksilöiden joukon tietoa, ja siten se on aina olemassa ulkoisen maailman rinnalla, jolloin tämä suljetaan pois ja tieto on maailmaan nähden toinen, ja sillä on siitä riippumatta oma olemassaolonsa.

Emme voi käydä erittelemään jokaista väitettä sinänsä ja itselleen. Viittamme niihin, koska voimme nähdä, että mielteen tasolle kuuluu juuri ulkomaailman tekeminen joksikin tällaiseksi ulkopuoliseksi, määritysten loputtomuudeksi, joka aina on olemassa määrätyn mielteen ulkopuolella. Mutta on maailman yksinkertaisin asia havaita, että ihminen ei kykene tuottamaan grammaakaan ulkomaailmaa tietoisuutensa ulkopuolella. Tämän asian kanssa voi reuhtoa kuinka paljon tahansa ja vakuuttaa tuhanteen kertaan itselleen, että objektia koskevan mielteeni ulkopuolella on vielä olemassa jokin objekti. Silti tämä ulkopuolinen on aina kuitenkin sisäpuolinen, se on yksi mielle niin kuin muutkin objektia koskevat mielteet. Sen merkitys vain on vähäisempi kuin täsmällisten objekteja koskevien mielteiden, se on kutakuinkin heikko ja epämääräinen, koska se on vain noiden mielteiden, kaiken täsmällisen mieltämisen negaatiota.

Emme myöskään pääse pitemmälle, jos sanomme, että objekti on toisten tietoisuudelle jotain muuta kuin minulle – koska silloin nämä muut tietoisuudet tarkoittavat jotain oman tietoisuuden ulkopuolista tilassa, kaikkia nyt eksistoivia yksilöitä – tai ajassa, menneisyydessä tai tulevaisuudessa eksistoivia. Tietävät yksilöt asetetaan näin saman ulkomaailman eksistensseiksi, joka halutaa asettaa oman ja niiden tietoisuuden ulkopuolelle. Lopultahan mielle näistä toisista yksilöistä ja tietoisuudesta on jotain mieltävän subjektin sisäistä, hänen miellettään hänen ulkopuolisistaan mielteistä. Tätä kliimaksia voidaan vielä kärjistää sanomalla, että ulkomaailma on kuitenkin sinänsä ja itselleen olemassa, riippumatta koko ihmiskunnan tietoisuudesta kaikkina aikoina, se oli ennen ihmiskuntaa ja on sen katoamisen jälkeen – mutta tämä on joko jo oletetun lisäksi olemisen toistamista, jonkin joka on mielteen ulkopuolella ylipäätään, tai sitten se sisältää maailman olemassaolon jonkin ikuisen, jumalallisen tietoisuuden kannalta. Silloin tämä mielle ikuisesta tietoisuudesta on kuitenkin ajallisesti olemassa olevan yksilön mielle, joko niin, että siinä on jokin positiivinen sisältö, ikuisen tietoisuuden kuvana, tai pelkästään kaiken määrätyn mieltämisen yhä uudelleen toistuva negaatio, kaiken määrittämisen ulkopuolinen ääretön.

Tämän ulkopuolisen todellisuutta ei tällä tavoin kielletä. Se on yhtä todellinen kuin mielle itse, ei enempää eikä vähempää. Sen sitkeä, jatkuva olettaminen kertoo selvästi, että henki on tämä prosessi, jossa materiaa negeerataan ja siten edellytetään. Hengen olemista ei voi käsittää ilman tämän sen ulkopuolisen maailman edellyttämistä, eikä tämä edellytys ole olemassa ilman sitä negaation prosessia, joka muodostaa hengen olemisen.

Meidän kannaltamme tämän prosessin ja tämän ulkopuolisen tarkastelussa olennaista on se, että ulkopuolinen objekti on itse asiassa mielteen sisällä oleva objekti, ja silti sen merkitys on olla varsinainen objekti, ei ääretön ulkopuolinen vaan todellinen ja olennainen sisäpuolinen. Tämä on refleksion näkökanta. Huom. Esimerkki.

Huom. Mielteiden loputonta sarjaa, johon nähden tämä yksittäinen mielle määräytyy, vastaa loputon määreiden sarja sen itsensä sisäpuolella niin että se on itsessään jakautunut äärellisen, tietoisen määrityksen ja loputtomien puuttuvien määritysten välillä. Mutta loputon ulkopuolella oleva edellyttää tätä yhtä, koska se tai ne määrätään suhteessa siihen, ja yhden määrittäminen on siten loputtomien määritysten edellytys – sanalla sanoen: mielle edellyttää itseään määrättynä ennen omaa määritystään sekä äärellisenä että äärettömänä, tämän mielteenä, kuvana. Tämä edellytetty määritys on refleksion kanta. Voimme muodostaa kuvia olioista ilman että edellytämme olemuksen, perustan tai lajin määrittämistä. Esimerkki.

Refleksio kuuluu, kuten totesimme, ymmärryksen toimintaan, siihen hengen olemisen momenttiin, jossa ulkoisesta maailmasta on tullut hengen tietoisuuden sisäistä. Tällä on se kaksoismerkitys, että ymmärryksen kannalta mielteen käsitteet on lausuttu julki olioiden ulkoisina, pelkästään ulkoisina, mutta samalla tietoisena, että ne ovat hengen määrityksiä, ja että olioiden sisäinen on sitä, minkä ymmärrys käsittää ulkoisen perustaksi ja joka on olioissa olennaista. Tätä käsitystä kutsutaan refleksioksi, koska se on määreiden taipumista itseensä takaisin, mielteen sisälle menemistä, jonka nojalla ulkoinen selitetään ulkoiseksi, joka on vain yksi sen sisäisesti olemassa olevan totuuden manifestaatio.

Muodollisessa logiikassa on tapana käsittää refleksio ja abstraktio kahdeksi toisiinsa läheisesti liittyväksi ymmärryksen toiminnan momentiksi. Sanotaan, että ymmärrys vertailee havaintoja ja reflektoi havainnoissa annetun moninaisuuden eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä, jolla tällöin tarkoitetaan jokaiseen havaintoon sisältyvää määreiden moninaisuutta. Yhtäläisyydet ikään kuin abstrahoidaan tai ikään kuin jätetään huomiotta eli toisin sanoen, sivuutetaan erilaisuudet ja nivotaan yhtäläisyydet yhdeksi käsitteeksi. Se, mikä näin on yhdistetty, muodostaa käsitteen niin sanotut tuntomerkit; niin jatketaan vertailemalla useita käsitteitä, reflektoidaan niitä suhteessa vastaaviin tuntomerkkeihin ja liitetään ne jälleen yhteen jättämällä erilaisuuden merkit sivuun. Esimerkki.

Tällainen käsitys refleksion ja abstraktion prosessista ei katso lainkaan käsitteiden erilaisia merkityksiä vaan esimerkiksi henki ja heinänkorsi ovat tässä yhdenvertaisia. Mutta tähän katsomattakin on selvää, että niin sanottu havaintojen annettu moninaisuus jo muodostuu yleisistä termeistä, käsitteistä tässä merkityksessä, ja vieläpä käsitteistä, joiden tuntomerkit tai sisältö tuosta moninaisuudesta muotoiltuina käsitteinä on tämän yläpuolella ja josta abstraktion kautta jälleen muodostetaan uusia käsitteitä. Esimerkki.

Tämä osoittaa, että ensiksikin käsitteitä ei yleensäkään (annetussa merkityksessä) muodosteta havainnoista, vaan yleisistä termeistä, jotka niihin asetetaan. Lähempi tarkastelu on osoittanut, että havainnossa annetun, vielä julkilausumattoman ensimmäinen esittäminen tapahtuu kuvissa ja kuvaavissa mielteissä. Jokainen huomaa helposti, ettei kahta havaintoa voi pitää yhdessä ja verrata niitä toisiinsa, koska jokainen havainto on kiinnittynyt tuohon julkilausumattomaan tässä ja nyt. Kokoaminen ja vertailu tapahtuu uusintavassa mielikuvituksessa, ja se mitä verrataan, on mielikuvituksen mielteitä. Toiseksi: Esittämämme osoittaa, että ne yleiset termit, jotka käsitteissä yhdistetään, asetetaan niin kutsuttuun havaintoon juuri siksi, koska ne muodostavat jotain mielletyn kohteen käsittämisen kannalta olennaista. Esimerkki. On virheellistä, jos luullaan sellaisten käsitteiden olevan peräisin havainnosta, jotka ovatkin jo aiemmin ymmärryksen luomia ja muistin säilyttämiä, ja jotka nyt sijoitetaan havaintoihin. Kun esimerkiksi kohtaamme uusia luonnonilmiöitä, voimme tietenkin niitä koskevista mielteistämme muodostaa uusia lajin- tai suvunmäärityksiä, ilmiöiden uusia lakeja, uusia tieteellisiä periaatteita jne., mutta tämä uusien asioiden luominen ei silloin saa alkuaan havainnossa annetusta tiedosta, silloinkaan jos mielteen käsitys siitä olisi täysin puhdas – mitä se ei ole, koska mielle saa määrityksensä ja merkityksensä toisista mielteistä ja ymmärrys luo suku- tai lajikäsitteet aikaisemman olennaisuutta koskevan tietonsa pohjalta tai jos tarvitaan niin ylipäätään aiemman tietonsa pohjalta jonka jälkeen mielteen sisältö alistetaan näin muodostetulle yleiselle käsitteelle tai, mikä on sama asia, yleinen käsite asetetaan kaikkeen siihen sisältyvän mieltämisen perustaksi, mielikuvituksen mieltämisen tavan säätelijäksi. Esimerkki.

Toivon tämän vertailevan kritiikin jo jossain määrin selventäneen, mitä tässä tarkoitamme refleksiolla. Refleksio ei muodostu mielteiden vertailusta ja niiden sisältämien yhtäläisyyksien yhteenkokoamisesta, vaan se on yksinkertaisesti mielteiden negaatiota, niiden kieltämistä määrityksinä, joissa henki kieltää ulkoisen maailman, asettaa oman olemisensa. Se selittää itse mielteen ulkoiseksi, hengen tietona ulkoisesta refleksio asettaa mielteen ulkoiseksi, vaihtuvaksi muodoksi, jonka negaatio, siis refleksion omat määritykset sitä vastoin muodostavat pysyvän sisällön, mielteiden olemuksen, perustan, lain jne. Se, mitä vielä kuitenkin kutsumme mielteiksi on epäolennaista, muotoa, seurausta, ilmiötä, lain manifestaatiota, ei enää mielteen, kuvan merkityksessä vaan ilmiömaailman, epäolennaisen ilmauksena, jonka oikea luonne ja olemus lausutaan julki refleksion yleisissä määrityksissä.

Mainitsimme nimittäin tälle tasolle kuuluvat käsitteet, refleksiomääreet tai refleksiokäsitteet, jotka eivät ole varsinaisia käsitteitä. Perustelu tälle selviää tuonnempana. Jos katsomme näiden refleksiomääritysten merkitystä, niin on silmiinpistävää, että ne, jotka ilmaisevat olioiden olemusta ovat yleisiä suhteessa niihin, jotka lausuvat julki oliossa epäolennaisen. Molemmat kuuluvat refleksioon, koska yleisellä, refleksio-yleisyydellä on merkityksensä vain erotetun vastakohtana, olemus suhteessa epäolennaiseen, sisältö muotoon, syy seurauksiin, suku ja laji yksilöihin, laki ilmiöön, syyn suhde vaikutukseen ja päinvastoin. Edellisillä määreillä on siis yleisyysmerkityksensä tämän vastakohdan nojalla.

Kaikki refleksio on samalla abstraktiota. Itse asiassa jo mielteet ovat abstraktioita, yleisiä mielteitä suhteessa havainnon sisältöön. Mutta tämä suhde ei ole mielteessä sellaisenaan julkilausuttuna. Voimme nähdä, että mielteen sisältö muodostuu yleisistä määrityksistä, mutta niissä ei vielä lausuta julki minkäänlaista sisällön ja muodon välistä eroa. Mielteessä tietoisuudella on kohteensa kokonaisena, sillä myös se määreen ja äärettömän suhteen tarkastelu, jonka kautta etsimme välttämätöntä siirtymää refleksiomääreisiin, on jo refleksion työtä.

Ylipäänsä ei pidä ajatella, että mielikuvitus ja järki ovat ihmismielen erilaisia kykyjä, jotka toimivat kukin tahollaan eri aikaan. Vain aisteista voidaan sanoa, että ymmärryksen toimiessa ne usein suuntautuvat muualle kuin tämän toiminnan kohteisiin. Mutta silloinkin mielikuvitus on liikkeessä käsittääkseen havainnon sisällön, eikä tämä tapahdu ilman järjen abstrahoivaa vaikutusta. Kun ymmärryksen toiminta samalla suuntautuu abstraktiin, ihmisen tietoisuus aistien toiminnasta on hämärämpää ja epäselvempää. Mutta niin kuin emme voi sanoa, että tietävä ihminen on vajonnut havaintoon ilman että mielikuvitus on mukana ja heijastaa sen sisältöä, niin hän ei myöskään voi vetäytyä vain pelkkään ymmärryksen toimintaan ilman että mielikuvitus toimii samalla ja tukee samalla tavoin ymmärryksen toimintaa.

Mutta näin olemme päässeet kohtaan, jossa voimme toistaiseksi keskeyttää tämän päättelyn. Jokainen nimittäin huomaa, että tämä refleksion taso ei ole pelkkää epätieteellistä tietoa ja järkeilyä, vaan se on myös muodollisen tieteen taso. Koetamme siis seuraavalla luentokerralla tavoittaa ensimmäiset perusteet sen selvittämiseksi, mitä tiede on. Sitten tuonnempana palaamme sen verran kuin aiheemme kannalta on tarpeen takaisin nyt keskeyttämäämme tietämisen eri prosessien erittelyyn.

Tähän meidän on enää lisättävä vain seuraavaa: mainitsimme lyhyesti, että refleksio sisältää myös tietävän refleksion itseensä tietävänä subjektina, jolla on mielteitä. Tämä refleksion sisällön edelleenkehittely perustuu lähinnä siihen, että kun refleksiossa mielle on alennettu tai todettu pelkästään ulkoiseksi ja refleksioyleisyys sisäiseksi todeksi ulkomaailmassa, objektissa, niin tämä kokonaisuus sekä sisäisenä että ulkoisena sisältyy ymmärryksen määreisiin, se on siten hengen sisäistä maailmaa, ei enää mitään sen edellyttämää. Materian ja ulkomaailman negaatio, joksi olemme hengen käsittäneet, tulee siten tällä tasolla täydelliseksi. Henki tietää objektin totuudessaan määreidensä, ajattelunsa ja sen lakien määreinä. Niissä henki ei siten ilmene vain objektissa vaan myös omassa olemuksessaan niin että määreen refleksio itseensä muodostaa myös hengen refleksion itseensä, sen itsetietoisuuden. Mutta koska nämä refleksiomääritykset, olemus, sisältö, laki jne., kuitenkin ovat merkitykseltään objektin määrittämistä, itsetietoisuus on tässä vielä abstraktia, sisällyksetöntä subjektia, jolla on määreitä ja joka määrää ajattelua. Esimerkki. Voimme siten kutsua havaintoa ja miellettä yhteisellä nimellä tulokseksi ja refleksiota tietoisuudeksi – tiedoksi jostain objektista, tai objektiiviseksi tietämiseksi – puhtaan subjektiivisen itsetietoisuuden vastakohtana. Selvää on myös, että kun olemme puhuneet aisteista, kuvittelusta ja ymmärryksestä luovana havaintona, mielteenä ja refleksiona, hengen subjektiivisina kykyinä, olemme jo edellyttäneet itsetietoisuuden. Vain sen näkökulmasta tietoisuuden prosessi nimittäin voidaan käsittää tuotteena, subjektin tekemisenä.

 

Akateeminen opiskelu VII

 

Käsitellessämme tietoisuuden eri prosesseja tai muotoja olemme kokonaan sivuuttaneet tietoisuuden objektien luonteen, sillä se olisi laajentanut tutkimustamme tämänkertaisen tarkoituksemme kannalta kohtuuttomasti. Meidän täytyy kuitenkin lyhyesti tarkastella myös tätä asiaa.

Kun lähdimme väitteestä: henki on materian negaatiota, emme antaneet materia-sanalle mitään muuta merkitystä kuin että se on tässä prosessissa negeerattuna ja sen nojalla edellytettynä. Tutkimuksemme myötä olemme kuitenkin havainneet, että tietoisuuden objektina tällä negeeratulla on eri tasoillaan erilainen merkitys. Negeerattu julkilausumaton on sitä vain havainnolle, sen kannalta. Mielteen kannalta sillä on jo positiivisesti määrättynä olemisen merkitys ajan, paikan ja ulkoisten olosuhteiden yleisten määritysten kokonaisuutena. Objekti ei tässä siten ole materia sellaisenaan vaan jokainen ulkomaailman olio ylipäätään. Yleisesti ottaen ei ole mitään inhimillisen tietämisen kohdetta, jota mielikuvitus ei tavoita, vaikka se aina tapahtuukin jossain aistimellisessa muodossa. Vähänkin asiaa tarkastellessaan jokainen huomaa, että tämä ei koske vain aisteille ilmeneviä ulkoisia kohteita, jotka uusintava mielikuvitus palauttaa tietoisuuteen, vaan se koskee myös täysin abstrakteja mielteitä, mielteitä puhtaasti henkisistä asioista kuten ymmärrys, tahto, oikeus, vääryys, hyve, pahe, perhe, yhteiskunta jne., joille mielle luovana antaa jonkin muodon. Vanhastaan nämä kuvat yliaistillisesta on esitetty symboleissa ja (tavallisesti kuvanveistotaiteen) taideteoksissa. Jokapäiväisessä elämässä otamme nämä kuvat ympröivästä maailmasta ilman mitään idealisointia niin että esimerkiksi hyve tai pahe saavat niiden ihmisten kuvan, joissa me olemme nähneet tai uskomme näkevämme niiden ilmenevän, tai niiden tapausten ja sattumusten kuvan, joissa olemme noita asioita kokeneet. Yhteiskunnan kuva ovat ne yhteiskunnalliset olot, joissa elämme, tai sitten toisten kansakuntien yhteiskuntaelämä, jota olemme havainnon tai kuvausten kautta oppineet tuntemaan jne. Sillä kuten olemme aiemmin huomauttaneet, oikealla, väärällä ja vastaavilla ajattelun kohteilla on kuitenkin ulkoinen puolensa toiminnassa, joka sellaisena viime kädessä ilmenee aistimellisessa muodossa. Esimerkki.

Mielteen objektit eivät siksi, annetun tietämisemme näkökulmasta katsottuina, ole mitään muuta kuin ymmärryksen kohteet, vaikkakin mielikuvitus näkee asiat omalla tavallaan, ja kuuluu jäsentymättömän epätieteellisen tiedon alueelle. Se, joka on nähnyt mielikuvituksen luomusten riittämättömyyden ja epävarmuuden, rajoittaa niiden pätevyyden sille alueelle, johon ne kuuluvat, nimittäin määrällisiin ja laadullisiin määreisiin ja siten siihen tietoon, johon tällaiset määreet riittävät. Esimerkki

 

Akateeminen opiskelu VII [luvun numero kahteen kertaan]

 

Jo tieto materiaalisista olioista vaatii, mikäli se pyrkii olemaan jollain tapaa kokonaista ja varmaa, refleksiota, käsitystä siitä mitä oliot itsessään, aistillisen ilmiön ulkopuolella ja sisäpuolella ovat. Vielä selvemmin tämä koskee kysymystä puhtaasti henkisestä, jota edes mielle ei käsitä jonain aisteille annettuna vaan joka ilmentää läsnäoloaan ja vaikutustaan ainoastaan aistillisissa ilmiöissä. Miten refleksiomääreet kykenevät ilmaisemaan tätä henkistä luontoa, sitä selvitämme tuonnempana. Tässä on selvää, että määreet, jotka olemme tällaisina esittäneet, jotka koskevat olioiden sisäistä olemusta, ilmiöiden lakia jne., eivät tarkoita aistimelliselle kokemukselle, havainnoille, ilmeneviä kohteita. Jo se maailma, joka niiden myötä tiedolle aukeaa, on hengen maailma. Kuitenkin huomaamme, että koska niiden merkitys aina myös sisältää näkökulman johonkin ulkoiseen, olennaisen pinnalliseen eksistenssiin, lain manifestaatioon, sisällön muotoon, niin ne kuitenkin luonteensa vuoksi lausuvat julki ulkoisessa aistimellisessa olevan sisäisen. Siksi voimme nähdä, että ne kuuluvat ensi sijassa siihen maailmaan, jota olemme kutsuneet materiaaliseksi – tai samalla kertaa sekä ulkoista että sisäistä tarkoittaen käsitettynä – luontoon, luonnolliseen maailmaan itsetietoisen hengen tuottaman tai muokkaaman henkisen maailman vastakohtana. Sillä luonnossa on myös yleisen ajattelutavan, tämän henkisyyden, mukaan luonnon voimia, lakeja, vetovoima, affiniteetti, vihdoin elämä, vaistot, vieläpä elimellinen tietoisuus, halu ja vapaus vapaana liikkumisena ja luonnon ainesten sekä tuotteiden vapaana käyttönä, mikä kaikki on ainoastaan ajattelun kohteena. Aistimelliselle kokemukselle se on läsnä vain ilmauksissaan ja vaikutuksissaan.

Tässä yhteydessä me joudumme tarkastelemaan inhimillistä tietoa lähinnä luontoa koskevana tietona. Käytettävissä olevan ajan vähäisyyden vuoksi otan vapauden esittää asian kannalta olennaisen, mihin myös edellinen tarkastelumme tarjoaa tilaisuuden.

–––

Siis: Mitä on tieto luonnosta?

Tämän tiedon peruspiirteet on esitetty edellä, tietoisuuden prosessin kehittelyssä.

Ensimmäinen vastauksemme on: tieto luonnosta on havaintoa, miellettä, refleksiota. Tämä vastaus ei tarvitse todistelua sille, joka on seurannut ja käsittänyt edellä esitetyn. Tietoisuus luonnosta on tietoa hengelle edellytetystä ja hengen edellyttämästä. Tällä tietoisuudella on ne muodot, jotka olemme esittäneet tiedolla ylipäätään olevan. Myös yleisen ajattelutavan näkökulmasta on jokseenkin selvää, että ihmisen ja ihmishengen olemassaolo edellyttää luonnon olemassaoloa. Vain se, että luonto olisi ihmishengen edellytys, kohtaa ankaraa vastarintaa. Tarkasti ottaen tämä väittämä ei sinänsä merkitse paljoakaan. Se pitää sisällään vain, että luonto on ja se on ollut olemassa ennen yksilön ja ehkä ennen kaikkienkin yksilöiden olemassaoloa. Olemme jo edellä tehneet itsellemme selväksi, että tämä tietoisuus yksilöllisen ulkopuolisesta on kuitenkin yksilön tietoisuutta, eräs mielle muiden mielteiden joukossa, eikä mikään ihmisen teräväjärkisyys itse asiassa pääse tämän seikan yli, ikuisesta kehästä irti. Mutta nyt ei varsinaisesti olekaan kysymys tästä mielteen näkökulmasta. Kysymys on vain tämä: onko tieto luonnosta jotain muuta kuin tieto edellytetystä, edellytyksestä yleensä? Sisältääkö tämä käsitys mitään muuta? Ja jos jotain muuta luonnossa on, niin onko se vielä jotain muuta kuin mitä mielle ja refleksio siitä sanovat?

Tarkkaile luontoa, kuvittele mielessäsi sen muodostumia, ajattele sen lakeja! Onko siinä vielä lisäksi jotain muuta? Vastataan, että ihmissilmä ei vielä ole nähnyt kaikkea! Ihmismieli ei kykene kuvittelemaankaan luonnon äärettömyyttä, niin määrällisessä kuin laadullisessakaan mielessä. Sen lakeja me tunnemme huonosti! – Mutta kaiken tämän me tiedämme tarkoin. Havainto ei meille sitä opeta. Ei myöskään refleksio, joka etenee määrätyissä luonnon sisäistä ja ulkoista koskevissa termeissä. Mutta mielikuvituksella on loputtomat mahdollisuudet ulottautua kaikkiin maailmohin, jotka vielä ovat tietomme ulkopuolella. Nämä väitteet itse ovat vain lisätodiste siitä, että luonto on hengen edellyttämä, sillä ne edellyttävät luonnon tulevan tiedon kohteena. Sen edellyttämisestä, mikä on ollut, siirrytään vain edellyttämään sitä, mikä tulee olemaan.

Ja vihdoin, kun kysymme; mitä on tieto luonnosta, me emme kysy, kuinka paljon tätä tietoa on, vaan kysymme mitä se on nyt yhtä hyvin kuin ikuisestikin, niin mennyttä kuin tulevaakin ajatellen, tietoisuutena yhtä hyvin hiekanjyväsestä kuin kaikista aurinkokunnista. Ja vastaus on vain yksi: Se on tätä aistien, mielikuvituksen ja refleksion tietämistä. Sillä viimeksi mainitussa kaikki ulkopuolelle jäävä on kadonnut ja se mitä jää, on itsetietoisuus, tieto hengestä, ei luonnosta.

Eivätkö samat muodot koske silloin kaikkea inhimillistä tietoa? Kieli puheessa, kirjoituksissa ja historiallisten tapahtumien ulkoisessa ilmenemismuodossa on tietenkin aistien kohde. Mielikuvitus uusintaa sen, käsittää sen, mutta se ei käsitä luonnon olioita koskevien yleisten laatujen puitteissa, vaan symbolisoi, antaa ulkoiselle ilmiölle luonnon yhteydestä riippumattoman merkityksen. Mielle ei käsitä määrällisiä ja laadullisia määreitä vaan tunteita, sanan vastaavuutta sen hämärän tunteen kanssa, joka puhujan mielessä liikkuu, ulkoisen teon merkityksestä, toimijan tarkoituksesta, aikomuksesta ja päämäärästä. Esimerkki. Ymmärrys taas toimii yhtä lailla refleksiossa, joka pyrkii purkamaan tätä tunteen sisältöä olennaiseksi ja epäolennaiseksi, mutta tämä ei tarkoita sisäistä ja ulkoista, vaan molempia, sekä hengen omaa sisäistä olemista pysyvin määrityksin että satunnaista, sekä yleistä järjellistä käsitystä että yksilöllistä tunnetta. Tämä on kokonaan uusi määreiden maailma ja meidän esityksessämme uusi jakso, johon palaamme tarkemmin tuonnempana. Tässä onkin kysymys vain siitä, että se on oma maailmansa, ja tieto siitä on jotain muuta kuin tieto luonnosta ja sen ilmiöistä: siksi voimme sanoa, että molemmissa toimivat samat hengen kyvyt ja prosessit, mutta eri tavoin, koska ne vaikuttavat eri suuntiin. Ero on olennaisesti siinä, että tieto hengen maailmasta lepää itsetietoisuuden perustalla.

Tieto luonnosta tuloksena.

Kaikkea aistilliseen havaintoon liittyvää tietoa, tietoa joka edellyttää havaintoa ja lausuu julki sen sisältöä, nimitämme empiiriseksi, kokemusperäiseksi tiedoksi. Sen vastakohdaksi asettuu puhdas järjentieto, jota kutsutaan myös nimellä apriori, aprioriseksi tietämiseksi, kun taas kokemustietoa kutsutaan tiedoksi a posteriori [jälkeen päin]. Järjentieto perustuu ainoastaan ajatukseen, se on ajattelun tuotetta, jonka objekti ei koskaan ole aistihavainnon kohteena.

Emme pidä tätä käsitystä perusteltuna, koska olemme havainneet, että ajatuksen määreet refleksiomääreinä ovat sisältö, jota ymmärrys ei ota havainnosta vaan jonka se sijoittaa havaintoon kohteena – kun taas toisaalta myös tietämisen niin sanotut aprioriset määreet lopulta viittaavat havaintoon, koska kaikki hengen toiminta manifestoituu myös ulkoisessa – ajatus sanoissa, tahto ulkoisessa teossa.

Siksi mielestämme onkin perustellumpaa jaotella tietäminen tietoisuuteen ja itsetietoisuuteen, siis hengen tiedoksi jostain muusta kuin hengestä, ja hengen tiedoksi itsestään. Tietoisuuden muodot tai momentit ovat esittämämme kolme: havainto, mielle ja refleksio. Tätä tietämistä voimme kutsua empiiriseksi tiedoksi vain siksi, että se on tietoa hengen edellyttämästä maailmasta joka ei ole henkeä itseään, mutta koko ajan on muistettava, että tämä tieto sisältää myös edellytyksen kumoamisen – niin myös meille empiirinen tieto.

 

Akateeminen opiskelu VIII

 

Hyvät herrat. Nyt päätökseen saamamme tutkimus on käsittääksemme kosketellut niitä tietämisen prosesseja, jotka muodostavat tiedon luonnosta ja ylipäätään konstituoivat tietoisuuden. Se on, niin kuin olemme sen yleisesti käsittäneet, tietoa hengen edellyttämästä ulkomaailmasta, hengelle toisesta, joka kuitenkin juuri tämän prosessin kautta ulkoisena negeerataan ja siitä tehdään hengen sisäistä.

Tämän selventämiseksi ja ylipäätään sen ymmärtämiseksi, mitä tieto luonnosta on, ja millaisena se inhimillisen sivistyksen nykyisellä tasolla, luonnontieteenä, tunnustautuu, haluan kertoa hieman luonnontieteen historiallisesta perustasta ja sen nykyisestä itseymmärryksestä, selvittääkseni näin, mitä tämä tieto sisältää.

Meillä ei kuitenkaan ole mahdollisuutta käydä läpi sen enempää luonnontieteen kuin sen filosofisen perustelemisenkaan historiaa. Meidän tarkoituksemme kannalta riittää, että alamme siitä, mistä uuden ajan luonnontiede alkaa, käänteentekijä Baconin empiirisen tiedon teoriasta.

Bacon järkeilee lyhyesti sanottuna näin:

On kaunista kunnianhimoa, jos koettaa päästä valtaan edistääkseen isänmaansa hyvinvointia, mutta vielä kauniimpaa on työllään auttaa oman kansakunnan mahtia toisten yli – ja pyrkimystä ihmiskunnan mahdin lisäämiseksi tuskin voi kutsua kunnianhimoksi.

Mutta mitä ihmisen pitäisi hallita ellei luontoa? Bacon kutsuu sitä nimellä regnum hominis. Tieto puolestaan, se on valtaa. Meidän on opittava tuntemaan luonnon ilmiöt ja noiden ilmiöiden syyt. Sillä kun käytämme tätä tietoa sääntönä voimme hallita luontoa päämääriemme saavuttamiseksi. Mainittu tieto on kokemusta, sen käyttäminen keksimistä.

Bacon syntyi 1561 ja kuoli 1626, joten hän eli varsin pian suurten keksintöjen jälkeen ja oli todistamassa niiden kasvavaa mahtia sekä vaikutusta eteenkin Englannissa. Ja kun hän puolusti keksintöjen tuloksia entisen skolastiikan sanoista kiistelyn sijaan, hän ei epäillyt, kumpi veisi ihmiskuntaa eteenpäin nopeammin. Hän oli lisäksi valtiomies ja englantilainen, luonnontieteen päämäärä olivatkin hänelle keksintöjen avulla saavutetut käytännön tulokset.

Kokemus saavutetaan luonnollisesti aistihavainnon ja sen pohtimisen kautta. Mutta Bacon oivalsi selvästi, että muiden syiden ohella myös ihmisälyn oma luonne on taipuvainen johtamaan erehdyksiin.

Hän luokittelee väärät tai harhaanjohtavat mielteet, jotka johtavat kokemusta harhaan, niiden alkuperän mukaan ja kutsuu niitä nimellä idoli, ειδωλον. Ne kumpuavat traditiosta, yhteis­kunnallisesta elämästä, lajin ominaisuuksista sekä yksilöllisistä seikoista. Meidän kannaltamme kiinnostavia ovat vain ne, joita hän kutsuu nimellä ”idola tribus”, suvun harhat. Hän tarkoittaa tällä ihmisen intelligenssin luonnetta, jonka vuoksi ihminen asettaa oman tapansa nähdä oliot niiden oman luonteen paikalle. Havainnon virheitä hän haluaa oikaista kokeilla ja välineillä, jotka tekevät havainnon tarkemmaksi. Ymmärryksen virheitä taas korjataan niin, että luontoa tarkasteltaessa ei milloinkaan mennä lähimpiä syitä, causa secundae l. phisicae pitemmälle. Sillä perimmäisten syiden etsiminen, luonnonilmiöiden käsittäminen sukukäsitteen avulla ja niiden selittäminen päämäärän avulla kuuluu inhimilliseen ymmärrykseen ja tahtoon, mutta juuri se johdattaa ihmistä harhaan oikeasta luonnon tietämisestä.

Jos nyt pysähtyisimme aistihavaintoon, yksinkertaiseen kokeelliseen havaintoon, ja sen perusteella annettuihin fyysisiin syihin, niin on selvää, että luontoa voidaan toki tällä tavoin kuvata loputtomiin, sen loputtomia yksittäisiä ilmiöitä ja loputtomia yksittäisiä syitä, mutta selvää on myös, että tällainen tieto ei mitenkään voi ansaita tieteen nimeä.

Bacon esittääkin menetelmän, joka johtaa luonnon kuvaamisesta luonnontieteeseen (historia – scientia naturalis), nimittäin induktion.

Aistihavaintojen avulla kerätään joukko havaintoja, ”faktoja”, casus (tapaus), ei vain ilmiöistä vaan myös niiden fyysisistä syistä. Huom. Kaikki yksilöllistä. Tällaisista syistä etsitään olennaiset erottamalla pois kaikki satunnainen. Tämä tapahtuu niin, että ihminen kokoaa yhteen ne positiiviset tapaukset (instantiae positivae), ne, joissa sama ilmiö esiintyy millä tahansa ehdoilla ja negatiiviset (instantiae negativae), joissa samankaltaiset syyt eivät aiheuta samaa ilmiötä. Kun näitä tapausryhmiä sitten edelleen vertaillaan, havaitaan, mitkä ehdot tai syyt aiheuttavat ilmiön aina ja kaikissa olosuhteissa; erottamalla pois satunnainen tavoitetaan olennainen. Esimerkki aurinko -kuu.

Baconin tarkoittaman induktion kannalta negatiiviset tapaukset ovat erityisen tärkeitä. Yksi ainoa negatiivinen tapaus voi kumota kaikki positiivisten tapausten tulokset. Negatiivisten tapausten tarkka tutkiminen muodostaakin tieteellisen empirian ja arkikokemuksen eron.

Bacon ymmärsi hyvin, että tällaisessa vertailussa ei koskaan päästä loppuun asti. Hän viittaakin siksi ”prerogatiivisiin” tapauksiin eli sellaisiin, joissa ehtoja on vähän ja olennaiset voidaan erotella helpommin, koska satunnaisia on vähän. Tällaiset prerogatiiviset seikat vastaavat kokonaista vähemmän merkityksellisten seikkojen sarjaa. Ne lisäävät siis merkittävästi induktion varmuutta.

Ja vaikka tämä menetelmä onkin umpimähkäistä faktojen keräämistä, niin analogioiden kautta tavoitetaan kuitenkin ne tapaukset, jotka lähinnä ovat tutkimisen arvoisia. Analogia on samankaltaisuutta useammassa tai harvemmassa suhteessa. Analogiapäätelmässä oletetaan samanlaisuutta olevan muuallakin, koska sitä on havaittu useassa suhteessa. Sellaisiin johtopäätöksiin ei voi luottaa, mutta analogia osoittaa ne tapaukset, joihin induktiota voi käyttää. Analogioiden havaitseminen on neroudelle ominainen keino päästä yleisimpien syiden jäljille. Induktion kauttahan kohotaan syiden ketjussa yhä korkeammalle kaikkien luonnonilmiöiden perimmäiseen syyhyn, natura naturans, jonka etsimisen tulee kuitenkin olla tieteen lopullinen päämäärä.

Tässä esityksessä on käytetty lähteenä Verulamin Francis Bacon -teosta ja Kuno Fischerin ”Realphilosophie und ihr Zeitalter”.

Viittaan Johan Herschelin teokseen Om Naturvetenskapens sutdium.

Luetaan § 209–213.

–––

Baconin kritiikki.

1. Havainto 2. Luetteleminen ja järjestäminen 3. Induktio

 

Akateeminen opiskelu IX

 

Breve iter per exempla [Esimerkkejä käyttäen matka on lyhyt]. Viimeksi herroille esittämäni lyhyt kuvaus Baconin esittämistä luonnontieteen filosofisista perusteista ei varmaankaan painunut mieleen kaikille, sitä ei siksi ole oikein ymmärretty eikä se ole johtanut oivallukseen. Siksi kertaan sitä esimerkillä, joka on peräisin lähinnä Herschelin mainitusta teoksesta ”Om naturveten­­skapens studium”. Suosittelen vieläkin tätä kirjaa opettavaisena myös siksi, että se tarjoaa runsaasti tosiasiatietoa luonnontieteen alueelta.

Siis: näemme, että lämpimänä vuodenaikana maan pinta öisin kostuu kasteesta, kylmänä vuodenaikana se pukeutuu huurteeseen. Kansa sanoo, että kaste laskeutuu taivaasta, siis pilvistä, mistä sadekin tulee. Tämä oletus on ”kadunmiehen näkökulma”, eli ihmiset sanovat niin, mutta kaste ei lankea, kun taivas on pilvessä. Siksi kaste tiivistyykin ilmasta. Miksi? Ehkä siksi, että ilma on kylmempää eikä kykene säilyttämään yhtä paljoa kosteutta kuin päivällä. Hyvin luultavaa, sillä positiivisia osoituksia siitä, että kaste lankeaa yöllä, on paljon. Mutta kaste ei laskeudu kaikkina öinä, mikä on negatiivinen instanssi = samat ehdot muttei samaa vaikutusta. Yö ja ilman viileys ovat siten satunnainen syy. On etsittävä uusia selityksiä. Saatamme huomata, että kosteus asettuu ikkunaruutuun ja kylmää vettä sisältävän lasin pinnalle myös päivällä. Tässä on analogia: vettä ilmasta niin kuin kastekin on. Koe vahvistaa, että vesilasi kostuu lämpimimpänäkin kesäpäivänä ja kuumimmassa auringonpaisteessa. Tämä on prerogatiivinen instanssi: se osoittaa selvästi, että lasin viileys aiheuttaa kostumisen. Jäähtyykö siis maanpinta yöllä? Kokeet lämpömittarilla osoittavat, että näin tapahtuu. Tuleeko siitä kylmempi kuin ympäröivä ilma? Kokeet vahvistavat myös tämän. Tässä on positiivisista instansseista johdettu kiistaton induktio. Mutta kuinka se selitetään? Ilman pitäisi kai pitää maanpinta lämpimänä. Uusia mittauksia, uusi päättely. Huomataan, että kiiltävä metallipinta ei kerää kastetta. Entä muut kiillotetut pinnat? Lasi kerää kastetta. Tutkimus osoittaa edelleen, että kastetta kerääntyy eniten kappaleisiin, jotka johtavat eniten lämpöä. Epätasaiset pinnat kostuvat kasteesta enemmän kuin tasaiset. Siis: jäähtyminen johtuu lämmönsäteilystä – joka tapahtuu nopeammin epätasaisilta pinnoilta ja jonka kautta lämmönjohdattajan koko massa jäähtyy. Jäähtyminen on otettu selityshypoteesiksi, ja se on jaoteltu erikseen lämmönjohtamista ja säteilyä koskevien erityisten lakien kautta. Havainnot vahvistavat tämän ja siten koko hypoteesin. Tämä on kolmas Herschelin esittämä teorian muodostamisen tapa, jossa lähdetään jostain niin yleisestä lauseesta, että se pitää sisällään useita erityisempiä, joiden johtopäätökset sopivat tunnettuihin tosiasioihin, ja näiden johtamisen kautta oletus rajataan oikeaan laajuuteensa. Tässä tapauksessa eräs johtopäätös on vielä se, että säteily on voimakkaampaa kirkkaalla ilmalla, koska pilvistä tuleva säteily ei korvaa maanpinnasta säteilevää lämpöä. Tämä teoria selittää näin myös sen tosiseikan, että kastetta on vain kirkkaalla ilmalla – silloinkin, jos pilvisellä taivaalla on edes jonkinlainen aukko.

En pohdi tässä sitä, onko tämä teoria kasteen muodostumisesta kiistaton, sillä sellaiset vaihtuvat nopeasti. Tarkoitus on vain esimerkin avulla osoittaa, kuinka luonnontutkijan – ja Baconin – mukaan käsitys luonnonilmiöiden tuntemuksesta muuttuu tiedoksi niiden syistä, luonnonkuvaus muuttuu luonnontieteeksi.

Minun pitää vielä lisätä, että Bacon ei opeta ainoastaan, miten kokemustietoa saavutetaan vaan myös sitä, kuinka se keksintöjen kautta saatetaan hyödylliseksi. Kokemustiedon saavuttamisen menetelmä on induktiota, sen käyttö keksinnössä deduktiota. Fischer korostaa siteeraamassani teoksessa erityisesti sitä, että hän pitääkin Baconin filosofiaa enemmänkin keksimisen kuin kokemuksen teoriana.

–––

Ei olisi kovin vaikeaa seurata askel askeleelta intelligenssin eri toimintatapoja esittämämme induktion operaatioissa, mutta näistä yksityiskohdista ei olisi meille juurikaan hyötyä. Voimme ilman sitäkin nähdä, että kyseiseen toimintaan sisältyy aistillisen havainnon lisäksi mielikuvituksen uusintava toiminta ja sen tarjoaman materiaalin yhdistäminen kokonaiskuvaksi sekä lopulta refleksion käsitys summittaisten kokonaiskuvien järjellisestä yhteydestä toisiinsa.

Havainto kasteen olemassaolosta on näön ja tuntoaistin aistimellista havaintoa tässä ja nyt. Mutta tämä loputon tässä ja nyt, jonka mielikuvitus yhdistää kokonaisuudeksi, on jo itsessään jokin ykseys. Ja kun tarkoitus on, että tarvitaan suurta havaintomäärää varmistamaan, että tosiasia on oikein, erityisesti sen ehdon suhteen, siis että kaste esitetyissä olosuhteessa aina lankeaa, niin on selvää, että nimenomaan mielikuvitus kokoaa yhteen eri havainnot ja tekee niistä kokonaisen sarjan tässä hetkessä, esim. viimeisen tietoisuudelle tarjoutuvan havainnon hetkellä. Luova mielikuvitus puolestaan edellyttää loputtoman samankaltaisten ilmiöiden sarjan havaintojen ketjun ulkopuolella – 101. tapauksen on määrä olla samanlainen kuin 100 havainnoitua, tai toisin sanoen, mitään negatiivisia instansseja ei pitäisi ilmaantua. Mutta tämä on jälleen reflektoivaa ymmärrystä, joka havainnoissa erottaa olennaisen ja epäolennaisen, tässä tapauksessa esimerkiksi kappaleiden erilaisen muodon, erilaiset lämpötilat jne. Se erottaa ehdon ja ehdollistetun ylipäänsä, toisaalta yön, taivaan kirkkauden, viileyden, ja lopulta säteilyn, toisaalta kasteen lankeamisen, ja sitten antaa näille kahdelle ilmiölle keskinäisessä syy-seuraussuhteessa olemisen merkityksen. Mielikuvitushan tarjoaa mielteen kahden ilmiön samanaikaisesta olemassaolosta ajassa, tai siitä, että toinen seuraa ajallisesti toista, mutta siitä, että toinen olisi olennainen ja toinen satunnainen, toinen olisi toisen ehto jota tämä edellyttää, tai että toinen olisi syy ja toinen seuraus – siitä ei sen enempää aistihavainto kuin mielikuvituksen miellekään kerro yhtään mitään. Kaksi ilmiötä voidaan mielteessä käsittää samanaikaisiksi, mutta toisen oleminen toisen ehtona on sellaista tietoa, jota havainto ei koskaan voi antaa eikä mielikuvitus synnyttää sen enempää kuin sitäkään tietoa, että kahdesta ajallisesti toisiaan seuraavasta ilmiöstä toinen on syy ja toinen seuraus. Tämä tarkoittaa, että itse syyn ja seurauksen sekä niiden välisen suhteen käsite on hengen asia, ajattelua, ja niin kuin sanotaan, että yksikään filosofi ei voi ”herausklubern”, pakottaa materiaa esille puhtaasta ajatuksesta, niin voidaan myös sanoa, ettei yksikään luonnon tarkastelija kykene pakottamaan materiasta ja aistihavainnosta syyn ja seurauksen käsitettä.

–––

Meidän kohdallamme ei tule kysymykseenkään tuo karkea tarkastelutapa, joka sisältää vaatimuksen, että materiasta, kivestä pitäisi tislata ajatusmateriaa tai suodattaa tämä kivimateriaksi – sillä suunnilleen niinhän se menee. Me sitä vastoin näemme, että syyn ja vaikutuksen käsitteitä ei sanota aistihavainnon kohteista sellaisenaan, vaan käyttämässämme esimerkissä maanpinnan ja ilmakehän vesihöyrystä yleensä tai tarkemmin maanpinnan jäähtymisestä ja vesihöyryn kondensoitumisesta, viime kädessä lämmönsäteilyn suhteesta viimeksi mainittuun.

Kaikessa tässä on tosin kysymys osin materiaalisesta olemassaolosta olemassaolon yleisenä lajina ja tapana, osin materiaalisista prosesseista – jäähtymisestä – kondensoitumisesta – mutta kaikesta tästä yleisinä mielteinä, jostain joka vain osissaan, momenteissaan, ilmauksissaan voi olla tai on aistihavainnon kohteena. Sellaiset mielteet kuin vesihöyryn kondensoituminen sisältävät luonnontutkijalle jo useita eri refleksioita, koska siinä on kysymys lämmön lisääntymisestä ja vähentymisestä, niin sanotusta latentista lämmöstä, sen vapauttamisesta, kappaleiden laajenemisesta ja kutistumisesta, niiden huokoisuudesta, joustavuudesta jne. Ja ylipäätään tiedämme, että mielteet maanpinnasta, kasteesta jne. koostuvat useista yleisistä määreistä koskien muotoa, väriä, kovuutta jne. Ja kun niihin sisältyviin prosesseihin liitetään syyn ja vaikutuksen käsitteet laatuina, ominaisuuksina tai miksi niitä kutsutaankin, niin aistihavainto on jo jätetty täysin sivuun.

Meille on nyt helppoa ymmärtää tämä. Tämä näkemys ei ollut vieras myöskään Baconin aikaan. Samat skolastiset filosofit, joiden hedelmätöntä ja hyödytöntä sananvaihtoa vastaan hän kiivaili, olivat nimittäin jo paljon aiemmin tutkailleet näitä ongelmia, ovatko sukua, laatua ym. koskevat yleiset käsitteet reaalioita vai nominaalioita, lausuvatko ne julki jotain todella olemassa olevaa vai ovatko ne vain pelkkiä nimiä – siis nimityksiä jollekin, jonka todellista aineellista olemassoaloa ei voi todistaa. Mitä Baconiin tulee, niin tämä kiista ei ollut hänellekään tuntematon ja hän oli ilman muuta nominalisti. Hän halusi ihmisen avaavan mielensä kokemukselle karkottamalla kaikki tuollaiset yleiset käsitteet, universaaliat – kuten edellä erikseen nimitimme – kaikki sukukäsitteet, alkusyytä ja tarkoitusta koskevat käsitteet niin ettei hän haluaisi tietää mitään sellaista. Sitä vastoin hän avaisi mielensä aistihavaintojen vaikutelmille eikä menisi niiden taakse kauemmas kuin lähimpiin syihin (causae secundae re ales), jotka myös olisivat aistimellisia mielteitä. Mutta kuten sanottu, pois karkoitetut universaaliat palaavat takaisin ja myös nykyään vaikuttaa kummalliselta, jos haluttaisiin lisätä ihmisen tietoa ja ymmärrystä karkoittamalla ihmishengestä ajattelu.

Nykyinen luonnontiede on epäilemättä tietoinen tuon yrityksen mahdottomuudesta. Suuri osa uuden ajan filosofian historiasta – Locke ja Hume Englannissa, Cartesius Ranskassa, Leibniz ja Kant Saksassa ovat teorioissaan ja järjestelmissään käsitelleet pääasiallisesti tätä seikkaa. – Luonnontutkimus näyttää tällä hetkellä jättävän tämän kysymyksen sivuun ja tyytyvän tieteen antamaan tietoon filosofien vaatimasta objektiivisesta välttämättömyydestä piittaamatta. Ja myös sen suhteen uskotaan löydetyn puhtaasti määrälliset luonnonilmiöitä koskevat määritykset. Esimerkki.

 

Akateeminen opiskelu X

 

Bacon piti matematiikkaa vain luonnontieteen, tai hänen käsitteillään filosofian toisen osan, Doctrina de natura, aputieteenä. Hänen mukaansa koko, kvantiteetti on olioiden kaikkein abstraktein ”muoto”. Ihminen on aina valinnut mieluummin yleisen, ”generalium”, abstraktioiden vapaan kentän kuin erityisen, ”particularium”, yksittäisesti olemassa olevat metsät ja lehdot. Siksi on aina myös mieluummin harrastettu matematiikkaa kuin luonnontutkimusta ja edellistä on arvostettu korkeammalle, vaikka se oikeastaan on pelkkä lisäys jälkimmäiseen. Tämä sopii muutoinkin yhteen hänen tarkastelutapansa kanssa. Hän haluaa kokemuksen johdattavan keksimiseen, hän haluaa ihmiskunnan tulevan mahtavaksi tiedon avulla. Tieteen arvo perustuu siis hänen mukaansa hyötyyn, ja siksi myös matematiikka saa oikean merkityksensä vain sovellettuna.

Tämä suhde luonnontieteeseen matematiikalla näyttää todellakin yhä olevan, vaikka tutkimus on monella alalla mennyt niin pitkälle, että lähes yksinomaan kvantitatiiviset määreet ovat enää erottamassa ilmiötä toisesta, niiden erilaisuuden tai samanlaisuuden lopullisena selitysperusteena.

Jo luonnonhistoria on melkoiselta osalta matematiikkaa. Mineralogiassa tämä tarkoittaa ainesosien suhdetta ja kristallinmuotoa. Botaniikassa se on ensi sijassa kasvin ulkoista (ja sisäistä) hahmoa, juuren, varren, lehtien, kukan osien, suonten muotoa, lukumäärää ja suhdetta toisiinsa. Zoologiassa se on elimistön matematiikkaa, luiden lukumäärää, pituutta jne., elinten muotoa, sijaintia ja vihdoin liikettä, määrällistä paikanvaihdosta, voimaa. Molempiin liittyvät kemiallisen koostumuksen suhteet. Toisin sanoen luonnonhistoria on pääasiassa luonnontiedettä (Baconin mielessä), kemiaa ja mekaniikkaa.

Mekaniikka taas on lukujen suhdetta, liikettä ylipäänsä, määrällistä suhdetta ajassa ja paikassa. Taivaanmekaniikka, ”Mecanique Celeste” on vain linjoja ja lukuja. Kemiassa matematiikka viime kädessä muodostaa koostumusten erot. Ekvivalenssit, atomipainojen ja niiden multiplikaatioiden suhteet – ja kun toisinaan niiden välillä ei ole mitään eroa, kuten jo mainitussa kristallimuodossa – niin tästä halutaan viime kädessä selittää koostumus, niin että eri kristallipintojen koheesio edellyttäisi erilaisia yhdistymisiä. Myös fysikaaliset tieteet yleensä: optiikka, akustiikka, sähkö- ja magneettioppi, toisin sanoen kaikkialla linjoja, muotoja, lukuja (ekstensiivisiä ja intensiivisiä) sekä asteita. Nykyinen fysiologia on melkeinpä pelkästään mekaniikkaa ja kemiaa, ja siten näiden määrällisiä määrityksiä.

Mutta mikä tässä kaikessa meitä varsinaisesti kiinnostaa, on se, että vaikka luonnontutkimus kuinka pitää matematiikkaa aputieteenä, niin ilmiöiden syysuhteet tulevat todistetuksi vasta matemaattisten määreiden avulla.

Matematiikka selittää, miksi jokin taivaankappale kiertää rataansa. Miksi kivi putoaa maahan näin nopeasti. Miksi ääni ja valo kulkevat aaltoina, miksi ne taittuvat ja heijastuvat tällä tavalla. Miksi sydän lyö ja keuhkot hengittävät. Miksi tietyssä yhdisteessä on tätä ainesosaa tässä suhteessa, ja moneen muuhun miksi -kysymykseen vastauksen antaa matematiikka.

Ovatko syysuhteet siis selitettävissä matemaattisten muotojen nojalla? Ei, kvantitatiivinen määritys ei sinällään väitä sellaista. Se ei ole mikään ”Caussa secunda, caussa realis” [toissijainen syy, asiaan liittyvä syy]. Asia näyttäisi pikemminkin olevan, kuten pythagoralaiset sanoivat, alkusyy. Mutta sellaiseen luonnontiede ei palaa eikä halua palata. Kvantitatiiviselle määritykselle on aina jokin kvalitatiivinen substraatti. Syy ja vaikutus on kahden laadun välinen suhde. Matematiikka vain osoittaa, että tämä suhde on vakio – ja tekee kaiken induktion jatkamisen ja lisäkokemuksen tarpeettomaksi, päättää induktioiden sarjan ja lausuu niiden tuloksen matemaattisessa muodossa.

Tuleeko kokemustiedosta näin objektiivista ja välttämätöntä. Kvalitatiivinen induktio johtaa, kuten sanottu, suurempaan tai pienempään todennäköisyyden asteeseen. Objektiivista tietoa, tietoa syyn ja vaikutuksen välttämättömästä yhteydestä se ei anna. Mutta kun sama suhde esiintyy määrällisenä, todistetusta matemaattisesta väittämästä riippuvana, niin onko tämä tieto vallitsevasta kausaalisuhteesta jotain muuta kuin todennäköisyys. Sellaista ei voida perustellusti väittää.

Matemaattinen väittämä voi itsessään olla kiistaton. Sen sovellutus johonkin asiaan voi myös olla oikein – niin pitkälle kuin kokemuksemme asiasta, induktioiden ketju ulottuu. Mutta induktion varmuus ei tästä lisäänny. Varmuus kasvaa siten, että sovellutus tukee tosiasiaa jonkin uudenlaisen induktion nojalla – kvantitatiivisen. Huomaamme, että luonnon prosesseissa ylipäänsä on kysymys määrällisistä suhteista. Jos sellaiseen päädytään annetussa laadullisessa seikassa, tämä osoittaa varmasti, että laadullinen induktio ei ole virheellinen. Tämä varmuus kasvaa, jos sama määrällinen suhde ilmenee useassa laadultaan erilaisessa prosessissa – kuten esimerkiksi mekaniikassa, optiikassa, akustiikassa. Määrällinen induktio ulottuu näihin kaikkiin.

Tästä syystä kvantitatiivinen määritys on niin tärkeä myös kokeissa, aistihavainnoissa. Se voi johtaa yleiseen määrälliseen sääntöön, joka tekee havaintojen jatkamisen samalla tavalla tarpeettomaksi. Toisin sanoen matemaattinen tarkkuus sekä lyhentää työskentelyä että tekee sen varmemmaksi.

Tämä on minun käsittääkseni olennaista matematiikan soveltamisessa luonnontieteeseen. Se, että tämä sovellutus tapahtuu käyttämällä sekä ekstensiivisen että intensiivisen määrän suhteen jotain sopimuksenvaraista mittaa, on ulkoinen asia, jota emme tässä enempää käsittele.

Tämä retkemme on osoittanut meille, että kvantitatiivinen määritys, vaikka se lisääkin kokemustiedon tarkkuutta ja varmuutta, ei kuitenkaan nosta sitä todennäköisyydestä objektiiviseen totuuteen, varmasta uskosta absoluuttiseen yleispätevyyteen ja välttämättömyyteen. Samoin voimme selvästi oivaltaa, että matemaattinen induktio ei liity mitenkään kausaalisuuteen – yhtä vähän kuin kvalitatiivinen määritys antaa käsitystä syyn ja vaikutuksen suhteesta. Nämä käsitteet, samanlaisuuden ja erilaisuuden, sisällön ja muodon, ulkoisen ja sisäisen, syyn ja seurauksen, voiman ja ilmauksen, ylipäätään olennaisen ja epäolennaisen määreet ovat refleksiokäsitteitä, ymmärryksen vapaita määrityksiä.

–––

Mutta meitä kiinnostaa ja meidän aiheeseemme kuuluu myös jonkinlaisen käsityksen saaminen matemaattisen tiedon luonteesta sinänsä – ja näin vielä enemmän siksi, että tämä on muodostanut niin sanotusti erään filosofisen tutkimuksen koetinkiven.

Matemaattisen todistelun evidenssi ja sen väittämien yleispätevyys on nimittäin asia, joka panee jokaisen uskomaan, että matematiikka on aivan erityinen tietämisen laji.

Mainitsimme, että Locke kehitteli edelleen Baconin näkemystä tiedon yleisestä luonteesta. Hänen mukaansa inhimillisen intelligenssin lähtökohta on tabula rasa [tyhjä taulu], kaikkien tiedon aprioristen määritysten puuttuminen, jota Bacon puhtaalta kokemustiedolta vaati. Tämän tyhjyyden täyttää nyt aistihavainnosta lähtevä kokemus. Mutta pian ilmaantui skotlantilainen Hume (k. 1776) ja veti tästä opista sen useasti mainitsemamme johtopäätöksen, että kokemus ei tee todennäköisyydestä objektiivista totuutta – se ei esimerkiksi johda näkemykseen syyn ja seurauksen suhteen välttämättömyydestä. Hänen mukaansa yksi väittämä on apriorisesti tosi: identtisyysväite A = A. Kaikki tieto, joka voidaan johtaa tästä, on siten yleispätevää. Tämä tarkoittaa, että ainoastaan analyyttinen menetelmä johtaa todelliseen tietoon. Kaikki muu on vain tottumuksen totena pitämistä, jonka totuudellisuudesta ei kuitenkaan ole mitään takeita.

Tiedon analyyttiseksi menetelmäksi on kutsuttu sitä, että annetusta käsitteestä tai väitteestä kehitetään sen niin sanottu sisältö. Jos tällä halutaan olevan jotain merkitystä, se tahtoo sanoa, että silloin lähdetään kokonaisuudesta ja kehitellään sen ainesosat. Esimerkiksi yksinkertaisesta lauseesta johdetaan koko etymologia – tai kaikkien oppikirjojen suhteen pätevänä lisäesimerkkinä se, että kieliopin määritelmästä kehitellään sen osat, etymologiasta partes orationis.

Tämän vastakohta on synteettinen menetelmä, jolla tarkoitetaan sitä, että yksittäisestä johdetaan kokonaisuus niin että esimerkiksi äänneopista edetään muoto-oppiin jne.

Jätämme tämän sikseen ja palaamme kysymykseen näistä metodeista myöhemmin. Lyhyt selvitys riittää ymmärtääksemme, mitä Hume tarkoitti, kun hän väitti matemaattista tietoa analyyttiseksi ja siten ainoaksi objektiiviseksi, yleispäteväksi, luonteeltaan välttämättömäksi tiedoksi. Hän tarkoitti tällä sitä, että matematiikka lukuopissa lähtee yksiköstä, geometriassa lähdetään aksioomista, a = a = a tarkoittaa samaa kuin identtisyysväite, ja näiden selittämisen sekä kehittelyn kautta päädytään uusiin väittämiin.

Kant (k. 1804), jonka tutkimusten lähtökohta oli Humen esittämän kokemustiedon totuudellisuuden epäilyn kiistäminen, katsoi matemaattisen tiedon olevan päinvastoin synteettistä. Hänen mukaansa sekä aritmetiikassa että geometriassa edetään uusiin väittämiin, jotka eivät ole edellisiin sisältyneinä.

Molemmat ovat yhtä mieltä, että matematiikka on tietoa a priori, siis että väitteiden pätevyys ei tule kokemuksesta. Mutta Kantin mukaan matematiikka rakentuu havainnolle a priori – ei vain apriorisille käsitteille. Tila on apriorinen havainto, joka tekee mahdolliseksi kvantitatiiviset määritykset a priori.

Tämän jälkeen on ollut vallitsevaa käsittää matemaattinen tieto aprioriselle havainnolle perustuvaksi.

–––

Tätä ei juurikaan voi todistaa.

Määrä on kaiken laadun sivuuttamista. Puhdas tila, laadut tilassa. Esimerkki.

Mutta mielikuvitus erottaa siitä puhtaan tilan.

 

Akateeminen opiskelu XI

 

Lopetimme viimeksi matemaattisen tiedon ja matemaattisen todistelun luonteen tarkasteluun.

Kokemustietona matemaattinen tieto kumpuaa epäilemättä aistihavainnosta. Mielle tilasta yleensä ja sen ulottuvuuksista on abstrahoitu aistillisesta havainnosta samoin kuin mielle ykseydestä ja moninaisuudesta – diskreetti suuruus. Mutta matematiikan mielteet ovat abstraktimpia kuin mielle aistillisesta kohteesta ylipäänsä. Kun mielikuvitus uusintaa – havainto esittää havaitun kohteen kuvan sekä määrällisesti että laadullisesti – suuruuden ja ominaisuudet. Esimerkki.

Laatua ei voi kuvassa käsittää sinänsä vaan myös se käsitetään määrällisesti ulottuvuutena, joka ottaa jonkin paikan tilassa ja tämän seurauksena se on myös jokin yksikkö, jotain toisista ja moninaisuudesta erillistä. Kuvana se myös itsessään on määreiden moninaisuus.

Mutta määrä voidaan näköjään sinänsä käsittää laadusta erillään – etäisyytenä, yleisenä muotona jne. Itse asiassa se sellaisenaan on kuitenkin olemassa vain ymmärrykselle. Aistihavainnolle sitä ei tässä abstraktiossa ole. Neliötä tms. ei voi nähdä eikä tuntea. Kuvalliselle mielteelle ei ole geometrista muotoa eikä puhdasta lukumäärää. Neliön kuva on aina ulottuvuuden heijastus, jonkin nelikulmaisen kohteen muodon kuva. Mielikuvitus selventää puhdasta suuruutta siten, että se loputtomiin riisuu sen kaikesta laadullisesta, esim. piste, pinta.

Matemaattinen piste, linja, pinta, lujuus, yksikkö, moninaisuus eivät sellaisenaan ole olemassa luonnossa tai mielikuvituksessa. Ne ovat määritelmiä, abstrakteja määreitä, joilla on jatkuvuus tai epäjatkuvuus tilassa, kaikesta laadullisesta riippumatta. Mielikuvitus voi loputtomiin lähestyä niiden muodostumista, mutta se ei koskaan tavoita täysin adekvaattia kuvaa.

Tällainen positiivinen määritelmä ei päde laadun suhteen. Emme voi määritellä esimerkiksi jotain väriä muutoin kuin negatiivisesti = se ei ole muuta. Vasta määrällisenä voidaan myös laatu määrittää positiivisesti: tämän valon täsmällinen taittuminen prismassa jne. vaikka tämä määritelmä ei kerrokaan väristä sinänsä.

Olemalla tätä loputonta abstraktiota – pitämistä, kaikesta laadullisesta irrotettuna – määrä on avoin matemaattiselle määrittelylle ja aksioomille. Piste = pitämistä ilman osia. Pinta = pitämistä = olemista ilman paksuutta jne. Määritelmä on synteettinen – tila lisätään tilaan kahden pisteen välillä, kahden linjan, kahden pinnan välillä, mutta yhtälailla analyyttinen – kappaleen rajat, pinnan rajat, linjan rajat. Itse asiassa, jotta ymmärrys voisi analysoida, sen täytyy aina syntetisoida ja jotta se voisi purkaa, sen täytyy yhdistää.

Abstraktin luonteensa vuoksi määrä on nyt avoin näille positiivisille määritelmille. Ne ovat pitämistä. Siitä yksinkertaisesti lähdetään. Piste ilman osia. Ei selvitä sen enempää, mitä osa on. Piste ei ole mitään laadullista: se on jopa tilan negaatio – tilattomuutta tilassa – a = a = a ei ole laadullinen samanlaisuus vaan puhtaasti määrällinen. Tämä yhtäläisyys = suure vaaditaan positiivisesti; – sillä havainnossa sitä ei koeta. Kuvittelu pyrkii loputtomiin jäljittelemään sitä. Tämä yhtäläisyys on nyt myös tilattomuutta. Kaksi kolmiota, kaksi kuutiota asetetaan päällekkäin tai sisäkkäin, tila samassa tilassa.

Tällaisista väittämistä lähtee matemaattinen todistelu. Se määrittelee tasakylkisen kolmion kahden sivun yhtäläisyydellä ja todistaa kulmien yhtäsuuruuden. Yhtä hyvin voidaan menetellä päinvastoin – oletetaan kulmien yhtäsuuruus ja todistetaan sivut. Todistus perustuu määritelmiin ja aksioomiin – ja niiden avulla aiemmin todistettuihin väittämiin.

Tämä todistelumetodi ei ilmeisestikään ole induktiivinen luonnontieteiden tapaan. Neliön todistaminen on positiivinen, kaikkea koskeva todistus. Algebran todistus jonkin murtoluvun tai suhteen muuttumattomuudesta, jos termit kerrotaan tai jaetaan samalla luvulla, koskee positiivisesti kaikkia suhteita. Ymmärrys ei vaadi todistelun toistamista. Tähän perustuu matemaattisen todistelun evidenssi.

Mutta todistelu ei ole annettuna. Matemaattinen lause voidaan useimmissa tapauksissa todistaa monella tavalla. Jos useampia todisteita ei ole, tämä johtuu siitä, että niitä ei ole etsitty tai vielä löydetty. Se perustuu kombinaatioon, aiemmin hyväksyttyjen tai todistettujen väitteiden vapaaseen yhdistelyyn. Todistelun yksinkertaisuus on pelkkää ”eleganssia”.

Syynä siihen, ettei induktio tule kysymykseen matematiikassa, on se, ettei matematiikassa lainkaan kysytä syytä. Puhdas määrä ei ole minkään muun syy; puhdas suure ei myöskään ole toisen syy. Matematiikassa refleksiomääreet, samanlaisuus ja erilaisuus, kokonaisuus ja sen osat, positiivinen ja negatiivinen suure sekä todistelussa perusteen ja seurauksen suhde ovat kaikki määrityksiä jotka ymmärretään molemminpuolisesti toisiaan edellyttävinä, toisiinsa reflektoituvina. Mutta matematiikan kannalta syy ja vaikutus eivät ole refleksiomääreitä.

Todistelussa on kysymys vain yhteensopivuudesta tai ei-yhteensopivuudesta aiemmin hyväksytyn ja todistetun kanssa. Se on johtopäätös tavallisessa merkityksessä, siinä on ylälause, alalause ja johtopäätös, mutta alalause on jokin tämä, yksittäinen tapaus, jonka oletuksen tai havainnollisuuden perusteella osoitetaan olevan ylälauseen alapuolella ja kuitenkin pätevän yleisenä – kun se todistetaan tässä, se pätee kaikkialla. = Suora todistus propositio V. Tai jos kahdesta vastakkaisesta lauseesta toinen hylätään annetun lauseen kanssa ristiriitaisena, toinen hyväksytään. Epäsuora todistus. Propositio IV.

Tämä koskee lähinnä geometriaa ja sen sovellutuksia. Kysymyksessä diskreetistä määrästä, luvusta, tämä muoto tietoisuuden kannalta häviää, ja menettely, laskeminen muuttuu ajatuksettomaksi operaatioksi. Mielikuvitus ei enää muodosta kuvaa yksiköstä ja moninaisuudesta, eikä todistelulla ole johtopäätöksen muotoa. Algebrassa laskutavan sääntö saadaan toteuttamalla se, ja toteutettu operaatio itse sisältää todisteen oikeellisuudestaan. Mikään ei muodosta enää kuvia luvuista, kukaan ei tee johtopäätöstä päästäkseen tulemaan. Operaatio sujuu ilman mitään ajatusta sen merkityksestä ja ykseydestä. Hegel sanoo tästä, että laki ei ilmaise mitään ulkoista, intelligenssille ulkoista maailmaa, vaan se itse on ulkoinen abstraktisena ajatuksena – itsessään ulkoinen eikä mikään muu. Yksi yksikkö on toiselle ulkoista, mutta me yhdistelemme niitä, erittelemme, jaottelemme niitä. Tässä ei kuitenkaan ole laadullista eroa, ei edes määrällistä, koska yksi yksikkö on samanlainen kuin toinen; tai tarkemmin yksikkö on yhtäläinen itsensä kanssa ja on kuitenkin itselleen ulkoinen, kaksi yksikköä, kolme yksikköä jne., jotka ajatus erottelee. Tämä ulkoinen abstraktivisuus saa aikaan sen, että matematiikassa olemme sellaisella tietämisen alalla, josta emme tiedä, missä oikein olemme. Tietoisuus liikkuu luvuissa kuin varjomaailmassa, jonka säännönmukaisuus tai lainmukaisuus kuitenkin näyttää sopivan kaikkeen siihen, mikä sen ulkopuolella voi tulla inhimillisen tiedon kohteeksi.

Korkeammassa matematiikassa tulee jälleen esiin konstruktio, mielikuvituksen työ, myös reflektointi, vapaa yhdistely ja järkeily. Mutta minulle se valitettavasti on tuntematon maa, josta olen nähnyt vain ulkoisia piirteitä ja josta minulla ei siten ole oikeutta sanoa mitään.

–––

Olemme koettaneet luoda näkemyksen matemaattisen tiedon luonteesta. Siitä, että mielle määrästä sekä ulottuvuutena että lukumääränä abstrahoidaan aistihavainnosta ei ole epäilystäkään. Mutta tieteessä ymmärrys toimii täysin abstraktin käsitteen varassa, on määrittänyt sen ajattelun lakien mukaan ja mielikuvitus toimii sen palveluksessa heijastaakseen loputtomasti objektia tätä ajatuksen määrittämistä varten. Sen, mitä määrä tieteellisessä merkityksessä on, tilan kolme ulottuvuutta, luku – sen opimme tieteestä itsestään. Käsittäminen on ymmärryksen työtä. Mielikuvitus tekee objektin mielteessä havaittavaksi. Ymmärrys toimii identtisyyden ja eron, kokonaisuuden ja sen osien, samanlaisuuden ja erilaisuuden, positiivisen ja negatiivisen, syyn ja seurauksen refleksiokategorioiden pohjalta, ja määrät yhdistetään näiden kategorioiden pohjalta johtopäätöksessä identiteetin ja ristiriidan lakien perusteella.

Ymmärryksellä on tämä täsmentämisen, aksioomien asettamisen ja todistelun vapaus juuri siksi, että määrässä kaikki positiivinen ero ja erilaisuus on poissa. Siinä on ero identtisen välillä – linja ja linja, pinta ja pinta – yhden ulottuvuuden ja kahden ulottuvuuden välillä – luvun ja luvun, tarkemmin yksikön ja yksikön välillä. Erilaisia laatuja ei voi käsitellä näin vapaasti. Kukin täytyy täsmentää erikseen – yhden luonteesta voidaan vain suurin piirtein päätellä toinen, erilaisuus on luja, se on ja pysyy: väri, ääni, koostumuksen muoto, haju, maku – edelleen positiivisesti eri värit – ei minkäänlaista siirtymää arvioinnissa ja päättelyssä yhdestä toiseen.

Todistelu on sitovaa tämän kaiken laadullisen sivuuttamisen kautta. Se tarjoaa tietoa, joka vastaa kaikessa ymmärryksen vaatimuksia, sillä on ajatuksen muoto. Ja kun luonnontiede antaa induktion nojalla varmuuden, matemaattinen todistelu tarjoaa objektiivista, yleispätevää tietoa kaikkina aikoina pätevissä, muuttumattomissa väitteissä. 2 x 2 = 4

–––

Olemme tällä tavoin tietämisen muotojen tarkastelussa päässeet sellaiseen tietoon ulkoisesta, ulkomaailmasta, luonnosta, joka ei enää ole selitystä, aistimellisen tietoisuuden sisällön esittämistä. Se ei ole kokemusta, empiiristä tietoa, vaan sillä on totuutensa muotonsa kautta, joka on hengen omaa tekoa, ajattelun, ajatuksen muoto. Kokemustieto perustuu havaintojen tarkkuuteen ja induktion varmuuteen – eikä siinä koskaan päästä pitemmälle kuin tiettyyn varmuuden asteeseen saakka. Tämä tieto on totta sikäli kuin annettua objektia koskevat ajatuksen määreet lausuvat julki sen todellisen olemisen. Tieto pääsee siinä vain tiettyyn varmuuden asteeseen saakka. Määritys lausuu, mitä objekti on, mutta se voi olla myös jotain muuta, jotain tämän lisäksi. Tämä ”lisäksi” kuuluu kaikkeen kokemuksen tietoon. Se on määrätyn tietomme ulkopuolelle jäävä loputtomiin määritettävä, jonka refleksio käsittää koko maailmankaikkeutena, tai salattuna sisimpänä, tai voimana, joka ilmenee tietoisuudelle vain seurauksissaan, tai perimmäisenä syynä, jonka vaikutuksia voimme seurata vain rajatussa lähimpien syiden (caussae physicae) ketjussa, tai loppupäämääränä, johon koko luomakunta suuntautuu.

Mutta matemaattisen tiedon puhtaassa määrällisyydessä kaikki tämä on poissa. Kun matematiikan sääntöjä sovelletaan aistilliseen ja kun ne käsitetään jonkin kvantitatiivisen määrityksen puitteissa, ymmärrys toimii edelleenkin induktiivisesti niin että kvantitatiivisesti määrätty laki lisää kokemustiedon varmuutta, esimerkiksi kvantitatiivinen kappaleiden putoamisen laki, tieto maan vetovoimasta, painosta, tai planeettojen ratojen matemaattinen määrittäminen aurinkokunnassa. Mutta tämä sovellutus itse perustuu induktioon, jatkuvien havaintojen yhdensopivuuteen matemaattisen lain kanssa. Siksi se kaiken kokemustiedon tapaan on luonteeltaan enemmän tai vähemmän varmaa. Ja tämän tiedon tuolla puolen on vielä todistamattomien hypoteesien alue, esimerkiksi atomi vetovoiman perustana, ensimmäinen sysäys, annettu liike planeettojen radoilla.

Puhdas matematiikka ei tarvitse tätä induktiota. Sen väitteet eivät ole vain varmoja vaan objektiivisia ja yleispäteviksi todistettuja. Niiden takana ei ole mitään määrällisissä suhteissa annettua selittämätöntä, käsittämätöntä tai käsittämättä olevaa. Määrä toki yleisesti on laadullisen sivuuttamista. Mutta tämä ei koske matematiikkaa sellaisenaan. Määrä ei sille ole mitään muuta kuin mitä siinä opetetaan, sen väitteet – määritelmät, aksioomat, teoreemat, probleemat ja niiden ratkaisut, ja ne ovat ymmärryksen työtä.

Olemme siten kuten sanottua päätyneet aprioriseen tietoon, joka ei perustu aistihavaintoon vaan joka on ainoastaan inhimillisen ymmärryksen työtä. Tämä tieto ei kuitenkaan ole tietoa hengestä, vaan hengen tietoa jostain hänelle toisesta, ulkoisesta, joka ei kuitenkaan ole olemassa ulkoisesti (piste, linja), vaan se on ulkoista hengen omassa sisimmässä.

Jo luonnontieteessä pätee, että kategoriat, joiden avulla käsitämme luonnon, ulkoisen maailman – sisältö ja muoto, syy ja vaikutus jne. – ovat hengen määreitä, ja että ulkomaailma tässä tietämisessä on näin tehty hengen sisäiseksi, ikään kuin henkeen omaksuttuna. Mutta se on tätä ulkoisen tarkastelun kannalta. Matemaattisessa tiedossa on julkilausuttu, että tämä tieto on tietoa ulkoisesta, joka kuitenkin on vain sisäistä: tämä on sen oma luonne ja määritys. Se tietää ulkoisen, joka on vain ymmärryksen työtä. Tässä tiedossa on siten ilmaistuna se, mitä intelligenssi ylipäänsä tietona luonnosta, ulkomaailmasta on – nimittäin prosessi, jossa se omaksuu ulkomaailman sisäänsä, tekee siitä hengen sisäisen maailman.

Kun matematiikan määreet edelleen ovat ulkomaailman lakien, luonnonlakien ilmausta, niin tämä tarkoittaa, että henki ei omaksu lakia ja järjellistä ykseyttä luonnosta vaan se antaa luonnolle tämän ykseyden, tekee ymmärryksen puhtaista luomuksista luonnollisen luomisen lain ilmauksen. (Kertauskollegio)

 

Akateeminen opiskelu XII

 

Hyvät herrat. Olemme aiemmin tarkastelleet inhimillistä intelligenssiä aistihavainnon, mieltävän kuvittelun ja reflektoivan ymmärryksen muodoissa, ja nyt tämän pohjalta tarkastelleet kahta erilaista inhimillisen tiedon lajia, nimittäin tietoa luonnosta, luonnontietoa sekä matemaattista tietoa.

Luonnontieto sellaisena kuin sen käsitimme lähtee aistihavainnosta, jonka äärettömän sisällön mielikuvitus abstrakteina, yleisinä mielteinä kokoaa yhdeksi kuvaksi, kun taas ymmärrys tiettyjen reflektiomääreiden puitteissa käsittää sen sisäisen ykseyden ja koettaa varmistaa tämän käsityksensä induktioksi kutsuttavalla päättelymenetelmällä.

Ulkoisten määreiden, joiden avulla tämän ykseyden laki ilmaistaan, totesimme olevan puhtaasti määrällisiä, matemaattisia. Tutkimuksemme osoitti, että matematiikan sovellutus luonnontieteessä muodostaa uuden induktion, joka lisää tiedon varmuutta, vaikka se ei sinänsä ja itsessään annakaan tietoa luonnonilmiöiden ykseydestä.

Tarkastellessamme matemaattista tietoa sinänsä olemme puolestaan havainneet, että vaikka mielle määrästä yleensä on peräisin aistihavainnosta, ja se on abstraktio, joka lausuu julki aistillisen kohteen määrällisen laadun – muodon, sijainnin, lukumäärän laatuihin kuuluvina – niin matematiikan lause sellaisenaan on kuitenkin täysin reflektoivan ymmärryksen tuote, eikä matemaattisesti käsitetty määrä ole aistihavainnon kohde tai mielikuvituksen muovaama, vaikka sekä havainto että mielikuvitus auttavat väittämien selventämisessä. Tässä matematiikan apriorisuus.

Matemaattinen todistaminen ei myöskään, kuten havaitsimme, tapahdu induktion vaan identiteetin ja ristiriidan lakeihin perustuvan päättelyn avulla. Ja koska todistelu koskee ymmärryksen omaa sisältöä, se ei induktion tapaan rajoitu pelkkään varmuuteen vaan se on objektiivista, yleispätevää.

–––

Tässä on yleisesti se, mihin tähän saakka olemme päässet. Nyt on vuorossa tämän saavuttamamme tuloksen tarkentaminen.

Esittämämme osoittaa, että jo mielle aistillisesta kohteesta sisältää sen kvaliteetteja jonain yleisenä, abstraktisti yleisenä käsitteenä. Refleksiokäsitteet, joiden puitteissa aistimellisen olion suhteet ymmärretään, ovat vielä selvemmin yleisen ymmärryksen kategorioita, jotka eivät ole annettuina aistihavainnossa. Ja kuitenkin, vaikka mielle käsittää aistillisesti yksilöllisen yleisenä, intelligenssi tietää itsensä, tietää että sillä on kuvassa kohteensa, myös tietäminen sen suhteista (sisäiset ja ulkoiset, sisältö ja muoto, voima ja ilmaus, syy ja vaikutus) sisältää niiden välisen välttämättömän yhteyden, vaikka tätä välttämättömyyttä ei saada selville aistihavainnosta. Havainto ei kerro, että tämä on syy ja tämä seuraus, me voimme siitä saada selville vain, että yksi ilmiö edeltää ajallisesti toista, mutta ei sitä, että ne ovat syyn ja vaikutuksen suhteessa. Tässä ei ole kysymys edes induktiivisesta todistelusta, jonka pitäisi opettaa, että myöhempi ilmiö aina seuraa edellistä, tai että suhde sopii juuri näiden ilmiöiden välillä – vaan siitä käsitystavasta itsestään, että kaksi ilmiötä suhtautuvat toisiinsa kuten syy ja vaikutus, tällaisen suhteen tietämisestä yleensä. Tämä tietäminen on ilmeisesti ymmärryksen työtä, aistillisesta havainnosta riippumatonta ajatuksen käsitystä. Myös tässä luontoa koskevassa tiedossa kokemustietona on siten apriorinen momentti, se on tietämistä, joka ei ole peräisin kokemuksesta ja joka kuitenkin epäilemättä soveltaa kokemusta tai Baconin sanoin tekee kokemuksesta tiedettä, etenee historia naturaliksesta scientia naturalikseen.

Vielä selvemmin tämä tilanne ilmenee matemaattisessa tiedossa. Se omaksuu tosin kokemuksesta tiedon määrästä yleensä, jatkuvasta tai diskreetistä suureesta. Mutta sellaisenaan, aistillisena havaintona, määrä on laadullisen suhde, se on ehdottomasti tähän sidottu ja myös mielikuvitus mieltää asian näin. Matematiikka taas käsittelee puhdasta määrää, sen suhdetta itseensä niin että jo sen kohde on siten abstraktio, ymmärryksen työtä yhtä lailla kuin ne kategoriatkin (refleksiomääreet kokonaisuus ja osat, samanlaisuus ja erilaisuus jne., myös syy ja seuraus), joiden puitteissa suhde käsitetään, ovat puhtaita ymmärryksen määreitä, samalla tavalla kuin luonnontieteessä määreet ovat laadulliseen sovellettuina. Kaikki matematiikan lauseet ovat siten apriorisia ja todistelu on avoinna ymmärryksen vapaille kombinaatioille.

Matematiikka on siten luonnontiedettäkin selvemmin ymmärryksen tulosta ja matemaattisen todistelun vapaus osoittaa, että ymmärryksellä on täysi valta tähän tietämisensä kohteeseen.

Ja kuitenkin matematiikan lauseet soveltuvat luonnontieteeseen, niin että luonnonilmiöt osoittavat näiden ymmärrysten vapaata tulosta olevien lauseiden pätevän luonnossa. Määrän tarkempi merkitys on olla jotain hengelle ulkoista, puhtaasti ulkoista ylipäätään (ei vain laadun kannalta) vaan yhtä ja samaa muuttumatonta ulkoisena itselleen – ulottuvuus ja ulottuvuus – kaksi samanlaista linjaa – yksikkö ja yksikkö.

–––

Voimme tästä oppia, että ensiksikin henki asettaa tietoon luonnosta järjellisen ykseyden, kuitenkin varmana siitä, että tämä ykseys on luonnon omaa, ja toiseksi että hengelle ulkoinen luonto tämän nojalla on totuudellisuudessaan, järjellisenä maailmana, hengen itseensä omaksuma, ja että kolmanneksi henki tässä tietämisessään tulee tietoiseksi itsestään järjellisenä, järjellisesti ajattelevana.

Tämä on tarkastelumme tulos, tulos jonka avulla pääsemme etenemään kokonaan uudelle tiedon alueelle, ja josta jokainen herroista jo ymmärtänee, että siinä on kysymys hengen tietämisestä omasta itsestään, hengen itsetietoisuudesta.

Ensinnäkin se, että henki tietää järjellisen ajattelunsa muodostavan myös sen varsinaisen siteen, joka kokoaa yhteen luonnolliset ilmiöt, olevansa luonnon järjestystä, mutta tätä ihminen ei luontoa koskevassa tiedossaan, luonnontieteessä, voi yleispätevästi todistaa, vaan todistelu voi muodollisesti päästä vain tiettyyn rajaan asti, suurempaan tai pienempään varmuuteen. Mutta tämä riittämätön todistelu koskee vain kutakin tapausta erikseen niin että a on b:n syy, kun taas se yleisyys, että luonnossa on olemassa syysuhde, on kaiken erillisen todistelun yläpuolella, vaikka tai juuri siksi että käsite tästä on ajatuksen määritys, ei kokemuslause. Vielä selvemmin tämä pätee kvantitatiiviseen määritykseen, joka on täsmällisin luonnonilmiöiden yhteyden ilmaus, ja tällaista lujaa määritystä edellytetään jokaisessa erityisessä todistuksessa siitä, että kahden annetun ilmiön välillä on tietty määrällinen suhde. Yhteenvetona: hengen määreet pätevät luonnossa, lausuvat julki luonnon järjestyksen, mikä on tältä puolelta luonnontieteen tulos.

Toiseksi, käsitys luonnon järjellisestä ykseydestä tekee luonnon järjestyksestä hengen oman järjestyksen, ja edellytetty ulkoinen, materia, luonto luonnontieteissä tehdään hengelle sisäiseksi – tämä on se mitä esityksemme alussa kutsuimme yleisesti hengen olemukseksi, siis että se edellyttää ulkomaailman negeeraamalla tämän edellytyksen. Erityisesti intelligenssinä, tietämisen prosessina, joka siinä on olemassa, se edellyttää ulkomaailmaa ja tekee siitä tietämisen sisäisen. Tai paremminkin: molemmat luontoa koskevan tiedon puolet muodostavat tämän yhden prosessin jossa luonto tehdään järjelliseksi, edellyttää sen järjellisenä maailmana ja jälleen omaksuu tämän järjellisyyden hengen sisäiseksi tietämisen omana järjellisyytenä.

Kolmas on hengen tietoisuus siitä, että luonnon järjellisyys on hänen omaansa, luonnon järjestys järjen järjestyksenä on hengen omaa järjestystä. Se on siirtymää tietoisuudesta, ulkoisen objektin tietämisestä, itsetietoisuuteen, hengen tietoisuuteen itsestään.

Itse asiassa voimme sanoa luontoa koskevasta tiedosta, niin tieteellisestä kuin epätieteellisestäkin, että se johdattaa ihmistä itsetietoisuuteen. Hämmennys, jota luonnon tarkasteleminen täysin sivistymättömässä ihmisessä herättää, johtaa hänet aavistelemaan luontoon kätkettyjä henkisiä voimia, jotka hänen mielikuvituksensa muovaa ihmissuvun oman kuvan mukaan, joista hän pian tekee moraalisesti hyvän ja pahan voimia ja heijastelee niissä omaa sisimpäänsä. Kristillinen näkökulma ihailee luonnossa Luojan viisautta ja kaikkivaltiutta, mikä uskonnollisena tietämyksenä johtaa itsetuntemukseen opettamalla hänet käsittämään suhteensa Jumalaan. Tieteellinen tieto luonnon laeista opettaa häntä tuntemaan järjellisen maailmanjärjestyksen vaatimuksen yleensä sekä sen, mitä erityistä tämä vaatimus järjen järjestyksen suhteen sisältää. Tämä ei ole vain sen tunnustamista, että sama järki elää ja vaikuttaa luonnossa ja ihmishengessä, vaan tieto luonnosta osoittaa itse asiassa ihmiselle järjen valon, antaa tietoisuuden siitä, mitä järki on.

Sivistyksen prosessi myös yksittäisessä ihmisessä on sitä, että hänen tietonsa ulkomaailmasta muuttuu tietämiseksi hänen omasta sisimmästään, oman henkensä olemuksesta. Saman tietoisuuden edistymisen havaitsemme myös eri kansojen ja ihmissuvun keskuudessa. Kansat elävät pitkään niin sanotussa luonnontilassa, tietoisina vain luonnon elämästä ja sen ilmiöistä, omaa toimeentuloaan tavoitellen, ennen kuin niissä herää tietoisuus hengen maailmasta, järjestyneestä oikeus- ja yhteiskuntatilasta, historiallisesta kehityksestä, tieteestä ja taiteesta. Luonnonuskonnot ovat ensimmäinen ihmisen yliaistillista koskevan tiedon muoto, ja myös vanhimmat valtiomuodot on omaksuttu luonnollisesta yhteiskunnasta, perheestä. Vielä sivistyksen nykyisellä tasolla lainataan usein luonnontieteestä käsitteitä ja termejä, joilla kuvataan ja tarkoitetaan hengen maailman seikkoja, ja jopa moni tiedemies pitää jollain tavalla valaisevana – mitä se myös voi ollakin – jos hän selittää valtion organismiksi tai vaatii, että tämä tai tuo inhimillinen asiantila on järjestettävä orgaanisesti.

Tutustuimme Baconin käsitykseen luonnontieteen tarkoituksesta. Kokemus johdattaa hänen mukaansa keksintöön ja keksintö lisää ihmissuvun mahtia luonnon yli – sillä tieto on valtaa. Hän näki tässä selkeästi ennakolta merkittävän kappaleen ihmiskunnan historian myöhempää kehitystä. Mutta monet hänen seuraajansa ovat jääneet tähän käsitykseen ja materialisoineet sitä niin, että luonnontieteellä olisi arvoa vain aineellisen hyödyn saavuttamisen keinona. Me emme voi tyytyä tähän käsitykseen. Myös kokemus opettaa meille, että keksinnön tarjoama mahti johdattaa ihmissuvun myös korkeampaan itsetietoisuuteen – se ei ole vain tyhjää valtaa luonnon yli vaan sisällöllistä tietoisuutta ihmishengen omasta luonteesta ja ihmisen korkeammasta tehtävästä. Myös keksintöjen rajoittuminen pelkästään aineellisiin pyrkimyksiin on vain näennäistä. Yksikään todella arvokas keksintö ei ole tuottanut sellaista aineellista hyötyä, jota voitaisiin verrata sen henkiseen arvoon. Kirjapainotaidon, höyrykoneiden ja rautateiden hyödyn näkee jokainen – sellainen aineellinen edistysaskel kuin kehruukone on muodostanut turvan maailman rauhalle ja kansojen vapaudelle – välineen pakanoiden käännyttämiseen. Kaikkialla nykyisessä Euroopassa näemme yhteiskuntaelämässä, tieteessä ja taiteessa keksintöjen vaikutusta – ja jokainen korkeampi vaihe hengen toiminnan alueilla sisältää hengen korkeamman tietoisuuden itsestään.

Kuten sanottu, olemme päässeet nyt kohtaan, jossa jätämme empiirisen tiedon yleisen luonteen tarkastelun. Mutta ennen kuin siirrymme käsittelemään sitä tietoa, jonka kannalta aistihavainto on hyödytön väline, on vielä lyhyesti palattava siihen hengen olemisen, intelligenssin, psykologiseen tarkasteluun, jonka jätimme refleksion näkökulman käsittämisen tasolle. Toivon mielelläni, että herrat eivät pidä turhana vaivannäkönä, jos murramme kuoren löytääksemme jonkinlaiseen ytimeen, aivan kuten olemme edellä jo nähneet vaivaa sen löytämiseksi ja tämän perusteella voisimme odottaa vastaavanlaista myös jatkossa.

 

 

Akateeminen opiskelu XIII

 

Hyvät herrat. Luentosarjamme seitsemännellä luentokerralla saimme päätökseen esityksemme tiedon momenteista, tietämisen yleisen prosessin eri vaiheista ja siirryimme soveltamaan saavuttamaamme tulosta tieteelliseen tietoon. Tämän sovellutuksen me nyt 12. luennossa saimme päätökseen.

Mainitulla luennolla esittelimme tietämisen momentteina aistihavainnon, mielteen ja refleksion. Toivon, että soveltaminen on edelleen selventänyt esitystäni niin pitkälle, että herrat käsittävät tietämisen prosessin näissä muodoissaan kyllin selkeästi ja kun niistä jatkossa tulee puhe, tiedämme mistä on kysymys. Olemme oppineet myös, että näihin momentteihin liittyvä ja niiden edustamalle kannalle luonteenomainen tieteellinen tieto on luonnontiede ylipäänsä sekä matematiikka.

Sikäli kuin ymmärrän, olemme menneet sovellutuksessa yhtä pitkälle kuin edeltävässä luennossa tietämisen luonteesta, ja kuten herrat ovat huomauttaneet, itse asiassa hieman pitemmällekin, sillä emme edellä luonnontieteen ja matematiikan todistelun suhteen edes maininneet induktiopäättelyä, identiteetin ja ristiriidan lakia tai ylipäätään johtopäätöstä ja siksi näiden tulee kuulua tietämisen tasolle, joka on olemassa kolmen esittelemämme lisäksi. Tällainen ennakointi on tässä vapaasti ja tätä tarkoitusta varten laatimassani jäsennyksessä ollut välttämätöntä. Katsonkin, että se sopii tähän ongelmitta eikä kysymys ole mistään oikaisusta, kun meidän nyt on jatkettava tietämisen muotojen käsittelyä. Siihen meitä vaatii tarve jatkaa eteenpäin sovellutustamme, joka meille nyt on pääasia, nimittäin päästä eteenpäin tieteellisen tiedon käsittämisessä niin että se johtaa käsitykseen koko tämän tiedon yhteenkuuluvuudesta sen koko laajuudessa. Tätä tarkoitusta varten ryhdymme nyt jatkamaan keskeyttämäämme psykologista tarkastelua.

–––

Reflektoivana ymmärryksenä, refleksiona, henki tietää olioiden olennaisen sisimmän, vastakohtana epäolennaiselle ja ulkoiselle. Kuten havaitsimme, niin juuri tämä refleksion tieto osoittaa luonnon ilmiöiden yhteyden tavoittamalla niiden yhtäläisyydet, olemassa olevan sisällön ja syyt. Se kohottaa luonnon kuvaamisen yhtenäiseksi tieteelliseksi tiedoksi. Sama refleksion työ asettaa matemaattisen väitteen ja yhdistää lauseet yhtenäiseksi todisteluksi.

Tiedon edistyminen tältä refleksion tasolta perustuu yleisesti siihen, että henki tietää olevansa tämä mahti, joka asettaa vastakkaiset refleksiomääreet, esimerkiksi sisällön ja muodon, voiman ja ilmauksen, syyn ja vaikutuksen niin että muoto on sisältö omaan itseensä viittaavana, sisällön asettaminen itseään vastaan, sisältö taas muoto suhteessa muotoon. Voima on se, joka ilmauksessa ymmärretään, niin että ilmaus on sisin, ja ilmaus puolestaan on voima itselleen ulkoisena. Ilmiö a on syy sen nojalla, että se edellyttää b:n vaikutuksena, tämä taas on vaikutus edellyttämällä syynsä. Esimerkki. Sanalla sanoen. Tiedon kohde ei refleksiossa ole enää mitään hengelle vierasta, ulkoista, vaan hengen omia määrityksiä, refleksiomääreitä, jotka saavat merkityksensä, kun ne asettautuessaan toisiaan vastaan edellyttävät toisiaan, ja tietäminen on tämä prosessi jossa käsitetään määreiden yhteys. Sellaisena se on käsittävää ajattelua, ajattelua έή

Tähän on vielä lisättävä, että refleksiomääreitä ja ajatuksen määreitä ei ylipäänsäkään pidä käsittää jonain annettuna, jota ajattelevan yksilön tulee vain käsittää ja selvittää, niin että esimerkiksi syy on ikään kuin tämä esine tässä, vaikutus tuo tuolla, ja ajatus ikään kuin ottaa ne, tarkistaa ne ja sitä kautta huomaa niiden keskinäisen yhteyden ja merkityksen. Päinvastoin on selvää, että vasta käsittäminen antaa näille määreille olemassaolon ja tekee niistä ajatuksen määreitä. Esimerkki.

Voidaan sanoa, että yksilö ajattelevana omaksuu määreet tradition ja sivistyksen kautta sekä vastaanottaa samalla myös niiden selityksen, merkityksen. Mutta tämä vastaanottaminen ei ole vastaanottamista käsillä tai aisteilla yleensä. Se on vastaanottamista ajatuksella, joka samalla on luovaa, uutta tuottavaa – sillä eihän ole mahdollista ajatella jonkun toisen ajatusten mukaan. Harkinta tapahtuu asian oman luonteen, tässä määreen mukaisesti, ja se merkitys, jonka määre yksilölle saa, on hänen ajatuksensa omaa työtä. Mutta tässä ei myöskään ole kysymys yksilön ajattelusta sellaisenaan, vaan määreen merkityksestä sinänsä ja itselleen, ja tästä näkökulmasta tarkasteltuna on selvää, että kaikki, mitä esimerkiksi syyn ja vaikutuksen käsitteet sisältävät, siis syysuhteen sisältö, on ajattelun tuotetta. Sen merkitys on ollut ja on jatkuvaa kehittelyä, jonka liikuttava voima on itse tämä suhteen käsittäminen. Hegel oli tietääkseni ensimmäinen, joka purki tämän välittömän yksipuolisen suhteen, syyn muuttumisen vaikutukseksi, molemminpuoliseksi vuorovaikutukseksi. Mutta on helppo ymmärtää, ettei Hegel tässä kuten monessa muussakaan kohdassa ilmaise vain subjektiivista, jotain subjektiivista käsitystä tai tarkoitusta, vaan esiintyy aikansa yleisen tietämisen pohjalta. Sen tärkein edustaja on saksalainen filosofia, jonka idealismi on erityisesti englantilaisen realistisen filosofian vastakohta, ja jota on pidettävä kulttuurin koko edeltävän kehityksen esiin nostamana.

Tätä tarkkaa erottelua refleksion ja käsittävän ajattelun, refleksiomääreen ja käsitteen välillä, voidaan myös pitää erityisen tyypillisenä Hegelin ja häntä tässä suhteessa edeltäneen Fichten ajattelulle.

–––

Ajattelu, käsittäminen, immanenttina ajatuksen etenemisenä määreestä sen oman kehityksen mukaisesti. Se ei siten ole kyky, joka on sisällön ulkopuolella sitä purkamassa ja kokoamassa, vaan se on immanenttina itse sisällössä, se on sisällön omaa ykseyttä ja sen jatkumista. Siksi se ei ole säännötöntä – se ei ole epämääräistä, umpimähkäistä määreiden omaksumista ja niiden keskinäisen yhteyden selvittelyä., vaan sen toimintaa, ajattelun prosessia määrää määrätyn sisällön, ajatuksen määreen oma kehittely.

Emme tässä voi ryhtyä yksityiskohtaiseen käsittelyyn, koska tarkoituksemme on saavuttaa jonkinlainen käsitys siitä tietämisestä yleensä ja tieteellisestä tiedosta erityisesti, joka tälle tasolle kuuluu, ja siksi tällainen yleinen luonnehdinta on meille riittävä. Siksi koetamme myös tavoittaa tämän luonteen mahdollisimman yleisesti ja yksinkertaisesti.

Kahden ajatuksen määreen, kahden määrätyn ajatuksen välisen yhteyden esittäminen on arvostelman lausumista – määritelmän antamista. Ajattelu ja käsittäminen merkitsevät siten samaa kuin arviointi ja määrittely. Yksinkertaisessa arvostelmassa arviointi ja määrittely on kuitenkin pelkkä oletus, joka tosin sisältää käsityksen arvostelman subjektin yleisestä luonteesta ja laadusta, subjektin ja predikaatin keskinäisestä suhteesta sekä yksityisen tai erityisen suhteesta yleiseen, mutta arvio ei sisällä minkäänlaista selitystä näiden kahden välisen yhteyden varsinaisesta luonteesta. Arvio ei siten sinänsä kerro, miksi ja millä tavalla tietty predikaatti kuuluu tähän subjektiin. Arvostelma voidaan ja ehkä se pitääkin käsittää vähemmän muodollisesti kuin tavallisesti logiikan oppikirjoissa, joissa määrällisen ja laadullisen suhdetta ja modaliteettia koskevat arvostelmat esitetään rinnakkain katsomatta lainkaan niiden sisällöllisiin eroihin, jolloin arvostelmien subjektin ja predikaatin valinta on täysin yhdentekevä asia. Tällainen käsitys perustuu siihen, että jokainen arvostelman laji pätee omalla alueellaan: kvalitatiivinen arvostelma koskee vain aistillisia kohteita ja niiden laatuja, kvantitatiivinen on matemaattisten lauseiden ilmaus, relaatioarvostelma koskee refleksiomääreiden suhdetta. Mutta myös näin meneteltäessä subjektin ja predikaatin yhteys arvostelmassa ylipäätään on pelkkä oletus, pelkästään assertorinen. Yleisen mielikuvan mukaan käsitetyssä arvostelmassa tuodaan julki vain subjektiivinen vakaumus, tai suhde, jota pidetään yleisesti tunnustettuna. Subjektin ja predikaatin yhteenliittäjä on silloin itse asiassa ajatteleva, ajatteleva subjekti, jonka tietämisessä myös näiden kahden välisen yhteyden tapa on julkilausumaton arvelu tai totena pitäminen.

Tämä yhteys lausutaan julki johtopäätöksessä. Siinä lausutaan julki käsitteen toistaiseksi puuttuva momentti, itse käsittäminen. Sen yleinen muoto on: subjekti on predikaatti, tämän erityisenä momenttina predikaattimääreessä. Predikaatti on asian käsite: välitermi on käsitteestä johdettu kehittelyn momentti ja subjekti on yksittäinen, käsitettä vastaava todellinen – koska se tänä momenttina toteuttaa sen. Johtopäätöksessä tällä on tunnettu muoto / b on a / x – b / siis  on a. Adekvaattia esimerkkiä käsiteyhteyden kehittelystä emme saa edeltävästä (Huom. laatu, määrä, refleksio). Mutta esimerkki tällaisesta päättelystä on: tämä teko on, lainmukaisena, oikea. Päättelymuoto: lainmukainen (kaikki lainmukaiset teot) oikea; tämä teko lainmukainen jne.

Huomaamme, että todistelu ylipäätään on tällaista. Luonnontieteellisen ja matemaattisen tiedon tarkastelussa olemme ennakoineet sen – induktiona – , samoin kuin identiteetin ja ristiriidan lakeihin perustuvan johtopäätöksen – jota ennakointia selvitämme tuonnempana. Nyt on kysymys käsitteenmukaisen todistelun muodon löytämisestä, todistelun, joka muodostaa yhteyden käsittämisen, ajatuksen määreiden välisen yhteyden käsittämisen.

Siinä ilmenee, että johtopäätöksen todistelu on muodollisesti puutteellista, koska siitä puuttuu välitermi sekä jo olemassa olevan välitermin ja predikaatin että subjektin ja tuon saman välitermin väliltä. Esimerkissämme esitimme todistuksen siitä, että lainmukainen on oikeaa ja että kyseinen teko on lainmukainen. Tällainen todistelumetodi johtaa kuitenkin itse asiassa loputtomaan johtopäätösten ketjuun, jossa yhdistävät välitermit lopulta kuitenkin jäävät puuttumaan. Matematiikka selviää tästä pysähtymällä lopulta aksioomiin. Mutta sillä tietämisen alueella, josta esimerkkimme on, ei ole aksioomeja eikä niitä tällä tasolla ylipäätään voi olla. Lähempi tarkastelu osoittaa myös, että predikaatti (terminus major) sinällään on jotain oletettua, käsittämätöntä ja että se saa merkityksen vasta välitermin kautta. Oikea on lainmukainen. Mutta se on myös jotain muuta, ne eivät ole identtisiä. Subjekti terminus minor taas on pelkästään välitermiin viittaavana yhtä merkityksetön, sillä se saa merkityksensä vasta predikaatista (oikean muotona). Subjekti saa siten merkityksensä sen kautta, että predikaatti siinä on todellinen tässä määrätyssä muodossa. (Oikea lainmukaisena.) Esimerkki. Oikea on, että tämä teko on lainmukainen. Tämä teko oikeana on laillinen. Tällainen todistelun yhteenkokoaminen luo käsitteenmääritykseen järjellisen yhteyden. Ja tämän todistelun esittämä tiedon muoto on se, jossa asian käsitteestä johdetaan sen määreet tai momentit sellaisessa merkityksessä, että käsite niissä saa todellisen merkityksensä ja samalla olemassaolonsa todellisena. Esimerkki tästä metodista on itse tämä esityksemme tiedon muodoista, jossa lähdimme liikkeelle abstraktista hengen käsitteestä intelligenssinä, mutta vasta itse kehittelyn myötä olemme saaneet käsityksen siitä, mitä tämän käsitteen tulee tarkoittaa. Samalla meille ovat selvinneet sen momentit, ja kehittely päättyy intelligenssin tietämiseen todellisena, tietävänä subjektina – siinä merkityksessä, jonka jo opimme tuntemaan, eli että me emme nyt etsi sellaista tietämisen muotoa, joka on tietoisuutta jostain objektista, vaan hengen tietoisuutta itsestään, itsetietoisuutta.

 

Akateeminen opiskelu XIV

 

Hyvät herrat. Viime kerralla tarkastelumme kohteena oli eräs uusi intelligenssin kehittelyn aste, sen tietämisen uusi muoto. Kutsuimme sitä nimityksellä käsittävä ajattelu tai ajattelu έή. Käsitimme sen refleksion tasolta pois siirryttäessä pelkästään puhtaaksi ajatusprosessiksi, ajattelun aktiksi, joka on refleksion perustana, nimittäin refleksiomääritysten koossapitämiseksi, niiden viittaamiseksi tai reflektoitumiseksi toisiinsa.

Tämä tietäminen on siksi välittömänä puhdas ajatusmuoto, ajattelun akti, arvostelma. Mutta arvostelman tarkastelussa huomasimme, että subjektin ja predikaatin yhdistyminen on pelkästään muodollista, että arvostelma sellaisenaan ei lausu julki niiden ykseyttä, vaan niitä yhdistävä tekijä on ajatteleva, intelligenssi ajattelevana subjektina. Ajattelevan ymmärrys ja vakaumus on se, joka luo arvostelman oikeellisuuden perustan, subjektin ja predikaatin välisen yhteyden tai sen puuttumisen. Abstrakti ”on”, kopula, joka sanoo, että subjektin oleminen on predikaatin olemista, on oikeastaan ajattelun omaa olemista, joka on sitä, että siinä nuo molemmat ovat yhdistettyinä. Sillä ajattelu on Kantin sanoin sitä, että moninaisuus yhdistetään tietoisuudessa ykseydeksi.

Tämä ajattelun sitova ykseys lausutaan julki päätelmässä, todistelussa, jossa välitermi asetetaan abstraktin kopulan sijaan subjektin ja predikaatin yhdistäjäksi, joka lausuu julki ajatuksen suorittaman moninaisuuden yhteenkokoamisen.

Eräs tällainen päättelemisen tapa on jo induktiopäätelmä, vaikka sillä tavalliseen tapaan käytettynä ei olekaan johtopäätöksen loogista muotoa. Sanotaan, että koska kaksi ilmiötä lukuisissa tapauksissa liittyvät toisiinsa, ne kuuluvat yhteen kaikissa tapauksissa. Nyt on ensinnäkin huomattava, että se mitä kutsumme ilmiöksi, ei ole aistimellis-yksilöllistä vaan miellettyä yleistä. Kun kokemus esimerkiksi osoittaa, että suurempi kappale vetää pienempää puoleensa, niin tämä koskee yleistä mielikuvaa kappaleista, kappaletta miellettynä – edellinen predikaatti, jälkimmäinen subjekti, kappale, jolla on vetovoima. Kaikki, mitä päätellään, on ajateltua yleisyyttä, a ja b ja c jne., siis joka kerralla erikseen jokin yksityinen, yksittäinen kappale, loputtomiin. Välittävää on se, että predikaatti kuuluu subjektiin määrättynä sarjana. Nämä ja nämä kappaleet vetävät puoleensa, tämä on sellainen kappale, siis myös sillä on vetovoima.

Ajatteleva kokoaa siis yleisessä mielikuvassa aiemman kokemuksensa subjektin ja predikaatin yhdistämisen määrätystä sarjasta, ja päättelee siitä niiden yhteyden myös tässä yksittäisessä tapauksessa, ja jokaisessa erityisessä tapauksessa ajateltuna äärettömyytenä.

Matemaattinen todistelu taas etenee välittävien lausekkeiden kautta. Tämä lause on tosi (kyseinen yleinen suhde koskee esimerkiksi kolmiota) koska se sopii yhteen toisen toden lauseen kanssa ja niiden edelleen aksioomiin saakka. Aiemmin todistettu on yleisyydessään välittäjä.

Induktiossa välittävänä on siis aiempi kokemus sellaisena kuin se mielteelle tarjoutuu, matemaattisessa todistelussa se, mikä on aiemmin todistettu.

Edellinen on muoto, koska jokainen subjektin ja predikaatin yhdistyminen välitermissä ja tässä sarjassa, joka muodostaa välityksen, on samanlainen yhdistäminen kuin päättelyssäkin, ja tämä siten välitermissä edellyttää itseään, josta syystä jokainen päättely vain lisää yhden jäsenen sarjaan.

Matemaattinen todistelu on kaava, koska se viime kädessä nojautuu johonkin oletukseen, todistamattomaan lauseeseen ja koska todistelun kulku on vapaa. Jos se lähtee tästä tai tuosta oletetusta lauseesta, niin se voi olla toisenlainen. Sillä on kuitenkin evidenssiä enemmän kuin induktiolla, koska välittävä on myös muodollisesti todistettu lause, johtopäätös. Tarkkaan ottaen välittäjä on siis tässä ajatuksen vapaus, vapaa määritys – ja se antaa evidenssin.

Tämä vain sen osoittamiseksi, että myöskään näissä todistelun lajeissa välittävä ei ole ajattelevan ulkopuolella, objektiin, olioihin tai laatuihin sisältyvä välttämättömyys, vaan yhdistävänä on ajatus itse, yhdistäminen on ajatuksen työtä, ei mitään muuta.

Tätä ei kuitenkaan todistelussa lausuta julki. Käsitepäättelyssä, sellaisena kuin sen viimeksi esitimme, se on julkilausuttuna. Käsitteellä on todellisuus, se manifestoituu yksittäisessä, koska se on käsite tässä määrätyssä muodossa. Lähdetään käsitteestä ja lausutaan se yksittäistä koskien, koska käsite kehittelyssään on myös tämä määre, joka sitä luonnehtii. Me esitimme esimerkkinä: teko on oikea, koska se on lainmukainen. Tämä ei ole kokemuslause. Sitä ei myöskään voi todistaa toisiinsa perustuvien lauseiden sarjan avulla. Oikea, oikeuskäsite saa kehittelyssään myös tämän positiivisen lain määreen (Huom. tämä oikean muoto) ja se on tämän vuoksi todellinen lainmukaisessa teossa. Tähän todisteluun sellaisenaan liittyy myös se muodollinen puoli, että oikeuskäsitteen käsittäminen ja kehittely on ajattelevan suorittamaa käsittämistä, ajattelevan subjektin oivallusta. Mutta johtopäätös on itse asiassa myös tässä muodossa muodollinen. Kysymys on vain siitä, että se johtaa sellaiseen käsitykseen käsiteyhteydestä, joka muodollisesti lausuu, mitä käsittävä ajatteleminen on. Voimme pitäytyä siinä, että lailla ei ole merkitystä, jollei se lausu julki oikeaa; että oikealla on todellisuus vain yhteiskunnassa, lakina ja tapana – mikä näin lausuu julki, mitä oikea on ja että teko järjellisenä toimintana ylipäätään on sitä mitä se on olemalla oikea tai väärä – teko tarkoittaa juuri tätä – ja että se on oikea silloin kun sillä on muoto, joka on oikean todellisuutta – ja kääntäen yhteiskunnan laki ja tapa on olemassa vain kansalaisten teoissa.

Tämän muodollisen puolen halusimme esittää vain selvittääksemme, mitä käsittävä ajattelu on. Selitämme tämän tarkemmin sovellutuksessa.

–––

Jo tämä tarkastelu osoittaa, että tällä tasolla olemme jättäneet tiedon objektin, tietämiselle ulkoisen ja toisen kokonaan huomiotta. Tämä pätee tosin jo refleksion tasolla, toistaiseksi, niin että näemme miten kysymys on vain tietämiseen ikään kuin varastoidusta ulkoisesta kohteesta. Tästä näkökulmasta myös matemaattinen tieto osoittautui tiedoksi ulkoisesta puhtaasti sisäisenä. Kun nyt olemme refleksiossa koettaneet käsittää määritysten sitovuuden, huomaamme, ettei se voi olla mitään muuta kuin puhdas ajatusmuoto sellaisena kuin se on arvostelmassa ja johtopäätöksessä. Siinä ei ole kysymys objektista, jota tulisi tarkoittaa ja ilmaista, vaan kysymys on itse ajattelusta muotona, ajatuksesta actuksena. Se on siis tietoa ajattelevasta hengestä tai ajattelevan hengen tietämistä itsestään – se ei lausu, mitä tietoisuus objektista on vaan mitä itsetietoisuus on.

Tämä siirtymä tarjoaa meille matemaattisesta, ja ylipäätään empiirisestä tiedosta, jonka huippuna on matematiikka, sen ulkoisen puolen, että kuten sanottua matematiikassa ulkoinen on sisäistä, se on pelkkiä ymmärryksen määreitä. Mutta empiirinen tieto ei ainoastaan viittaa tällä tavoin käsittävään ajatteluun vaan selvästi edellyttää sitä todistelussaan, sekä luonnontieteellisessä että matemaattisessa. Todistelun muoto ei nimittäin ilmeisestikään ole peräisin kokemuksesta vaan se on edellytetty ja myös sen sisällön sitovuuden asteen täytyy näin riippua sen luonteesta käsittävän ajattelun, ei aistillisen havainnon muotona. Myös tämän saatoimme tosin nähdä jo refleksion tasolla, koska sen kategoriat, joita materiaalisen maailman ilmiöihin sovelletaan, eivät ole siitä peräisin vaan ne ovat annettuja. Mutta äsken esittämämme antaa meille viimeisen ja vahvimman todisteen siitä, että henki asettaa järjellisyytensä, järjellisen muotonsa luontoon ja materiaaliseen maailmaan yleensä. Se antaa sille järjellisyyden leiman, järjellisen ykseyden joka on hengen omaa – ja voimme toistaa tämän varmana siitä, että tämä järjellisyys silti on luonnossa olemassa.

Nyt meidän on todettava, että myös tämä on eräs hengen tietämisen edellytys, hengen tieto itsestään objektin tietämisen edellytyksenä.

–––

Kuitenkin voidaan sanoa, että luonnontiede johtaa itsetietoisuuteen – hengen tietoisuuteen itsestään.

–––

Tällä on se spekulatiivinen merkitys, että vaikka spekulatiivinen kehittely johtaa alemmasta korkeampaan, tämä edellytetään perustana.

Tätä tietoa me nyt – spekulatiivista.

 

Akateeminen opiskelu XV

 

Hyvät herrat. Koetamme nyt hahmottaa sen tiedon luonteen, jonka kohde on henki, ei luonto, ja joka siis yleisesti on itsetietoisuutta, ei tietoisuutta jostain hengelle ulkoisesta ja toisesta.

Jos käsittäisimme tämän puhtaasti abstraktisesti, tämä tieto olisi vain tietoa tiedosta, hengen tietämistä itsestään intelligenssinä, tietävänä. Tämähän on se itsetietoisuuden sisältö, jonka empiirinen tieto antaa, että henki on tietoa havaintona, mielteenä, reflektoivana ymmärryksenä, ja siihen on vielä lisättävä käsittävän ymmärryksen todistelun käsittäminen. Ajattelun varsinainen prosessi näissä muodoissa on arvostelma sekä päättely.

Olemme näin tulleet alueelle, jolta meidän tulee laskeutua alas, jotta löytäisimme jotain muuta tietämisen kohdetta ja sisältöä kuin tietäminen itse.

Meille on selvää, että tässä etsimämme tieto, josta nyt on kysymys, on yleisesti tietoa hengen maailmasta historiassa, menneisyydessä, sekä yhteiskuntaelämässä, läsnäolevassa. Historia ja yhteiskunnallinen elämä ovat hengen työtä, mutta eivät vain tietämisen vaan myös tahtomisen tuloksena.

Voisimme tietysti suhtautua asiaan täysin dogmaattisesti ja sanoa: ihmishenki on sekä tietämistä että tahtomista, tahtovana ihminen muokkaa luonnollista maailmaa ja luo itselleen oman henkisen maailmansa. Nämä ovat henkisen maailman muodot. Tämä on sen tietämisen luonne. Mutta koko tutkimuksemme on pyrkinyt oivaltamaan ei vain sitä, mitä jokin annettu tietäminen, annettu tietämisen muoto on, vaan myös sen, miksi sillä on tämä muoto ja sen kautta edelleen kysymään, miksi itse tämä tietämisen muoto, tämä tieto itse on. Sillä vain siten voimme tavoittaa tietämisen systeemin niin että jokainen tietämisen muoto osoittautuu systeemin järjellis-välttämättömäksi momentiksi. Meidän tulee siis myös nyt puheena olevassa tapauksessa koettaa selvittää, mikä tämän tahtomisen maailmaa koskevan tiedon paikka on suhteessa muihin tiedon lajeihin.

–––

Hahmotamme suhteen yksinkertaisesti näin:

Arvostelmassa, arvioinnissa, käsittämisessä ajatteleva, ajatus on se, joka pitää koossa, joka yhdistää subjektin ja predikaatin. Miksi subjekti on predikaatti – ajatteleva tietää sen, tai ei tiedä, mutta sillä on tämä ykseys subjektin varmana vakaumuksena ja uskona. Johtopäätöksessä tämä tieto lausutaan julki välitermeissä. Välitermi sanoo sen – miksi? Todisteena, oivalluksena. Mutta tässä ei ainoastaan sisäinen yhteys – ajattelu, ajatus aktina – tullut lausutuksi määreenä määrätyssä ajatuksessa, vaan käsittäminen on saanut sen merkityksen, ettei se ole pelkästään ajattelevan vakaumusta vaan määrättyjen ajatusten oman yhteyden käsittämistä – käsitteellinen yhteys sinänsä ja itselleen. Kun sanon, että yksilö on järjellinen, koska hän on ajatteleva – en ainoastaan lausu käsitystäni asiasta, vaan tunnustan ja sanon, että mainitun kaltaisilla käsitteillä on tämä ykseys eikä se riipu lainkaan minusta muutoin kuin että käsitän tämän määreiden yhteyden sellaisena kuin se sinänsä ja itselleen on. Järki on tämä yleinen käsite joka manifestoituu, jolla on todellisuutensa yksilössä, koska yksilö on ajatteleva subjekti, ajatus ajattelevana, ajattelun prosessi. Samalla tavalla esittämämme: teko on oikea, koska se on laillinen. Sanalla sanoen: johtopäätöksessä, todistelussa ylipäätään lausutaan julki se, mitä käsittävä ajattelu oikeastaan on, nimittäin käsitys objektiivisesta ykseydestä ajatuksen määrityksissä.

Tämä ajattelu määreiden oman kehityksen mukaisesti on järjellistä ajattelua. Se sisältää ajattelun ajattelevalle asettaman pakon, että tulee ajatella järjellisesti, objektiivisen järjen mukaisesti, ja tämä suuntautuminen järjelliseen on tahto. Huom. ponnistelu.

Olemme esittäneet esimerkin käsittävästä ajattelusta johtopäätöksen muodossa – se on lainattu muualta kuin empiirisen tiedon piiristä. Mutta itse asiassa tutkimuksemme ei ole vielä johtanut meitä mihinkään muuhun tiedon sisältöön kuin luonnontieteelliseen ja matemaattiseen tietoon. Käsittävä ajattelu ei sinänsä ole minkään erityisen tiedon alan muoto, vaan ajattelun yleistä liikettä arvostelmassa ja johtopäätöksessä, ja tiedämme että arvostelma ja johtopäätös ovat myös empiirisen tiedon muotoja – johtopäätös todisteluna yleensä, myös luonnontieteessä ja matematiikassa. Kun olemme aiemmin päätyneet siihen tulokseen, että ajatteleva henki on se, joka asettaa luontoon järjellisyyden, tekee sen järjelliseksi, ja nyt olemme kehitelleet tulostamme eteenpäin niin että ajattelun järjellisyys on ajattelun määreiden oma järjellinen ykseys, niin tämä koskee myös empiiristä tietoa, niin että sitovaa siinä ei ole ihmisen ajattelu vaan ajatussisällön oma järjellinen yhteys. Tämä selittää sen viisauden, joka ihmisellä on, että luonnon ilmiöiden ykseys on sinänsä ja itselleen järjellistä, vaikka se empiirisessä tiedossa onkin ajattelevan hengen työtä. Selitys on se, että ajatteleva henki itse järjellisenä on sidottu sisällön omaan järjellisyyteen, sen järjelliseen ykseyteen – ja että sama järki, joka vallitsee luonnossa, vallitsee myös ajattelevaa henkeä. Siksi hän voi asettaa järkensä luontoon varmana siitä, että se yhteenkuuluvuus, jonka hän näin luonnonilmiöille antaa, on luonnon oma.

Voimme tästä oppia, että empiirisen tiedon, joka omasta lähtökohdastaan voi päästä vain suurempaan tai pienempään todennäköisyyteen, objektiivinen totuus on sen itsensä ulkopuolella, ja tämä tekee sen järkkymättömän varmaksi. Havainto, huomioiminen sinänsä johtaa luonnon lakien suhteen ainoastaan todennäköisyyteen. – Vasta kun tieto luonnosta on hengen omaa määritystä (refleksion kautta) niin tämä tieto tulee sitovaksi sen nojalla, että ajattelu etenee näiden määreiden oman yhteyden mukaisesti, on järjellistä ajattelua.

Deduktiollamme on kuitenkin jokin muu päämäärä kuin tämä. Sanoimme tämän ajattelun suuntautumisen johonkin sisällön määräämään kehityskulkuun olevan tahtoa, järjellisyyteen pyrkimistä.

Kun henki on suhteessa ulkomaailmaan, jonka se tietää järjelliseksi, ja samalla tietää oman ajattelunsa olevan järjellistä, niin sillä on varmuus oman olemisensa sekä luonnon yhdenmukaisuudesta. Mutta tämä ykseys ei ole tiedossa luonnosta, ei myöskään hengen tietämisessä itsestään, siinä muodossa missä olemme sen tähän saakka käsittäneet ja julkilausuneet. Tahtona henki on pyrkimystä asettaa tämä yhteys, tehdä se itselleen objektiiviseksi muovaamalla luontoa uudelleen samalla kertaa luonnon omien lakien, sen järjellisyyden mukaan, ja hengen omien päämäärien, oman järjellisyytensä mukaisesti. Tämä tahdon toiminta ylipäätään konstituoi hengen maailman, joka ei ole vain tietoa jostain hengelle objektiivisesta olemisesta, vaan se maailma on enemmän kuin luonto, vaikka luonto onkin sen perusta. Se on hengen kehitystä ajassa, historiaa, jonka tarkoitus on hengen itsensä objektivoitumisen prosessi, ja tämä päämäärä on joka hetki toteutuneena yhteiskuntaelämässä – jota sanaa käytetään tässä sen laajimmassa merkityksessä, ihmiskunnan historiana kussakin nykyhetkessä.

Tämä hengen maailma tietämisen kohteena ja sisältönä muodostaa sen konkreettisen itsetietoisuuden. Vasta historiassa henki tulee itselleen ilmeneväksi, siinä sen itsetietoisuus saa jonkin määrätyn sisällön. Henki ei historiassaan ole tänään samaa kuin eilen vaan etenee alati uusiin luomuksiin, mutta se tietää kuitenkin oman olemisensa näissä luomuksissa niin nyt kuin eilenkin, jokaisessa hetkessä täydellisenä. Omassa maailmassaan henki ilmenee itselleen luomuksissaan, mutta se ei ole sidottu mihinkään tämän manifestoitumisen muotoon vaan siirtyy aina johonkin uuteen. Tämä eteenpäinmeno tekee hengen maailmasta vapauden maailman ja erottaa sen luonnosta niin että vasta tällä tasolla tietäminen kumpuaa siitä, mikä luonnossa ja hengessä on järjellistä, eikä ainoastaan järjen ykseytenä molemmissa, vaan molemmat ovat sitä mitä ne ovat yhtälailla eroavaisuutensa kautta: ne ovat välttämättömyyden muoto ja vapauden.

–––

Tämä hengen maailma avaa meidän tiedollemme suunnattoman kentän. Luonnon muodot ovat lukemattomat – kukapa laskee aurinkokunnat tai maan pikkuelukat. Mutta tieto luonnosta voidaan kuitenkin koota yhteen määrättyyn muotoon – luonnontieteeseen ja sen abstraktiin ilmaukseen matematiikkaan. Hengen itsetietoisuuteen kuuluva tieto ei ole samalla tavoin yhdenmuotoista. Olemme kuitenkin kyenneet jo erottamaan kaksi tiettyä aluetta – tieto hengen tietämisestä ja tahtomisesta ylipäätään, jota kutsuimme psykologiseksi tiedoksi ja josta nyt päättyvässä tarkastelussamme olemme antaneet lyhyen katsauksen, sekä toiseksi historiallinen tieto. Tämän lisäksi on vielä tunnetusti tieto hengestä absoluuttina – teologinen tieto. Mutta näiden alueiden puitteissa ja niiden välisissä siirtymissä tulemme kohtaamaan ja tiedämme myös etukäteen olevan sellaisia tietämisen alueita, jotka vain vaivoin voidaan sijoittaa näihin yleisiin luokkiin. Myös tällä tietämisen alueella meidän on erotettava vielä erilaiset muodot toisistaan. Yksinkertaisinkin pohdinta sanoo, että esimerkiksi historia ilmenee ulkomaailmassa aistihavainnon kohteena. Onhan myös tiedolla itsellään aistillinen muotonsa kielessä. Samoin tiedämme, että mielikuvitus ulkoisen ilmiön kokoajana toimii molemmissa ja että refleksio työskentelee järjestääkseen niiden materiaalin tieteelliseksi. Meidän on siis myönnettävä tämä ja samalla osoitettava, miksi tämä tiedon muoto kuitenkin on välttämättä toisenlainen kuin luonnontieteellinen tieto. Siinäpä onkin kaiken kaikkiaan melkoinen työ.

 

Akateeminen opiskelu XVI

 

Hyvät herrat. Koetimme viimeksi refleksionomaisesti vakuuttua siitä, että se tietäminen, joka kuuluu henkeen itsetietoisuutena ja jonka sisältönä sekä kohteena on henki itse, jakautuu eri sfääreihin. Ja koska se ylipäätään sisältää hengen ilmenemisen siinä, mitä olemme kutsuneet hengen maailmaksi, jolla taas sellaisenaan on myös ulkoisen olemassaolon puoli, niin tämä tieto ilmenee osittain myös empiirisen tiedon muodoissa.

Olen turhaan yrittänyt eräässä näitä eri sfäärejä yhdistävässä tarkastelussa koota yhteen hengen tietämisen metodia ja muotoa yleensä. Hengen maailman rikas sisältö on tulosta siitä, että se on itsetietoisuuden ja vapauden luomus, joka ei ole yksiviivaisesti sidottu mihinkään abstrakteihin yleisiin lakeihin vaan määräytyy olennaisesti siitä, että henki siinä antaa itselleen oman lakinsa, ilmentää itseään itselleen, eikä ajatus voi hallita ja järjestää tätä sisältöä määrätyissä tietämisen muodoissa. Ero on siinä, että tieto luonnosta on hengen tietämistä luonnosta sellaisena tiedettynä, jonka muoto on sen itsensä ulkopuolella hengessä, kun taas hengen tiedolla itsestään on muoto, jossa henki näin tietää itsensä (ja henki myös tuottaa tietämisen muodot ylipäänsä tässä tietämisessä ja sen myötä).

Siksi meidän on päätettävä tarkastella erityisesti niitä alueita, joita olemme kutsuneet hengen itsetietoisuuden sfääreiksi ja aloittaa psykologisesta itsetietoisuudesta.

–––

Johdatteleva tutkimus, jonka avulla koetimme päästä käsitykseen siitä, että luonnontiede käsitteessään on tietämisen ensimmäinen, välitön sfääri ja samalla tavoittaa tämän tietämisen muodon, oli psykologista tutkimusta. Näin olemme ennakoineet tähän liittyvän osan siitä tieteen alueesta, jota kutsumme psykologiseksi itsetietoisuudeksi. Meidän lähtökohtamme ja tutkimuksemme rajattu aihe ei mahdollistanut muunlaista menettelyä. Emme ole voineet puhua luonnontieteestä puhumatta tietämisestä.

Mutta itse tämän psykologisen tarkastelun myötä olemme päätyneet tietoisuuden muodoista, jotka ovat aistillinen havainto, mielle ja refleksio, siihen tietämisen muotoon, jota kutsumme käsittäväksi tietämiseksi. Se ei enää ole tietämistä jostain hengelle ulkoisesta, toisesta, vaan hengen tietoa itsestään, ajatuksen käsitystä omasta muodostaan, tietoa ajattelusta sellaisenaan ajattelun prosessina, ajattelevana.

Myös tutkimuksemme luonnontieteellisen tiedon luonteesta on johtanut meidät samalle kannalle ja tarkemmin ottaen matemaattinen tieto on ilmentynyt tietämisen maailmana, jossa tietoisuuden muodot eivät enää päde – ja tiedon sisältö on muuttunut puhtaiksi ajatusmääreiksi. Siksi katsoimme, että voimme esittää luonnontieteellistä tietoa koskevan tutkimuksemme tuloksena seuraavaa: tämä tieto johtaa tietoon hengestä ja se johtaa ihmisen tietoisuuteen itsestään henkenä.

Siksi sanommekin sen, mihin tämän kaksinkertaisen todistelun kautta olemme päätyneet: tarkastelussamme vielä jäljellä oleva sfääri on itsetietoisuuden ja tarkemmin psykologisen itsetietoisuuden alue, hengen tietäminen itsestään luonnon negeeraavana ja edellyttävänä, joka tämän negaation kautta on todellinen.

Tämä todellisuus on ihminen, sielun ja ruumiin ykseytenä olemassa oleva itsetietoinen henki – henki joka tietää itsensä ja luonnon omana edellytyksenään, ja ruumiissaan se on sitä olemassa olevana, sillä sielu tietää hengen ruumiin jokaisessa kohdassa.

Mutta meidän tehtävämme ei ole ratkaista tämän yhdistymisen arvoitusta. Kysymme vain sitä muotoa, jolla hengen elämä siinä tiedetään. Tiedämme ruumiin ja sen toimintojen olevan luonnontieteen tutkimuskohteita – anatomiaa ja fysiologiaa. Se on aistihavaintoa ja muita empiirisen tiedon muotoja. Mutta sielu, henki, ei sellaisenaan ole aistien kohde. Kuitenkin se ilmaisee itseään ruumiissa – kasvonpiirteissä, eleissä – ja käyttää ruumiin elimiä välineinään. Jo luonnontutkimus etenee fysiologiassa tähän lopullisena syynä olevan päämäärän käsitteeseen, jonka Bacon halusi sulkea pois luonnontieteestä. Ei kysytä vain lähintä syytä, sillä syy on elimistössä ensi askeleelta lähtien luonnontutkimukselle suurelta osin tuntematon vaan kysytään, mikä on tämän elimen lähin tarkoitus? Elävässä organismissa perimmäinen syy on elämä – ja lopullinen päämäärä on – elämä. – Mutta hengen olemassaolon ilmauksina ruumiin aisteille näkyvät ilmiöt eivät ole sitä, mitä silmä näkee, vaan sen merkitystä, sisäisen ulkoista ilmausta, ruumiin tehtävää hengen päämäärien välineenä.

Tässä on aistihavainnon roolin eroavaisuus luontoa ja henkeä koskevassa tiedossa. Henki ilmenee ulkoisessa olemassaolossa. Se on ilmauksissaan aistihavainnon kohde. Havainto näkee hengen ulkoisessa ilmiössä saman, minkä luonnontiede ylipäänsä näkee, laadun, loputtoman määrityksen. Mutta kun mielle lausuu julki havainnon sisällön, se ei ole yleinen laatu vaan merkitys, jota aistillisen on määrä ilmaista ja jonka refleksio alentaa hengen päämäärien toteutumisen katoavaksi välikappaleeksi. Tietäminen ei siis aistein havaittavassa näe ja tunnusta sitä vaan itsensä – hengen.

Tämä ulkoisesta. Päämäärä ei tule julkilausutuksi ulkoisessa, vaan henki asettaa sen siihen, ja se sisältyy ulkoisen käsittämiseen merkkinä, ilmaisuna, välineenä. Päämäärä antaa hengen tiedolle itsestään itsetietoisuuden. Eikä henki sellaisenaan ole aistillisen havainnon kohde. Itsetietoisuus on välittömänä itsetunnetta – ihminen tietää henkisen olemassaolonsa sielunsa liikkeissä – mielteissään, haluissaan ja niihin liittyvissä mielihyvän ja mielipahan tunteissa. Tunne saa siksi henkeä koskevassa tiedossa aistillisen havainnon paikan. Se on hengen välitöntä tietoa sisimmästään tänä tai tuona mielenliikkeenä. Itsetunteen deduktio määrätty tunne.

Mielle suhtautuu työssään tunteeseen kuten aistilliseen havaintoonkin. Refleksio käsittää vaihtuvissa tunteissa olennaisen = kyvyn, ja henki on näin henkisten kykyjen, tunteen, mielikuvituksen, ymmärryksen, järjen, halun ja tahdon, kokonaisuus.

–––

Mutta ennen kuin jatkamme, on puututtava itsestään selvästi nousevaan kysymykseen, onko havaintoa tunteen ulkopuolella? Ei, sillä tunteessa on kaikki ihmisen tieto ja tahto. Myös havainto ulkoisesta objektista on hengen määrityksenä jokin tunne. Mutta havainnossa henki ei tiedä itseään vaan objektin, ja on tähän tietämiseen vajonneena. Sen käsittäminen hengen määreeksi kuuluu käsitteen kehittelyn korkeammalle tasolle, itsetietoisuuden tasolle. Tunnetta voidaan edelleen kutsua aistimukseksi tai havainnoksi ja siten erottaa se halusta tunteena, vietistä, ja nämä molemmat taas voidaan edelleen erottaa mielihyvän ja mielipahan tunteesta, affektista. Mutta tämä kaikki on refleksion työtä, joka voi loputtomasti esittää lisää kykyjä ja niiden ilmauksia. Meidän kannaltamme sellaisesta jaottelusta puuttuu johdonmukaisuus.

–––

Meidän on siis tunnustettava, että tiedolla hengestä juuri osoittamallamme tavalla on myös empiirinen puolensa. Kuvittelun ja refleksion työ tätä tietämistä määräävänä. Herrat ovatkin nähneet puhuttavan empiirisestä psykologiasta. Tältä kokemukselta puuttuu kuitenkin kaiken empirian olennainen perusta – aistihavainto ja sen myötä suhde johonkin empiiriseen objektiin. Siksi se on tietoa, jonka henki ottaa vain itsestään tietämisenä a priori, mutta se jää vain tälle reflektoivan ajattelun tasolle eikä sillä sellaisenaan ole edes samaa todistusvoimaa ja pätevyyttä kuin luonnontieteellä ja matematiikalla. Induktio ei nimittäin tule tässä kysymykseen. Voidaan sanoa, että koska niin ja niin moni ihminen ajattelee, ihminen ylipäätään on ajatteleva. Mutta tämä ei sano yhtään mitään. Se ei ole syy ja vaikutus. Eikä kysymys koske kaikkia vaan yhtä. Mitä on tämä yksi? Ajatteleva? Ja mitä on ajattelu – siitä on kysymys. Induktio ei anna siihen minkäänlaista vastausta. Emme myöskään voi lähteä aksiomaattisista oletuksista, joille matemaattinen todistelu voidaan rakentaa. Tällainen reflektoiva psykologia jääkin pelkäksi vakuutteluksi, että näin on, että tämä on tunteen sisältö, että mielikuvitus yhdistää mielteemme annetussa järjestyksessä – jonkin yhtäläisyyden tai eroavaisuuden perusteella – että eri sielulliset kyvyt tukevat toistensa operaatioita tässä tai tuossa tapauksessa jne.

Todellista ja tulevaa on, että mielikuvituksen ja reflektoivan ymmärryksen työ tapahtuu spekulatiivisen tiedon palveluksessa ja tämän työn tulos on hengestä kumpuava ulkoisessa, kielessä – elementtinä, jossa mielle ja refleksio liikkuvat.

Kieli on ajattelevan hengen maailma, jossa se elää ja liikkuu, ja kielen lait ovat siksi myös ajattelun lakeja – vaikka niiden käyttö on sillä tavoin vapaata, että se leimaa eri kielet eri kansanhenkien, kansallisuuksien, ilmauksiksi.

Kieli. Voidaan perustellusti sanoa, että kieli on ruumiillistunut ajatus, vaikka sen materiaalisuus on vain äänen, materiaalisen liikkeen materiaalisuutta – ja kielen yhteys ajatteluun on samalla tavoin sisäinen kuin ruumiin suhde sieluun. Tunteella sellaisenaan ei ole artikuloitua ilmausta. Mielikuvituksessa ei ole mitään kuvaa siitä, mikä tapahtuu hengen sisimmässä – muita kuin ulkomaailmasta lainattuja kuvia, jotka merkitsevät eri asiaa – erityisesti tunteen ilmaukset ruumiin ulkoisessa – taiteessa. Mielikuvituksen ilmaukset ovat tässä sanoja – ja luovana se tuottaa niitä uusia – joiden merkityksen refleksio määrittää ja rajaa. Kieli on kuten ruumiskin ulkoinen, aistihavainnolle, mutta ääni ja merkitys liittyvät kielessä yhteen vain tiettyyn rajaan saakka. Mielteen ja refleksion käsitys koskee siksi tässä – kysymyksessä ruumiin ilmauksista ja toiminnasta – merkitystä ja merkityksen yhteyttä, päämäärää; edellytettyä käsitettä, joka tulee ilmaista, ja ilmaisun vastaavuutta käsitteen kanssa. Mitä korkeammalle ymmärrys kohoaa, sitä vähemmän pelkkä äänne, pääte, muoto merkitsee – kun taas yhteyden merkitys kasvaa, käsiteyhteyden arvostelmassa ja johtopäätöksessä, arvioinnissa ja todistelussa, konstruktiossa – ja tämän kautta kohoaa tietenkin sointuvuuden merkitys itse kielenkäytön taidossa.

–––

Tältä näkökannalta, jossa sanomme tiedon hengestä olevan tietoa kielestä, meidän on helppo käsittää siirtymä käsitteellisestä järjelliseen ajatteluun. Ihminen ajattelee sanoilla. Arvostelma kokoaa yhteen subjektin ja predikaatin. Johtopäätöksessä yhteenkokoava ilmenee yhdessä sanassa = välitermi. Ajatteleva lakkaa näin olemasta koossapitäjä. Koossapitäjä on sana – käsite, termi, näiden oma sisäinen yhteys. Kaikki todistelu on tällaista ja siksi se on järkevää yleisinhimillistä tietämistä. Spekulatiivinen tieto on tällaisenaan tietoa hengen maailmasta. Tämän soveltamisesta psykologiseen itsetietoisuuteen seuraavassa.

Kielestä traditiona. Lapselle se ilmenee äänenä. Merkitys työstää yksilön ymmärrystä siinä. Varmaankin yleisen järjen mukaisesti. Mutta on lupa epäillä, todistella toisenlaistakin yhteyttä. Sitä on älyllisen sivistyksen eteneminen. Siinä vaikuttavat luonnontiede ja spekulaatio yhdessä.

 

Akateeminen opiskelu XVII

 

Hyvät herrat. Koetimme viimeksi lyhyesti hahmottaa psykologisen tiedon luonnetta itsetietoisuuden välittömänä sfäärinä, josta syystä sitä oikeammin kutsutaan psykologiseksi itsetietoisuudeksi.

Hengen sanoimme olevan välittömästi ruumiin ja sielun ykseys. Se on näin ilmausta siitä, minkä olemme käsittäneet empiirisen tieteen tulokseksi. Järjen läsnäolo luonnossa – se on sielu ja ruumis, tässä tietämisessä on tässä yhdistymisessä olemassa oleva todellisuus. Luonnon järjellisyys on järjellisten lakien mukainen ilmiö, järjen laki, jolla käsityksellä on edelleen sekin puoli, että se on henki, joka asettaa järjen luontoon, tuntee ja tunnustaa sen lain ja siten tulee itsetietoiseksi. Tämä itsetietoisuus on sielun ja ruumiin yhdistymisessä todellinen, sillä on siinä olemassaolonsa. Empiirisen tietämisen prosessi oli lopultakin yleisesti se, että henki edellyttää ulkoisen maailman negeeraamalla sen ja tekemällä sen omaksi sisäisyydekseen – omaksumalla sen itseensä, omaan tietämiseensä. Myös tämä on ilmaistuna sielun ja ruumiin yhdistymisessä, sillä sielu on se sisäinen, joka ruumiissa on olemassa, se edellyttää olemassaoloaan varten ruumista, mutta kieltää sen jokaisessa kohdassaan niin että ruumis elävänä ei ole tätä materiaa vaan sielun elämää.

Tämä ulkoinen, empiirinen puoli on empiirisen tiedon kohde – anatomiassa ja orgaanisessa kemiassa se on tietoa kuolleesta ruumiista, fysiologiassa taas elävästä. Fysiologialle sanoimme olevan leimallista, että se kysyy elinten ja orgaanisten prosessien päämäärää. Fysiologia etenee tuotteesta tutkimaan todellisuutta ja toteaa sen olevan mekaaninen tai kemiallinen – mutta kysymys on jälleen siitä, mikä merkitys tällä toiminnalla ja sen tuotteella on orgaaniselle prosessille yleensä, kokonaisuuden kannalta – eli kysymys on päämäärästä. Ja lopullinen päämäärä on aina tämä kokonaisuus, elämä: perimmäisenä syynä, organismin mekaanisen ja kemiallisen toiminnan takana olevana syynä on taasen elämä. Yhteenvetona: elämä on se, joka tuottaa itsensä ja jolla on itsensä päämääränä – se on sielu, henki.

Emme luonnollisestikaan sisällytä fysiologiaa psykologisen tiedon piiriin. Sanomme ainoastaan, että empiirinen tieto viittaa tuloksissaan psykologiseen tietoon, ja meillä on tässä tieto ulkoisesta, joka ei matematiikan tavoin muodollisesti seiso itsetietoisuuden perustalla, vaan reaalisesti tietona luonnosta tekee hengen sen syyksi ja päämääräksi. Lisättäköön, että fysiologiaan nojautuva lääketiede, vaikka onkin empiiristä, perustuu paljolti psyykkiseen vaikutukseen, mielentiloihin ja mielen askareisiin terveyden ja sairauden syinä.

–––

Sanoimme, ettei psykologinen itsetietoisuus ole empiiristä. Välittömänä se on itsetunnetta. Tieto hengestä sulkee pois kaiken aistihavainnon, empiirisen tiedon lähtökohdan, ja samoin empiirisen todistelun. Meillä on tässä havainnon sijalla tunne. Tunteessa on kaikki tietäminen ja tahtominen, tunne on välittömänä tietoa siitä hengen tunteena, hengen sisäisenä määreenä. Tunteella on ääretön sisältö kuten havainnollakin. Tämä tunteen julkilausuminen, sen käsittäminen määrätyssä tietämisessä on mielle – nimittäin mielle hengen sisimmästä hengen olemisesta tänä määrättynä tietona, tänä määrättynä haluna. Refleksio puolestaan käsittää nämä määreet vaihtuvina ja katoavina, ja hengen tietämisen sekä tahtomisen kykyinä edetä määrityksiin – monina kykyinä. (Huom. selitys). Kaikki tieto, myös empiirinen hengen määrittyminen tunteessa ja mielteessä – siinä on kysymys itsetietoisuudesta hengen määreenä, ei objektin tietämisenä.

Tämä hengen oman sisimmän ja sen itsensä tietämisen julkilausuminen on kieli. Kieli nimeää tietenkin myös luonnon ja luonnon ilmiöt, mutta ei ulkoisina, sellaisina kuin ne ovat aistihavainnon kohteina, vaan sellaisina kuin luonto on tiedossa, hengen sisimmässä. Kieli lausuu julki hengen tietämisen luonnosta, siis hengen oman sisäisen määrityksen. Kukaan ei väitä, että ihminen oppii kielen havainnoimalla luontoa. Kielen onomatopoieettiset sanat edustavat sen ei-käsitteellistä ja ei-järjellistä sisältöä. Puhuminen on sen lausumista julki, mitä mielessä liikkuu, se esittää hengen tiedon itsestään, sen itsetietoisuuden. Tunteella, tällä itsetietoisuuden muodolla, ei vielä ole kieltä. Vasta mielikuvitus ja refleksio antavat hengen sisällölle artikuloidun ilmauksen, lausuvat tunteen sisällön julki yleisenä.

Kielessä hengellä on jälleen eräs ulkoinen puolensa, olemassaolo, joka on aistihavainnon tavoitettavissa. Mutta empiirinen tieto kielestä muuttuu heti psykologiseksi. Kielellinen äänne on vain sen merkityksen merkki, jonka henki on siihen vapaasti asettanut. Oppi äänteestä, muodosta, päätteestä on empiiristä kielitiedettä. Leksikologinen puoli, merkitysten yhteys ja edelleen yleisen käsiteyhteyden konstruointi kuuluu psykologisen tiedon piiriin.

Meillä on siten kaksi muotoa, joissa henki ilmenee luonnossa, aistillisessa: ensimmäinen on ruumiillinen olemassaolo, jonka syy ja päämäärä on henki – mutta tämä voidaan käsittää vain empiirisen tiedon negaationa, sillä syy ja vaikutus menevät sen rajojen ylitse. Spekulatiivinen käsitys ruumiin ja sielun yhteydestä kuuluu psykologisen tiedon alueelle ja muodostaa niin kutsutun antropologian. Toinen muoto meillä on kielessä, joka itsessään on merkitykseltään hengen muoto ja jonka syy on henki, päämäärä hengen sisimmän lausuminen julki. Ruumiissa manifestoituvana tiedämme tämän ainoastaan negatiivisesti niin että syyn ja päämäärän kautta kohtaamme henkisen; kielessä tiedämme sen positiivisesti, tiedossa kielen laeista hengen ja kielen päämäärinä, merkityksestä hengen omana tapana tietää ja olla. Voisimme sanoa, että logiikka on oppi ajattelusta ja kieli lausuu nämä lait julki lauseissa ja rakenteissa. Tämä on fysiologian ja kielitieteen psykologinen ja apriorinen, ei-empiirinen puoli. Sen lisäksi tähän alueeseen kuuluu puhdas psykologinen tieto, hengen puhdas tieto itsestään antropologian, psykologian ja logiikan kohteena.

–––

Tietona, lausuessaan oman sisältönsä täsmällisesti julki sanoissa, henki on sidottu sanaan. Sana on hengen vapaa luomus, mutta tämä luomus ei ole mielivaltainen ja vailla yhteyksiä. Ajatteleva subjekti järjellisesti ajattelevana on sidottu tähän yhteyteen, se ajattelee objektiivisessa järjestyksessä, aiemmin mainitussa käsitteellisessä yhteydessä. Tarkastelimme tätä seikkaa siirryttäessä käsittävästä ajattelusta järjelliseen ajatteluun. Kertasin viimeksi tämän näkemyksen seuraavissa lyhyissä väittämissä.

Ihminen ajattelee sanoilla, hänen ajattelunsa on arviointia, arvostelmaa. Arvostelmassa hän ajattelevana yhdistää subjektin ja predikaatin. Julkilausutun arvostelman takana, yhdyssiteenä on ajattelevan käsitys ja ymmärrys.

Johtopäätöksessä ajatteleva lausuu tämän subjektin ja predikaatin yhteyden julki välitermissä – mutta samalla tämä lakkaa yhdistämästä niitä jonain arvostelman ulkopuolisena tai taustalla olevana, ja siitä tulee täsmällisesti julkilausuttu yhdistävä termi. Johtopäätöksessä ajattelun sisäinen yhteys on siten termien, määrättyjen ajatusten omaa yhteyttä, etutermin yhteyttä välitermiin – välitermin yhteyttä jälkitermiin.

Tämä on kaiken todistelun luonne. Se on objektiivista ja yleispätevää silloin kun se ei ilmaise vain subjektin arvelua, vaan asian objektiivisen yhteenkuuluvuuden. Mutta asia on ajattelussa määrätty ajatus, käsite, ja sen yhteenkuuluvuus on käsitteellistä yhteyttä. Tällainen ajattelu on järjellistä ajattelua ja tieto tässä muodossa on spekulatiivista tietoa.

Tämä ennakkoon asettamamme selitys on psykologinen. Sillä on meille tässä myös se merkitys, että psykologisen itsetietoisuuden totuudellinen muoto on tällainen. Refleksio erottaa hengen määreet sen vaihtuvista sisällöistä ja käsittää hengen itsensä jatkuvana, muuttumattomana kykynä edetä määrityksiin. Huom. Monien kykyjen määrittely yhdentekevää – tässä on yleinen määrittely. Mutta kyky sinänsä on abstraktinen, sisällyksetön. Hengen todellisuus on määrityksissä ja niissä se lausuu julki olemisensa. Korkeampaa on siten käsittää henki määrityksissä immanenttina mahtina, niiden omana liikkeenä ja muuttumisena toisikseen, ajattelun omana objektiivisena mahtina. Tällainen tieto hengestä, jossa tarkastellaan objektiivista yhteyttä, luonnon ja hengen käsitteiden objektiivisuutta, henkeä tietävänä ja tahtovana, tietoa aistillisena havaintona ja tunteena, mielteenä, refleksiona, käsittävänä ja järjellisesti ajattelevana, sellainen tieto, josta olemme psykologisessa tarkastelussamme antaneet esimerkin, on tietämisen spekulatiivinen muoto, joka kuuluu itsetietoisuuteen yleensä ja ennen muuta psykologiseen itsetietoisuuteen – psykologisiin tieteisiin.

–––

Meidän tulee tässä muistaa, mihin pyrimme. Meidän tehtävämme ei ole tässä selvittää sen paremmin hengen ja luonnon välistä suhdetta kuin hengen psykologista luonnetta sinänsäkään. Tehtävämme on saada jonkinlainen käsitys eri tieteiden yhteydestä. Seuraavaksi nousee siksi kysymys siitä, miten tieto hengestä eroaa luontoa koskevasta tiedosta – spekulatiivinen empiirisestä.

Empiirisen tietämisen muodot ovat: havainto, mielle, refleksio ja lopuksi muodollinen todistelu johtopäätösten nojalla. Spekulatiivisen tietämisen muodot tässä psykologiseksi nimittämässämme sfäärissä ovat tunne, mielle, refleksio, järjellinen ajattelu.

Kuitenkin tämä alue kuuluu osaltaan empiirisen tieteen piiriin, nimittäin kielitieteeseen. Emme voineet sijoittaa sitä empiirisen tiedon joukkoon, sillä empiirinen on siinä toisarvoista; refleksion työ kielitieteessä ei koske vain ääntä, empiiristä materiaalia, vaan merkitystä, joka alistaa äänen merkikseen. Ensisijaista on käsiteyhteys kielen käytössä ja sen spekulatiivinen käsittäminen. – Fysiologia sitä vastoin ei kuulu tähän, sillä se liikkuu empiirisen tiedon muodoissa ja kuten osoitimme, se viittaa ainoastaan negatiivisesti psykologiseen käsittämiseen – käyttää refleksionomaisesti päämäärän ja keinon käsitteitä.

–––

Emme voi viipyä tässä pitempään. Meidän on siirryttävä uudelle alueelle – historialliseen.

Tahto = pyrkimys järjellisyyteen. Tämä hengen suhteessa ulkoiseen maailmaan = historia. Voidaan käsittää näin. Tietämisenä henki liikkuu kielessä. Se on sivistyksen, historian työtä, ei siis kielitieteen kieltä vaan objektiivista järjellistä ajattelua. Psykologinen sfääri edellyttää historiallisen. Mutta kieli ei muodostu spekuloimisen kautta. Se on saanut leimansa toiminnan maailmasta, pyrkimyksestä siihen järjellisyyteen, jota henki on. On osoitettava, että se on vapauden työtä, että subjektin sitoutuminen tietämiseen on kuitenkin vapautta.

 

Akateeminen opiskelu XVIII

 

Hyvät herrat. Meillä on nyt tarkasteltavanamme eräs uusi hengen itsensä tietämisen, itsetietoisuuden alue. Kutsumme sitä historialliseksi itsetietoisuudeksi.

Jätämme psykologisen itsetietoisuuden myötä myös psykologisen tutkimuksen, joka on johdattanut meitä eteenpäin. Tämän tutkimuksen huippu on oppi järjellisestä tahdosta, ihmishengen pyrkimyksestä järjelliseen, ihmisen pyrkimyksestä samalla kertaa tehdä tahtonsa sisältö järjelliseksi ja saattaa sen järjellisyys voimaan ulkomaailmassa, luoda hengen maailma. Tämä henkisen maailman jatkuva luomistyö on historia.

Tähän käsitykseen tulimme järjellisen ajattelun tarkastelemisen kautta. Yksinkertaisimmin sanottuna tässä käsityksessä on kysymys siitä, että ihminen ajattelee sanoilla. Tämä ajattelu ei voi perustua yksilön arveluihin ja päähänpistoihin. Mielteillä, refleksiomääreillä, käsitteillä, ideoilla, joita sanat tarkoittavat ja ilmaisevat, tulee olla jokin annettu, subjektin arveluista riippumaton yhteys, käsitteellinen yhteys, järjellinen yhteys. Tämä ilmenee yksilölle kielessä, johon hänen ajattelunsa tradition kautta on sidottu. Tässä ei ole kuitenkaan kysymys itse kielestä ja sen laeista. Kielitiede käsittää tämän hengen sisäisyyden ilmauksen, merkin, hengen siihen laittaman merkityksen ilmaukseksi, eivätkä kielen lait ole ajattelun, käsitteellisen yhteyden lakeja, vaan ne ovat sääntöjä sille, miten käsiteyhteyttä kuvataan. Mutta koska ajattelu välttämättä on kieleen, sanoihin, sidottua, niin tässä elementissä henki saavuttaa järjellisen ajattelun, tulee tietoiseksi itsestään järjellisesti ajattelevana – toisin sanoen tässä kielen esittämässä ja ilmaisemassa käsitemaailmassa käsiteyhteyden, määreiden annetun objektiivisen ykseyden mukaisesti etenevänä. Kieli ei siis ole se, joka ajatuksen objektiivisena maailmana läpäisee ihmiskunnan ja ihmiskunnan historian, vaan se on tämä ajattelun substanssi. Siksi sanomme, että kielessä ja sen kautta ihminen tulee sisään maailmanhistoriaan, hänestä tulee ikään kuin maailmanhistorian virran läpikulkupaikka, ja siksi kielitiede on meille yhdistävä tekijä psykologisen ja historiallisen itsetietoisuuden välillä. Kielessä jatkuu se traditio, joka tekee ihmisestä järjellisen, sitoo hänen arvelunsa ja mielivaltansa.

–––

Historia on tämä yksilön tietämiselle ja tahdolle asettuva pakko yleensä. Yksilö ei saa tietää oman arvelunsa mukaan, hän ei saa tahtoa ja toimia mielihalujensa mukaan. Annettu ja objektiivinen, se on historian maailmassa järjellinen.

Historia osoittaa tämän objektiivisuutensa olemalla jotain reaalista, objektiivisesti aistittavaa. Jokainen historian teko ilmenee aistillisilla mittapuilla ja se on silmin nähtävissä. Historia on siten aistihavainnon kohde. Ihminen on sen sisällä vastassaan luonto, jota hän muovaa. Historiallisesti ilmenevä henki antaa luonnossa kaikelle uuden muodon ja uuden, hengen päämääriä palvelevan tehtävän. Ihminen on tässä ihmistä vastaan, heimo heimoa vastaan, kansakunta kansakuntaa vastaan niin rauhassa kuin sodassa, ja ihmisten teot tulevat sanojen, toimenpiteiden ja ruumiillisen toiminnan kautta aistein havaittaviksi. Historian aikakirjat merkitsevät sen kaiken muistiin ja traditio kertoo sitä.

Mutta sielunliikkeiden ruumiillisena ja kielellisenä ilmauksena historian ulkoista ilmiötä ei tavoiteta aistillisesti sellaisenaan, vaan tavoitetaan sen merkitys, ja historiallisessa tapahtumassa tarkemmin ottaen sen päämäärä. Kaikessa luonnollisen uudelleen muovaamisessa on aina jokin luonnollisen ylittävä tarkoitus ja päämäärä, jonka väline luonnollinen on. Myös historiallisella teolla on aina päämääränsä, joka on läsnäolevan tuolla puolen. Tämä merkityksen ja päämäärän käsittäminen on myös tässä mielteen ja refleksion työtä. Mielle lausuu julki aistein havaittavan tapauksen, heijastelee ja maalailee sitä – luonnollisen ilmiön käsittämisenä – kun taas refleksio käsittää henkisen merkityksen, ilmiön sisäisen tarkoituksen. Mutta historiassa päämäärä tiedetään hengen työnä. Luonnonilmiöllä ei ole merkitystä, se on mitä on eikä merkitse mitään enempää kuin mitä tämä sen oleminen on. Historiallinen tapahtuma ei ole ääni tai väri tai muoto tai liike ajassa ja paikassa – se on hengen tahtoa, jolla on olemassaolonsa näissä aistillisissa ilmiöissä, eikä sen päämäärä tahdon tehtävänä siten ole siinä itsessään, vaan se on osa tapausten ketjua, joka palvelee välineenä jotain yleisempää, tämän ketjun edistymisen myötä toteutuvaa päämäärää.

Mainitsimme, että jo luonnontiede on itsetietoisuuden rajalla siinä, että organismin käsittämisessä on pakko viitata kaikkien orgaanisten prosessien ensimmäiseen syyhyn, elämään, joka on myös näiden prosessien lopullinen päämäärä. – Hengen sisäisyyden psykologisiin ilmauksiin, ruumiin ilmaisemiin sielunliikkeisiin ja kielen ilmaisemiin ajatuksen määreisiin sisältyy lisäksi se, että ne ovat hengen ilmausta hengelle, että henki on ilmauksen syy ja se, mikä ilmaistaan ja lausutaan julki, on hengen omaa sisäistä. Mutta historiallisessa tapahtumassa henki on itsensä ulkopuolella syynä ja päämääränä, yksi ilmiö on toisen syy ja niin loputtomiin – ja toisaalta kunkin ilmiön päämäärä on sen itsensä ulkopuolella, ja ilmiö on keino tätä päämäärää varten, mutta päämäärä puolestaan alistetaan jälleen uuden päämäärän välikappaleeksi. Psykologisen itsetietoisuuden tasolla saatamme sanoa, että tällä seikalla on arvostelman muoto. Tarkemmin ilmaistuna sen merkitys on hengen predikaatti, joka lausuu julki hengen sisimmän – meidän tarkastelumme kannalta, niin että yhdistäjä on meidän ajatteleva käsityksemme. Historiassa hengen ja sen ilmauksen yhdistäjä on historiallinen tapahtuma todellisena, kuten myös jokin toinen historiallinen tapahtuma – tässä on syiden ja seurausten ketju, jossa jokainen on välittävä ja välitetty. Huom.

Tällainen historian käsittäminen syyn ja vaikutuksen suhteena ei ole sama asia kuin luonnontieteessä. Tässä ei ole kysymys aistillisesta historiallisesta ilmiöstä sellaisenaan vaan siihen sisältyvästä merkityksestä. Historiallisessa tapahtumassa on myös aina luonnollinen syyn ja vaikutuksen suhde, sillä ulkomaailmassa vaikuttaakseen ihmisen on otettava luonnonvoimat palvelukseensa. Mutta historia ei tarkoita tätä, vaan historia on se henkinen syysuhde, joka tapahtumassa lausutaan julki. (Esimerkiksi tappo. Rooman hallitsijoiden väkivallanteot – heidän villien himojensa tulos – mutta ne taas olivat tulosta roomalaisen maailman rappiosta ja orjamaisuudesta ja tämä taas Rooman aiemman historian vaikutusta – sen valloitusretkien – tämä taas mahdollista pakanamaailman yleisen rappion kautta jne.)

Tällä tavoin syiden ja vaikutusten ketjuksi käsitetty historia on pragmaattista historiaa. Se voi terävämmin tai vähemmän terävästi etsiä historiallisten tapausten syysuhteita, se voi esimerkkimme tapaan koota yhteen monenlaisia ilmiöitä ja osoittaa niiden yhteisen perustan, josta ne ovat väistämättä seuranneet. Aina se kuitenkin opettaa, että hengen vapaa toiminta on se, joka luo historian. Huom. Yksilö – ajattelutapa – päätös – kansojen tietoisuus jne. Se on muodollista vapautta. Ihmisen ymmärrys, aikomus – päätös – oikeutus.

Mutta ihminen on historiassa vapaa jos hän teoissaan lausuu julki ja toteuttaa yleisen, kansakuntansa ja aikansa hengen. Siinä on hänen järjellinen tehtävänsä, hänen järjellisyytensä ja vapautensa – se ei ole arvelua ja mielivaltaa, vaan yleisistä järkevistä lähtökohdista, perusteista, nousevaa toimintaa.

Mutta jonkin kansakunnan tai aikakauden henki puolestaan ilmaisee yleisen maailmanhengen toimintaa ja elämää, joka niissä manifestoituu. Tästä näkökulmasta historian liikevoima eivät olekaan ne syysuhteet, jotka refleksio pragmaattisessa historiassa asettaa. Jokaisena aikana puhkeaa esiin jotain uutta, joka päämääränä edellyttää itseään ja on olemassaolevien muotojen hajoamisen perimmäinen syy. Esimerkki. Pakanallisen maailman rappio – kristinusko päämääränä – ja tämä päämäärä tässä rappiossa, kansojen yleisessä pyrkimyksessä parempaan tulevaisuuteen on hajoamisen perussyy. Esimerkiksi Ranskan vallankumouksen monet syyt – yksi oli se, että kansallistietoisuudessa tuleva aika oli päämäärä, jonka kannalta olemassa olevat muodot olivat rajoittuneita eivätkä vastanneet tarkoitusta.

Tämä on spekulatiivinen käsitys. Siinä tulee esiin tieto absoluuttisesta hengestä – uusi tietämisen alue.

 

Akateeminen opiskelu XIX

 

Hyvät herrat. Yleiskatsaus, jonka viimeksi koetimme historiallisen tiedon, hengen historiallisen itsetietoisuuden luonteeseen luoda, antoi tulokseksi näkemyksen, että historiallinen ilmiö on tosin aistillisen havainnon kohde, jonka mielle sellaisena käsittää ja uusintaa, mutta sen sisältöä refleksio ei empiirisen tiedon tapaan erota olennaiseen ja epäolennaiseen olemassaoloon, vaan materiaaliseen olmassaoloon ja tämän merkitykseen sekä päämäärään.

Lähemmin tarkasteltuna refleksion toiminta empiirisessä tiedossa ja hengen ilmausten tietämisessä on toki samaa. Ero on siinä, että kun empiirisessä tiedossa olion olennainen ja epäolennainen, nämä toisiinsa suhtautuvat refleksiomääreet tunnustetaan vain ulkoisessa tarkastelussa, ajattelevan ja tietävän hengen määrityksinä, niin historiallisessa tarkastelussa tämä on lausuttu julki itse määrityksissä. Pelkästään aistillisena historiallinen ilmiö on tämä, aistillinen merkki, ilmaus, mutta henkisenä se on merkitystä ja toimintaa, jonkin päämäärän väline, ja tällä tavoin meidän on tässä ymmärrettävä henkisen toiminnan ja aisti-ilmiön suhde. Niillä on tässä se merkitys, että niissä lausutaan aisti-ilmiön olevan henkisen toiminnan tulosta, jonka merkitys ja tehtävä ei ole aistillista, vaan henkisen ilmentymää. Sanalla sanoen: tässä lausutaan julki, että henki ei historiallisessa ilmiössä tiedä itseään jonain muuna – luontona, materiana.

Näimme edelleen, että niin sanotussa pragmaattisessa historiassa tämän refleksion historiallisen tarkastelun, joka menee loputtomasti taaksepäin syystä syyhyn ja eteenpäin päämäärästä lähtien, totuus on se spekulatiivinen käsitys, että sama henkinen mahti muodostaa historian vaikuttavan syyn ja edellyttää itseään päämääränä. Tämä tarkoittaa, että kunkin aikakauden historiallisten muotojen hajoaminen ei johdu kaikenlaisista syistä, jotka tuottavat jotain tulevaa, vaan itse tämä tuleva aika muodostaa läsnäolevan vaikuttavan syyn, joka tämän negeeraamalla toteuttaa itseään – on oma syynsä ja vaikutuksensa.

Mutta tämä spekulatiivinen tarkastelu johtaa siten siihen, että historiassa yksikään ajankohta ei ole väline eikä päämäärä. Sillä se tuleva, joka vaikuttaa läsnäolevassa, oli toimivana myös menneessä ja toteutti itsensä tämän hajotessa nykyisyydeksi. Se vaikutti menneessä syynä, ja toteutti itsensä nykyisessä päämääränä, mutta nyt se taas siirtyy itsensä ulkopuolelle ja luo itselleen tulevassa jonkin uuden todellisuuden. Tämä on todellisuudessa myös inhimillisen historian oikea merkitys. Se ei ole mikään uusi henki, joka ilmentää itseään uudessa muodossa, vaan se on sama henki, joka eli menneessä, on nykyisyydessä, ja tulee olemaan tulevaisuudessa – täydellisenä, kokonaisena, yhtä todellisena jokaisessa ajassa.

Sanoimme, että psykologisen tarkastelun kannalta henki on etenemistä niissä momenteissa, joita kutsuimme kyvyiksi, hengenlahjoiksi, mutta se on yhtä hyvin tämä kuin tuokin, niin että kukin saa korkeammalla tasolla, momenttina, todellisen merkityksensä. Historiassa tämä hengen olemus on julkilausuttuna, se on kokonaisuudessaan läsnä olevana joka hetki, etenemistä momentista momenttiin. Voimme sanoa, että niin kuin yksilö on tunnetta, mutta myös järjellistä ajattelua ja tahtoa samassa kokonaisessa henkisessä olemuksessaan, niin myös ihmiskunta on olemassaolonsa alemmalla ja korkeammalla tasolla sama muuttumaton, henkinen ja olemassa oleva mahti. Hengen olemus on vain tätä kehitystä, jolla on joka hetki oma pysyvä olemassaolonsa, mutta kehityksenä, prosessina, se ei ole sidottu vain siihen, vaan se on olennaisesti negeeraamisen ja uuden muodon antamisen prosessia.

Tällä historian hengellä, tai hengellä historiassa, ei tietämisen kannalta ole yleistä, täsmällisin termein ilmaistua muotoa, jollaisessa me sitä tässä yleiskatsauksessa olemme tarkastelleet. Historia on ihmistahdon työtä tahdon pyrkimyksenä järjelliseen, omaan järjellisyyteensä. Tämä tahdon suuntautuminen itseensä, omaan järjellisyyteensä on vapautta ja sen manifestaatio historiassa on oikea – perheenä, lainalaisena yhteiskuntana, valtiona, kansallisuutena, ihmiskuntana. Kaikki nämä käsitteet, jotka historiassa esiintyvät, eivät ole vain käsitteitä vaan ideoita, joilla on käsitettä vastaava todellisuus, ja jotka siksi ovat käsitteitä sanan varsinaisessa merkityksessä – ajatusta, joka on historiassa vaikuttavaa ja hallitsevaa mahtia. Nämä mainitut käsitteet eivät siksi ole abstrakteja määrityksiä siitä, mitä historiassa on, vaan hengen ilmauksia sellaisena kuin se historiassa elää ja vaikuttaa, siis historian varsinainen mahti. Tieto siitä on siten spekulatiivista tietämistä, tietoa omien momenttien tai muotojen käsitteellisestä kehityksestä olemassa olevaan todellisuuteensa. Tätä on oikeusoppi yleisesti – erityisaloinaan luonnonoikeus, moraali, valtio-oikeus – se, mitä on kutsuttu historian filosofiaksi. Näistä puhtaasti spekulatiivisista tieteenaloista erotetaan tälle alueelle kuuluvat niin sanotut sovelletut tieteet kuten pedagogiikka, juridiikka, kansantalous, tilastotiede ja historia yleensä, erityisaloinaan poliittinen historia, kirkkohistoria, kirjallisuuden historia jne. Näitä voidaan kutsua soveltaviksi, koska ne ottavat spekulatiivisen käsitystavan ennalta annettuna ja esittävät niiden yleisten käsitteiden ja ideoiden sovellutusta, jotka muodostavat oikeusopin ja historianfilosofian kohteen. Mutta näemme, että niiden varsinainen sisältö on mielteen käsittämä ja refleksion merkitykseksi sekä päämääräksi tulkitsema historiallinen ilmiö, ja tämä tieto vihdoin käsiteyhteyden enemmän tai vähemmän tarkan kehittelyn nojalla spekulatiiviseksi tieteeksi kohotettuna. Tämä sisältö on historiallisen tiedon empiirinen aines, jolla on kuitenkin empiirinen muotonsa vain lähtökohtanaan olevan aistihavainnon kautta, ja refleksion kohteena se on jo merkitykseltään hengen tietoa itsestään ja omasta maailmastaan ilmiön syynä ja tätä hengen päämäärän muotona.

Tämä hengen maailmaan sisältyvä tietämisen ja tieteellisen muodon rikkaus tarjoaisi meille oman tutkimusalueensa, jossa emme voi nyt viipyä. Se ei ole meidän päämäärämme kannalta myöskään tarpeellista. Voimme vain muistuttaa siitä tunnetusta seikasta, että nämä sovelletut tieteet lähtevät annetuista historiallisista olosuhteista. Esimerkiksi juridiikka pitää sisällään jonkin tietyn olemassa olevan yhteiskunnan lainsäädännön ja lainkäytön. Mutta tämä tiede ei rajoitu tai sen ei pidä rajoittua tämän materiaalin ulkoiseen kokoamiseen ja järjestämiseen. Sen korkeampi tehtävä on selvittää, miten oikeusmääritykset – henkilökohtainen vapaus, omistusoikeus, rangaistusoikeus tai yksityiskohtaisemmin otettuna oppi kaupasta, hypoteekista jne. ovat kehittyneet ja mikä olemassaolevien lakimääräysten käsitteenmukainen ykseys on. Tämä ei kuitenkaan ole yksityiskohtaisesti aina mahdollista – eikä myöskään välttämätöntä. Sillä todellisuudessa käsite hahmottuu lukemattomiksi muodoiksi, joissa sen kehitystä ei voi seurata ja jotka sinänsä ovat tämän kehityksen kannalta yhdentekeviä. Mutta yleisesti ottaen kunkin kansan lainsäädännön tulee olla tällä tavoin spekulatiivisesti tutkittavissa – sen tulee vastata oikeuskäsitteen yleistä määritystä. Siten myös kansantalous on lopulta spekulatiivinen tiede, joka vaatii hyvin tarkkaa käsitteenmäärittelyä. Samoin tilastotiede pelkkinä numeroina on vailla merkitystä, ja se saa korkeamman tieteellisen arvon vasta kun selitetään miksi, ja tehdään siitä yhdessä muiden asiaan liittyvien tieteiden kanssa johtopäätöksiä.

–––

Erillisenä huomautuksena voimme sanoa jonkin sanan maantieteestä – sillä tämä tiede on niin heterogeenisten elementtien summa, ettei sillä voi olla paikkaa tieteiden järjestelmässä. – Ågren. Fyysinen maantiede kuuluu nähdäksemme luonnontieteeseen, joka sisältää luonnonhistorian, fysiikan jne. Matemaattinen maantiede on osa astronomiaa, poliittinen maantiede tukeutuu historiaan, tilastotieteeseen ja kansantalouteen, ja etnografisena tieteenä puolestaan psykologiaan. Mutta siellä, missä se liittyy historialliseen tietoon, se käsittelee vain ja ainoastaan vallitsevia faktisia olosuhteita, eikä kysy niiden merkitystä tai päämäärää. Siksi se voidaan lukea puhtaasti empiiristen tieteiden joukkoon – vain sillä poikkeuksella, että se ottaa annettuna aineksia myös psykologian ja historian alueilta käyttäen tätä aineistoa empiirisenä faktana. Historiallisesti spekulatiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna maantiede on itse asiassa historiaa – nimittäin ihmishengen historiaa sen jatkuvassa työssä maan viljelemiseksi ja sitä hallitsevien luonnonvoimien alistamiseksi ihmisen päämäärien välikappaleiksi. Maapallon kulttuurihistoria sisältyy yleiseen poliittiseen historiaan.

Palaamme aiheeseemme. Olemme oppineet huomaamaan, että niin psykologisen kuin historiallisenkin itsetietoisuuden tasolla hengen elämä ilmenee aistillisena ilmiönä, välittömästi ruumiissa ilmenevinä affekteina, tunteen liikutuksina, kielessä, tarkemmin äänen soinnissa, edelleen historiallisissa ilmiöissä, ilmiöissä joissa ihmisen ruumis on toiminnan työkalu, ja aistillinen kohde ylipäätään on asetettu hengen päämäärien välikappaleeksi. Siinä on siis läsnä empiirisen tiedon ehto – aistihavainto. Mutta sanoimme silti, että ilmiön käsittämisellä ei ole tätä empiirisyyden määrettä. Siihen sisältyy, että ilmiö on yhtälailla merkki, se ei ole sitä, mitä se on aisteille vaan sitä, miksi hengen tietäminen ja tahtominen ovat sen tehneet ja tekevät, se on merkitystä jonka henki siihen asettaa, ja päämäärä, jonka kautta henki sitä määrittää.

Tämä on spekulatiivisen tiedon alku. Puhtaana tämä tieto ilmenee psykologisessa itsetietoisuudessa sellaisenaan, kun kaikki aistillinen muoto puuttuu ja tunne korvaa aistihavainnon. Vapautettuna myöskin tunteen välittömästä, annetusta määrityksestä spekulatiivinen tieto on historiallisen tiedon puhtaasti spekulatiivinen muoto oikeusopissa ja historian filosofiassa – joissa kysymys on vain käsitteestä ja käsitteen kehittymisestä. Se on käsitystä historiassa manifestoituvasta objektiivisesta hengestä käsitteen, järjellisen ajattelun puhtaassa muodossa.

Sanoimme, että kehitys, jota henki puhtaasti psykologisessa itsetietoisuudessa subjektiivisesti on – se esiintyy historiallisessa itsetietoisuudessa ihmisyyden objektiivisena sisältönä. Lisäämme, että järjellinen ajattelu on psykologian tasolla vaatimus – meidän tarkastelussamme se on tiedon korkein muoto. Tämän järjellisen ajattelun sisältönä on historian spekulatiivisessa tarkastelussa maailmanhistoria, ja sen määre on tässä sisällössä – se on siinä määrättynä tietämisenä.

Tämä spekulatiivinen käsitys, että päämäärä on itseään vaikutuksena edellyttävä syy, tarkoittaa, että historian tulevaisuus on nyt läsnäolevan ihmiskunnan tietämisessä ja tahdossa, ja että objektiivisen maailmanhistorian henki näin on tässä tietämisessä ja tahtomisessa manifestoituvana ja toimivana. Tämä on paluuta psykologiseen itsetietoisuuteen, joka täyttää sen hengen objektiivisen maailman koko rikkaudella. Tätä tiedon korkeinta sfääriä tarkastelemme seuraavaksi.

 

Akateeminen opiskelu XX

 

Hyvät herrat. Mitä pitemmälle tarkastelussamme pääsemme, sitä korkeammalle nousee sen kohde. Muistutan kuitenkin vielä kerran siitä, että tehtävämme ei tällä kertaa ole esittää erityisten tieteiden sisältöä vaan ikään kuin mitata tieteen kenttää kokonaisuutena ja oppia tuntemaan erityisten tieteiden paikka suhteessa toisiinsa, mikä taas riippuu olennaisesti tietämisen erilaisesta suhteesta eri tieteiden kohteeseen – sisältöön.

Olemme lähteneet empiirisestä tiedosta, luonnonhistoriasta ja luonnontieteistä. Niissä tietämisen tapa oli se, että mielle lausuu julki aistihavainnossa annetun tiedon, lausuu sen jonkin yleisen käsitteen puitteissa ja yhdistää nämä yleiset termit kohteiden kuviksi. Havainnon loputon yksilöllisyys ja loputon määrittäminen, joka muodostaa sen sisällön, jää tässä mielteen ulkopuolelle, mutta me myös tiedämme sen vain tänä ulkopuolisena, tietämisen miellettä edeltävänä asteena. Refleksio tekee sitten tämän ulkopuolisen sisäiseksi, käsittää olioissa niiden olemuksen, sisäisen perusteen ja sisällön, kun taas mielteessä julkilausuttu jää olioiden epäolennaiseksi, ulkoiseksi ja muodolliseksi vaihteluksi. Tämän olioiden sisäisen yhteyden luonnontiede lausuu yleisesti syyn ja vaikutuksen suhteessa ja sen todistelu koskee tätä induktiivisessa päättelyssä.

Mutta sanoimme empiirisen tiedon silloin liikkuvan ajatuksen määreissä. Luonnonilmiöt ovat annettuja, mutta niiden yhteys ei ole annettuna havainnossa vaan se on ajatuksen työtä. Järjellisen järjestyksen luontoon asettaa ajatteleva henki ja luonnon tarkastelu, tietoisuus luonnosta, siitä mikä ei ole henkeä vaan hengelle ulkoista ja muuta, johtaa hengen tietoisuuteen itsestään, itsetietoisuuteen.

Matemaattisen tiedon, luonnontieteen perimmäisen määrityksen, havaitsimme tietämiseksi, joka on empiirisesti pätevää, mutta silti ajattelun omaa työtä – siksi siinä on sinällään ankarampi todistelu kuin pelkässä kokemustieteessä, mutta tämä todistelu on vain muodollista, olettamuksille rakentuvaa ja luonnonilmiöihin sovellettuna siinä on se ristiriita, että se lähtee määritelmistä, joita ei ole annettu kokemuksessa vaan jotka ovat ristiriidassa kaiken kokemuksen kanssa.

Tieto järjestä luonnossa on siten ainoastaan varmuutta. Mutta hengen tiedon omasta järjellisyydestään tulee olla objektiivisesti totta. Sellainen tietäminen on järjellistä ajattelua – ajattelun etenemistä ajatusten oman sisäisen yhteyden mukaan. Hengen tietäminen itsestään tänä järjellisenä ajatteluna on psykologista itsetietoisuutta.

–––

Psykologinen tieto lähtee tunteesta – ei aistihavainnosta – mielteessä ei tunteelle ole minkäänlaista kuvaa, se vain lausuu tämän sisällön jossain yleisessä käsitteessä. Refleksio erottaa hengen kykynä tuottaa tietämisen sekä tahtomisen sisältö, sen määreet, mielletty, itse tuosta määreestä. Muodollisen ajattelun (arvostelma, johtopäätös) kautta tämä itsetietoisuuden muoto muuttuu refleksiossa järjelliseksi ajatteluksi. Hengen kyky ei ole määrittämisen, järjellisen ajattelun ulkopuolella, vaan tämän sisällön omaa immanenttia yhteyttä ja siinä eteneminen on henkeä järjellisenä.

Mitä me tällä tarkoitamme? Ajatus on: järjellinen ajattelu ei ole ihmisyksilön vaan ihmiskunnan työtä. Näiden määrättyjen ajatusten ykseys ei ole yksilön asettama. Se on ihmiskunnan vuosituhansia jatkuneen edeltävän sivistyksen työtä. Kun hän ajattelee järjellisesti, hän ei ajattele omien päähänpistojensa vaan annetun järjestyksen mukaan, jonka annettu käsiteyhteys hänen ajattelulleen viitoittaa, hän ajattelee yleisen inhimillisen järjen järjestyksessä. Kun hän tietää olemisensa tämän kanssa yhdenmukaiseksi, hän on saavuttanut todellisen tietoisuuden itsestään, tietoisuuden itsestään järjellisenä henkenä, todellisen itsetietoisuuden. Esimerkki.

Ihminen on ruumista ja sielua. Tämä sisältyy tunteeseen, joka välittömänä on itsetunne, itsetietoisuuden välitön muoto, sielun tieto itsestään ruumiissa. Tämä on järki luonnossa, elävänä todellisuutena, itsetunne hengen tietona itsestään luonnossa. Sen psykologisen tietämisen osan, joka kehittelee tätä seikkaa, totesimme olevan antropologia. Ruumiissa henki antaa itsestään ulkoisen merkin tunteelle, affektille. Järjellisessä ajattelussa se elää toisessa ulkoisessa maailmassa, kielessä. Molemmat ovat aistihavainnon kohteita, mutta mielteet eivät lausu julki, mitä ilmiö luonnollisena on, vaan mitä se merkitsee. Kielellä ihminen ajattelee, mutta kieli on traditiota ajatusten järjellisenä ykseytenä. Kieli kuuluu siten siirtymään psykologisesta itsetietoisuudesta historialliseen, vasta kielessä ihminen kohtaa historian. Psykologia. Antropologia. Logiikka. Kielitiede.

Historia on ihmissuvun, objektiivisen järjen elämä. Sillä ei ole itsetietoisuuden muotoa, sillä ihminen ei siinä tiedä itseään vaan ihmiskunnan. Se on järjellisen ajattelun sisältämän pakon julkilausumista, sillä sen tulee olla ajatusten annetun objektiivisen ykseyden mukaista ajattelua.

–––

Historiassa henki astuu kokonaisuudessaan aistilliseen. Jokainen historian teko on olemassa jossain aistillisessa muodossa. Kielen aistillinen muoto on pelkkä ääni, ja äänteenä sillä ei ole välttämätöntä yhteyttä merkityksensä kanssa. Jokaisella eri kielellä on toki ääntä varten omat sääntönsä, mutta äänen sinänsä ja sen merkitsemän ajatuksen välillä ei ole yhteyttä. Aistimellinen muoto on sinänsä mielivaltainen mielikuvituksen tuote. Vain aksentti, tapa lausua se julki voi tehdä siitä affektin ilmauksen, jolloin se kuuluu hengen antropologiseen olemiseen. Mutta historiallisessa ilmiössä sinänsä ja itselleen on päämäärä tiedettynä. Monien taiteellisten tuotteiden päämäärästä voidaan erehtyä, koska ne seuraavat oikkuja ja muotia, mutta emme erehdy siinä, miten ihminen historiallisessa toiminnassaan ylipäänsä lausuu julki päämääränsä – ulkoinen muoto on hengen sisäinen muoto. Myös kieli, joka ei ole pelkkä ajattelun ainesosa vaan tahdonilmauksen väline, kuuluu historiallisen teon ilmenemistapaan – samoin toimenpiteet – ruumiin ilmaukset. Historian aistimellinen eroaa luonnon aistimellisesta siinä, että se ei ole itsensä vaan se, miksi henki – inhimillinen tahto on sen tehnyt.

Historiallisen tietämisen muodot ovat mainitut pelkästään kertova ilmiöiden uusintaminen mielteessä ja sen yleisen merkityksen julkilausuminen – pragmaattinen; refleksion suorittama ilmiöiden syiden ja seurausten ketjun yhteenliittäminen ja niiden merkityksen julkilausuminen sekä spekulatiivinen – järjellisen ajattelun käsitys.

Järjellinen ajattelu on käsiteyhteyden mukaista ajattelua. Puhtaasti spekulatiivinen historia teoria on käsitys niiden käsitysten yhteydestä, jotka historiassa manifestoituvat. Tämä tieto on oikeus- ja yhteiskuntaoppi. Siinä ei ole kysymys ihmisen ajattelutavasta vaan siitä, mikä elää ja liikkuu ihmiskunnassa. Nämä käsitteet, oikea, perhe, valtio eivät siksi ole abstrakteja mielteitä vaan mahteja, jotka historiassa elävät ja liikkuvat, toteuttavat itseään ja vallitsevat ihmisen yli – ihmishengen olemassaolon muotoja hengen maailmassa. Huom.

Ajassa jatkuvana historiana nämä mahdit hahmotetaan historian filosofiassa.

Spekulatiivisen kannan ulkopuolella, kronikan ja pragmatiikan – mielteen ja refleksion – pohjalta nousevat käytännölliset historialliset tieteet, mainitsemamme pedagogiikka, juridiikka, tilastotiede, kansantaloustiede, politiikka, historiallinen valtio-oikeus ja kansanoikeus – myös historia ylipäätään tässä muodossa – (poliittinen) valtiohistoria, kirkkohistoria, kirjallisuudenhistoria – jotka kaikki refleksio jakaa useisiin osa-alueisiin. Mutta myös nämä tieteet pyrkivät historiallisesti annetussa olevan käsiteyhteyden käsittämiseen.

Tästä spekulatiivisesta historian käsittämisestä pidämme nyt kiinni. Sanoimme, että se on tätä: objektiivinen henki maailmanhistoriassa edellyttää itseään päämääränä ja syynä toteuttaa itsensä. Esimerkki.

Tämä objektiivinen henki, historian henki, suuntautuu siis joka hetki itsensä ulkopuolelle, tekee itsensä päämääräksi tulevassa ja läsnäolevassa keinoksi, läsnäolevan taas häviäväksi muodoksi. Mutta nykyisyyteen tiivistyvät menneisyys ja tulevaisuus. Menneen historia – historia έή on olemassa vain nykyisen sukupolven tietoisuudessa – tuleva elää myös sen tietoisuudessa ja tahtomisessa päämääränä. Tällainen on jokainen nykyhetki ollut ja tulee olemaan. Historian henki on jokaisessa silmänräpäyksessä täydellisenä läsnä – joka hetki toteutunut päämäärä.

Tämä on spekulatiivinen käsitys – järjellinen ajattelu ylipäätään. Psykologisessa tietämisessä kehittely on tällaista. Järki on välittömästi tunne, joka kehittää itsensä siitä, se on liikevoima ja päämäärä. Mutta järjellinen ajattelu sellaisenaan on vain tällaisen ajattelun vaatimisen prosessi. Historian filosofiassa se on lausuttu julki olemassa olevana todellisuutena – sen sisältönä on määrätty tieto maailmanhistorian rikkaudesta.

–––

Empiirinen tieto johtaa varmuuteen järjestä luonnossa. Mutta järjellinen yhteys on ajattelevan hengen työtä. Psykologinen tieto – hengen itsetietoisuus opettaa, että ajattelevan hengen järjellisyys on annettu – hengen maailmassa. Historiallinen tieto tästä hengen maailmasta johtaa oivallukseen, että se on joka hetki läsnäoleva ajattelevan hengen tietämisessä ja tahdossa – että tietävä ja tahtova henki, ihmisen henki järjellisenä luo historian hengen todellisuuden, manifestoi tämän järjen, jota ihminen luonnossa havainnoi, ja jonka hänen henkensä järjellisyys tekee historiassa todelliseksi. Tämä oivallus vapauttaa ihmisen siitä pakosta, joka hänen järjellisyydessään psykologian tasolla on, että se on annettua järjestystä – sillä tämä järjestys on historiallisen tiedon näkökulmasta sen omaa työtä – koska yleinen järki historiassa ei ole sen oman järjen ulkopuolella.

Ihminen tietää tietämisensä manifestoivan järjen luonnossa ja historiassa; tämä on lyhyesti: ihminen tietää tietävänsä Jumalan.

Me voimme kutsua tätä absoluuttisen itsetietoisuuden tasoksi. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon kuitenkin, että se on uskonnollista tietämistä. Sen kohde on henki Korkeimpana Olentona, absoluuttinen henki, joka julistaa itseään luomakunnassa, luonnossa ja hengessä, mutta jonka manifestaatiota tietona on ainoastaan ihmishenki.

Tämän tiedon muodot ovat tunne, mielle, refleksio ja järjellinen ajattelu.

On helppo myöntää, ettei Jumala ole aistihavainnon kohde. Luonnon ja historian ilmiöt eivät sellaisinaan ilmennä absoluutin muotoja. Tunteen täyteydessä ihminen sitä vastoin kokee jumalallisen läsnäolon. Mielle lausuu julki tämän tunteen sisällön ja refleksio muodostaa siitä kirkon teologisen opin. On sama asia sanoa, että uskonto on historiallisesti manifestoitunut. Se on kuitenkin tässä manifestaatiossaan lausunut itsensä julki näissä muodoissa ja menneisyys on kuitenkin olemassa vain tässä nykyisyydessä, joten nämä muodot ovat nykyisen ihmiskunnan tietoisuudessa.

Spekulatiivinen tieto ei uskonnon alueella voi olla muuta kuin tämä tietäminen yleensä, käsiteyhteydestä kumpuava tieto. Sille absoluuttinen henki ei ole henki empiiris-psykologisen ja historiallisen tarkastelun tuotteena vaan absoluuttisena, joka muotojensa kautta tuottaa itse itsensä – jolle järjellisessä luonnossa on sama merkitys kuin jonka asian selventämiseksi sanoimme tunteella olevan suhteessa järjelliseen ajatteluun.

Päämäärä on antaa teologiselle tiedolle oma paikkansa.

Meiltä puuttuu filosofia = tieteiden järjestelmä

 

Akateeminen opiskelu XXI

 

Hyvät herrat. Olemme lopettaneet tutkimuksemme tieteiden järjestelmästä. Tämä tutkimus on opettanut meidät tuntemaan tieteiden keskinäisen asetelman ja suhteen toisiinsa, mutta lisäksi myös sen, mitä tiede ylipäätään on.

Tieteen vallitseva määritelmä on, että tiede on systemaattista tietämistä ja että järjestelmä on tiedon järjestämistä jonkin yleisen prinsiipin mukaisesti. Tavallisesti tämä käsitetään niin, että prinsiipiksi kutsuttu on jokin yleinen määritelmä, joka tarkemmin tai vähemmän tarkasti ilmaisee tieteen sisällön, mikä sitten uusien määritelmien avulla jaetaan eri osiin ja edetään näin kunnes tuo sisältö on asianmukaisissa alaotsikoissaan esitettynä. Esimerkki. Grammatiikka akustiikka – & optiikka jne.

Tämä systematisointi on refleksiota, joka järjestää mielteen sisällön kokonaisuuden ja sen osien kategorian pohjalta, kokoaa yhteen samanlaisen ja erottelee erilaisen jne. Tällainen refleksion työ on välttämätöntä kaikilla niillä tiedon aloilla, joissa tieto saa alkunsa aistihavainnosta.

Empiirisen tiedon suhteen meidän on myönnettävä, että se yhä on ainoastaan tällä tasolla. Luonnonhistoriallista materiaalia ei voi saattaa miksikään muunlaiseksi järjestelmäksi. Sillä myös niin sanotut luonnolliset järjestelmät ovat vain yleisen tyypin määrittämistä joistain tietyistä näkökulmista käsin. Luonto ei ilmiöissään ole vain hengelle ulkoinen vaan ulkoista toinen toiselleen -ulkoisena – minkä refleksio näin kokoaa yhteen. Mutta luonnontieteenä, tietona syistä ja vaikutuksista, fysiikassa, kemiassa ja fysiologiassa – ja edelleen geologiassa myös luonnontiede pyrkii sisäiseen käsiteyhteyteen. Mekaaninen, kemiallinen, orgaaninen prosessi. Orgaaninen sinällään. Meidän esityksessämme on tässä se aukko, että olemme kokonaan jättäneet sivuun spekulatiivisen puolen, niin sanotun luonnonfilosofian, ja tarkastelleet luonnontieteen nykyistä muotoa vain psykologian kannalta. Syy on siinä, että emme katso luonnontieteen vielä kehittyneen niin pitkälle, että luonnonfilosofia voi onnistua. Huom.

Tilanne on toinen niissä tieteissä, jotka aistillisista ilmiöistä lähtevinä eivät kuitenkaan käsitä sitä sellaisenaan vaan ainoastaan henkisen merkityksen ja tehtävän ilmauksena. Puhumme nyt kielitieteestä ja historiallisista tieteistä. Niiden sisältö ei ole ulkoinen maailma vaan hengen ulkoinen maailma. Jos refleksio järjestää myös niiden ulkoisen materiaalin, niin siinä täytyy olla jokin muu kuin ulkonainen ykseys, eli hengen täytyy toisin sanoen havaita niissä oma työnsä ja siten käsitteenmukainen ykseys.

Kielitieteen totesimme olevan psykologisen ja historiallisen tiedon rajalla. Kielellä on mielteen, järjellisen refleksion ja järjellisen ajattelun ilmauksena tämä psykologinen ykseys ja se ilmenee kielitieteen leksikologisessa elementissä. Tämä ei kuitenkaan sinänsä tarjoa minkäänlaista järjestelmää, vaan grammatikaalisena järjestelmänä se perustuu ennen muuta logiikkaan, oppiin järjellisen ajattelun muodoista, joista yleinen grammatiikka kumpuaa. Huom. Mutta kieli on myös historiallisesti kehittyvä ja sen muodot muuttuvat historiallisen sivistystason mukana. Tässä suhteessa vertaileva kielentutkimus on jo johtanut spekulatiiviseen käsitykseen, jossa eri kieliperheet edustavat erilaisia psykologisia kehitysvaiheita. Molemmissa suhteissa on tilaa psykologisen pohjan tukemalle spekulatiiviselle käsitykselle.

Historiallisen tiedon puolella voimme ottaa esimerkiksi juridiikan. Tällä tieteellä on oma aistimellinen historiallinen materiaalinsa. Jo käytännön syistä se aikojen kuluessa järjestetään ulkoiseksi järjestelmäksi. Roomalainen oikeus, vuoden 1734 laki, Code Napoleon. Mutta kukaan ei epäile, etteikö lain oikeusmäärityksillä ole myös jokin muu sisäinen ykseys kuin se, mikä käytännössä hahmotetaan lakikoodeksissa. Huom. roomalainen oikeus. Tämän ykseyden juridiikka lainaa yleisestä oikeustieteestä, kaiken historiallisen tietämisen puhtaasti spekulatiivisesta perustasta. Lakitieteen tulee pyrkiä käsittämään tämä lakiin sisältyvä käsiteyhteys – jotta se puolestaan vaikuttaisi lainsäädäntöön ja saisi sen yhä paremmin ilmaisemaan käsiteyhteyttä. Huom: Näin myös muissa soveltavissa – historiallisissa tieteissä.

Todisteen spekulatiivisen kehittelyn läsnäolosta historiallisessa kehittelyssä tarjoaa, kuten todettu, ennen muuta historian filosofia, joka historialliseen ajan kulkuun sidottuna osoittaa, että historia itse asiassa on idean kehittymistä. Puhtaasti spekulatiivisessa historiassa sekä oikeusopissa on tämä systeemi sinänsä ja itselleen – käsitteestä kehittäminen.

Huomaamme siis, ettei eri tieteille ole mitään yhteistä muotoa vaan että kunkin tieteen järjestelmä on itsessään riippuvainen sen asemasta tieteiden yleisessä järjestelmässä. Tästä inhimillisen tiedon järjestelmän yleisestä näkökulmasta on opittava, oivallettava, mitä järjestelmä erillisissä tieteissä on ja mitä sen pitää olla.

On syytä lisätä, ettei järjestelmä voi koskaan olla valmis ilman että järjestelmän kehittely on tieteen omaa kehittelyä. Empiirisessä tiedossa järjestelmä muuttuu uusien löytöjen kautta, mutta tämä uusi systematisointi on vain tarkastelua uusista näkökulmista. Reflektointi. Psykologisissa tai historiallisissa tieteissä järjestelmä sitä vastoin etenee spekulatiivisen tiedon myötä ylipäätään, sen hengen toiminnan myötä, joka mennyttä ja tulevaa yhdistävänä vierittää esiin historian sielun.

Tässä on suuri ero luonnon ja hengen maailmojen sekä kumpaistakin koskevan tiedon välillä, nimittäin: luonto on ikuisesti yhdenmukainen, ja sen vaihtelu on vain toinen toisensa ulkopuolisessa moninaisuudessa, kun taas hengen maailma on joka hetki uusi, jatkuvaa kehitystä, uuden luomista läsnäolevasta. Siten myös tieto luonnosta lisääntyy rinnastuksen kautta, niin että vanhaan lisätään jotain aiemmin tuntematonta, kun taas tieto hengenmaailmasta kasvaa kuin siemenestä – tai ilman kuvaa sanottuna, se etenee uusiin määritelmiin, joissa ja joiden mukana hengen elämään ilmestyy ja siinä saa todellisuutensa jokin uusi lenkki. Tähän eroon perustuu se, että luonnontieteellinen kokemuslause (ennen muuta matemaattinen) pysyy olemassa muuttumattomana – sillä yksi sellainen väite saa kiistattoman paikkansa toisten rinnalla – kun taas spekulatiivinen oppi vaihtuu, antaa tilaa jollekin uudelle. Sanomme siis, että tieto aistillisesta ja katoavaisesta on vankkaa, mutta tieto henkisestä ja muuttumattomasta vaihtuu. Mutta tämä tahtoo sanoa vain, että tieto luonnosta lausuu julki tämän elottoman olemassaolon, tieto hengestä taas elää hengen omaa elämää – se on joka hetki totuus ja kuitenkin se on tulevaisuudessa jotain muuta kuin tämä hetki.

Tällaisena pitää käsittää tietäminen ja sen järjestelmä sen korkeimmassa sfäärissä, uskonnollisessa tietämisessä. Tarkoitamme tällä tieteellistä tietoa absoluutista, emme teologista tiedettä ylipäänsä, sillä se on sellaisenaan lingvistisen, historiallisen ja varsinaisen historiallisen tiedon kooste, vaan ainoastaan viimeksi mainittua tiedettä, dogmatiikkaa. Tässä tiedossa on itsessään yhtä vähän historiallista materiaalia kuin psykologiassakin, sillä kuten olemme osoittaneet, se on historian yläpuolella, oikeastaan tämä tieto on tietoa maailmanhengen manifestoitumisesta tässä hetkessä, tässä puhtaan tietämisen muodossa, joka on historian filosofian tulos. Se ei siksi kumpua mistään aistihavainnosta, vaan tunteen sisällöstä, Jumalan hengen läsnäolon tietoisuudesta siinä. Mielteen muoto on tässä kuitenkin antropomorfinen, se kokoaa tunteen sisällön enemmän tai vähemmän idealisoiduksi inhimilliseksi kuvaksi, ja tekee tästä ajatellun yliaistillisen substraatin. Refleksio laajentaa tämän sisällön oppilauseiden ulkoiseksi järjestelmäksi, jolla on pysyvyytensä ja pätevyytensä kirkon oppina. Mutta spekulatiivinen käsitys, immamentti järjestelmä ei voi tässä olla mitään muuta kuin sisällön kehittely absoluutin käsitteestä, sellaisena kuin se on historian filosofiassa ilmennyt – siis spekulatiivista dogmatiikkaa. Huom.

–––

Kun siis lähdemme tarkastelemaan tieteellisen opiskelun järjestystä, meidän on ainoastaan pidettävä kiinni siitä järjestyksestä, jonka tieteiden järjestelmä meille antaa. Emme siis tunnusta todelliseksi tieteelliseksi tiedoksi sellaista tietoa, jossa ei ole tietoisuutta itsestään, omasta asemastaan suhteessa kaikkeen tieteeseen yleensä. Kaikki tieteellinen opiskelu edellyttää tällaista filosofista oivallusta. Jos esimerkiksi luonnontutkijalla, juristilla tai teologilla ei ole tietoisuutta oman tieteensä suhteesta inhimilliseen tietoisuuteen yleensä, häneltä puuttuu tiedemiehen yleinen humaani sivistys ja hän työskentelee sokeasti, käsityöläismäisesti. Tuloksena on sellainen kapea-alainen karkeus, joka näkee vain oman tutkimuskohteensa arvokkaana ja suhtautuu tietämättömän välinpitämättömästi tai jopa halveksuen kaikkeen siihen, mikä on hänen oman suppean alueensa ulkopuolella. Tuloksena on myös luonnollisesti puutteellinen käsitys siitä, mitä oma tiede on ja mitä sen tulee olla, jotta se täyttäisi paikkansa inhimillisen tiedon ketjussa. Ja henkilökohtaisella tasolla tällainen kapea-alaisuus ilmenee luotaan työntävänä omahyväisyytenä.

Humanistisiksi opinnoiksi kutsutaan lähinnä kielten, historian ja filosofian opintoja. Nimitys on perusteltu sikäli kuin näiden tieteiden kohde on hengen maailma. Mutta väitteellä, että vain nämä tieteet kykenisivät johdattamaan yleiseen humaaniin sivistykseen, ei ole mitään perusteita. Kuten osoitimme, luontoa koskevalla tiedolla päinvastoin on se merkitys, että se johtaa itsetietoisuuteen, ja itse asiassa se tulee ihmisen sivistymisessä historiallisesti ensimmäisenä. Siksi myös luonnontieteellä on tämä humanisoiva merkitys, että se johtaa ihmisen vankkaan tietoisuuteen oman henkensä olemuksesta. Jos kohta luonnontieteilijöiden joukossa on paljonkin esimerkkejä materialisteista, joille hengen elämä on vain vähän hienompaa mekaniikkaa ja kemiaa, kuin mitä heillä on kouriintuntuvasti käsissään, niin tämä ei ole tieteen tulos, vaan seurausta sen harjoittajien yleisestä tietämättömyydestä – usein vain teeskenneltyä suurentelua viimeksi mainitun peittämiseksi – tai vain halusta sulkea pois kaikenlainen henkisiin asioihin liittyvä kuvottava taikausko, joka tällaista tietämättömyyttä huolestuttaa. Nämä esimerkit eivät kumoa luonnontieteen asemaa humanisoivana tutkimuksena – ja voimme pelkästään iloita siitä, että ne ovat saaneet asemaa meidän maamme oppilaitoksissa.

Tässä ei voida nostaa kysymystä tämän yleisen tieteellisen sivistyksen mittapuusta. Oivallukselle ei ole mitään mittaa. Voimme vain asettaa sen postulaattina, että todellisella tiedemiehellä pitää sellaista olla – tulee olla tietoa, joka tieteellisen muodon lisäksi on yleistä inhimillistä sivistystä ylipäänsä.

 

Akateeminen opiskelu XXII

 

Hyvät herrat. Tieteellisen tutkimuksen tulee, kuten olemme sanoneet, ensimmäisenä saavuttaa käsitys oman tieteen paikasta inhimillisessä tiedossa yleensä. Tämä oivallus on itse asiassa tarpeen jo siinä, että voi selkeästi valita opiskelualansa. Varsinaisessa muodossaan se oivallus voidaan saavuttaa ainoastaan filosofiassa. Mutta filosofia tunkeutuu pian yleiseen tieteelliseen tietoisuuteen, tai paremminkin spekulaatio sanoo kunakin aikana, mitä yleisessä tieteellisessä tiedossa jo on, ja antaa tieteelliselle muodolle sille vielä epäselväksi jääneen yleisen mielen. Herroja ei siksi varmaankaan yllättänyt, että asetimme matemaattisen tiedon empiirisen ja spekulatiivisen tiedon väliseksi yhdistäväksi lenkiksi, tai että katsomme kielitieteen kuuluvan psykologisen tiedon alueelle, juridiikan ym. spekulatiivisen tiedon taas historiallisen tiedon sfääriin kuuluvaksi. Mutta tiedemiehen tehtävä on muuntaa hämärät käsitykset näistä ja vastaavanlaisista seikoista järjelliseksi ymmärrykseksi.

–––

Jos nyt käymme hahmottamaan tieteellisen opiskelun järjestystä tiedon eri osa-alueilla – niin ensimmäisenä tulee vastaamme luonnontiede ja sen opiskelu.

Tämän opiskelun yksityiskohtainen järjestys on annettuna empiirisen tiedon luonteessa. Oma havainto muodostaa sen ensimmäisen ehdon. En tiedä, mitä muuta minulla olisi akateemisten opintojemme suhteen tässä asiassa sanottavana, kuin että yliopiston osin runsaitakin kokoelmia käytetään varsin vähän. Mutta luonnontieteilijä ei saa unohtaa, että hänen tietonsa sen enempää kuin spekulaatiokaan ei koske yksittäistä. Hänellä on havainto yksittäisestä tosiseikasta, yksilöllisestä ilmiöstä, mutta se ei ole tiedettä, sillä tieteen kohde ja sisältö on ainoastaan yleinen. Hänen tulee myös muistaa, että hänen todistelunsa on varmaa ainoastaan osoittamisen nojalla – siis tieteen ulkopuolella, mutta luonnontieteellinen todistelu antaa vain varmuuden, ei objektiivista totuutta, joten tästä syystä järjestelmä jää todennäköisyyden asteelle niin prinsiippiensä kuin järjestymisensäkin suhteen.

Mutta me emme nyt ensi sijassa puutu tähän. Me tarkastelemme ensi sijassa empiirisen tiedon suhdetta spekulatiiviseen. Huomaamme luonnontieteen olevan niin erillään, että sen ei voi oikeastaan sanoa olevan läheisessä suhteessa mihinkään spekulatiivisen tiedon haaraan. Fysiologiasta voidaan toki sanoa, että se liittyy psykologiaan – sillä sen on tunnustettava elämä orgaanisten prosessien samalla kertaa perimmäisenä syynä ja päämääränä, sekä havaittava myös tahtovan hengen vaikutus näiden prosessien kulkuun. Mutta ylipäänsä luonnontiede viittaa psykologiaan ainoastaan tietoisuudessa omasta metodistaan ja liittyy tähän ainoastaan muodollisesti matematiikan kautta, joka ei rakennu aistihavainnolle.

Tämän erillisyyden on katsottava vaikuttavan haitallisesti luonnontieteelliseen tietoon. Tieteiden järjestelmä ei osoita meille minkäänlaista keinoa tämän välttämiseksi. Meidän on tyydyttävä siihen dogmaattiseen oletukseen, että kaikessa älyllisessä sivistyksessä ja erityisesti kaikessa tieteellisessä sivistyksessä tarvitaan kuitenkin historiallista tietoa. Ihminen ei voi eikä hänen pidä olla tietämätön oman henkensä olemisesta ja vaikutuksesta – eikä tiedemiehen tule tässä jäädä populaaritiedon tasolle, joka ei kykene perustelemaan näkemyksiään. Hengen toimintamuotojen, itse tietämisen ja tahtomisen prosessien psykologinen tarkastelu ei sellaisenaan riitä, sillä se ei kuitenkaan anna ihmiselle tietoisuutta konkreettisesta tekemisestään ja tekemättä jättämisestään. Historiallinen tieto sitä vastoin johtaa hengen todelliseen maailmaan, antaa ihmiselle tietoisuuden omasta suhteestaan ihmiskuntaan ja siten omasta inhimillisestä tehtävästään.

On aivan kiistatonta, että luonnontieteessä ainoastaan erityistutkimus kykenee laajentamaan ja lujittamaan tietämystä. Mutta yhtä selvää on, että tällaiseen erityistutkimukseen hautautuminen on todellisen ihmishengen, henkisen tietoisuuden, itsetietoisuuden hautaamista. Sitä meidän tulee luonnontieteellisen opiskelun yhteydessä vastustaa. Ihminen elää perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, hän on ihmiskunnan historian kautta sitä mitä on ja siinä hänellä on oma tehtävänsä. Tietämättömyys tästä on selkeästi älyllistä sivistymättömyyttä ja jos tiedemiehellä ei ole mitään tieteellisesti perusteltua käsitystä hengen elämästä, se on häneltä tieteellistä taitamattomuutta, jota ei voi puolustaa eikä selitellä millään erityistieteellisillä velvoitteilla, sillä tässä asiassa jos missä pätee se, että yksi asia pitää tehdä eikä toista saa jättää tekemättä.

–––

Tällainen eristyneisyys ei koske aivan samassa määrin spekulatiivisten tieteiden aluetta. Historialla ylipäänsä – erityisesti kansantaloustiede ei voi kokonaan välttää luonnontieteellistä tietoa – ja luonnontieteellä on tunnetusti suurenmoiset sovellutuksensa yhteiskunnalliseen elämään, hengen harjoittama luonnon muokkaaminen on hengen historiallisen elämän yleinen perusta. Psykologian alueella tämä yhteys on heikompana psykologian ja fysiologian välillä.

On kuitenkin myönnettävä, että varsinaisissa spekulatiivisissa tieteissä, psykologiassa sellaisenaan, oikeusopissa, historiassa, filosofiassa, spekulatiivisesta teologiasta puhumattakaan ei tarvita luonnontiedettä sinänsä vaan ainoastaan näkemystä hengen teoreettisesta ja käytännöllisestä suhteesta luontoon yleensä. Tämän suhteen käsittäminen ei kuitenkaan voi tapahtua täysin vailla kosketusta luonnontieteelliseen tietoon. Se on myös sinänsä ja itselleen vajavaista niin kauan kuin luonnon filosofia ei ole osa tämän asian täsmällistä selvittelyä. Tämä on siksi spekulatiivisen tieteen tehtävä.

Tiedolla luonnosta on itsessään meille se suuri merkitys, että se johdattaa hengen itsetietoisuuteen – sillä henki tietää itsensä reflektoitumalla itselleen ulkoista, luontoa, koskevasta tiedosta omaan itseensä. Mitä voimallisempi ja rikkaampi tämä tietoisuus on, sitä lujempi on myös itsetietoisuus ja sitä rikkaampana se ilmenee historiassa. Tämä selittää oikealla tavalla mainitsemamme Baconin opin: ”kokemus johtaa keksintöön, keksintö antaa vallan”, sillä tämä oppi alentaa luonnontieteen pelkäksi hyötyä tavoittelevaksi tiedoksi, jollei sen viljelyn perustana tieteen omassa maailmassa ole korkeampaa käsitystä tiedon merkityksestä.

Emme siten voi sen perustellummin, mutta kylläkin selkeämmän tieteellisen oivalluksen perusteella vaatia, että spekulatiivisen tiedemiehen tulee opiskella luonnontiedettä, jollei yksityiskohdiltaan, niin ainakin tuloksiltaan – kuin esitimme päinvastaisen vaatimuksen luonnontutkijalle. Jo yleisen älyllisen sivistyksen aksioomana pätee, että siihen tulee sisältyä jonkinlainen tieto luonnosta. Tämä aksiooma koskee korkeammalle tasolle asetettuna kaikkia tieteellisesti sivistyneitä.

–––

Mitä tämän toteuttamiseen meidän yliopisto-opinnoissamme tulee, niin tämä jälkimmäinen puoli on itse asiassa paremmin toteutettavissa kuin vastaava vaatimus luonnontieteilijän suhteen. Mikään ei yksinkertaisesti sanottuna estä herroja kesäpäivinään esim. tutustumasta maamme kasvimaailmaan, ja puutarhakulttuurin harjoittaminen on pikemminkin iloa ja mieltä jalostavaa lepoa kuin työtä. Ei ole myöskään suuria esteitä sille, että herrat seuraisivat kemian tai fysiikan luentokurssia, joilla kokeet helpottavat suuresti ymmärtämistä ja auttavat selitysten mieleen painamista. Tällä tavoin perusteltu, jos kohta vähemmän sitova tieto tarjoaa tulevaisuudessa opintojen jatkuessa jaloa nautintoa. Luonnontieteellä nimittäin on ennen muita taipumusta popularisointiin – joka on sitä helpompaa, mitä vähemmän sitovaa *** ja todistelu siinä itse asiassa on.

–––

Käsittelemme ainoastaan lyhyesti kielitieteen ja historiatiedon erityispiirteitä.

Kielitiede on psykologisen ja historiallisen tiedon rajamailla, ja erityisenä kielijärjestelmänä sen juuret ovat psykologisessa tiedossa sinänsä – ja kielen kieliopillisen rakenteen käsittäminen kärsii yhä siitä refleksion tasosta, jolla niin sanottu empiirinen psykologia oli. Kielentutkimuksen tämän alueen kannalta syvempi, spekulatiivinen psykologinen tutkimus ei tulisikaan olemaan hedelmätöntä. Vertaileva kielentutkimus taas palautuu merkittäviltä osin psykologiseen tietämykseen, sillä sen kannalta eri kielet ilmaisevat muotojensa ja rakenteidensa kautta älyllisen kehityksen eri vaiheita – jotka eivät voi olla muuta kuin psykologisen itsetietoisuuden momentit, esimerkiksi elämä mielteen ja mielikuvituksen maailmassa – pitemmälle kehittynyt refleksion elämä jne.

Mutta me tiedämme myös, ettei kielitiede liity historiaan vain eksegeettisesti ilmenevänä eri kansojen ja aikakausien tietämyksenä, vaan myös maapallon eri heimojen sukulaisuussuhteiden ja historiallisten kontaktien vertailevana järjestämisenä. Kielitieteestä tulee näin historian aputiede, mutta toisaalta se ottaa historian palvelukseensa, koska se ei eksegeettisessä sovellutuksessaan tule toimeen ilman tämän apua, ja koska historiallinen todistusaineisto auttaa vahvistamaan tai selittämään kielellistä sukulaisuutta.

Psykologinen tutkimus on siten kielentutkijalle kylläkin tärkeää, mutta hänen tutkimusalansa läheistä suhdetta historiaan on pidettävä vielä tärkeämpänä, ottaen huomioon myös sen, miten tämä sinänsä ja itselleen johdattaa korkeampaan tieteellisen näkökantaan, hengen objektiivisen itsetietoisuuden käsittämiseen – ja tästä sen merkityksestä me äsken puhuimme myös luonnontutkimuksen kannalta.

Historiallinen tietämys liittyy jo luonteensa puolesta kaikkeen inhimilliseen tietoon, sillä sehän ei ole vain ihmisen tahdon historiaa – hengen täytyy tietää mitä se tahtoo, ja historia etsii vain järjellistä kehitystä, sitä mikä varsinaisesti on inhimillistä, järjen historiaa.

Tämä alue on itsessään niin laaja, että menestyksekäs eteneminen sillä vaatii suoraan sanoen samanlaista erityistutkimusta kuin luonnontiedekin. Koska meillä on nyt mielessämme erityisesti akateeminen opiskelu, en voi tässä asiassa antaa parempaa neuvoa kuin että tämän opiskelun perusteet aloitetaan oikeustieteen, erityisesti filosofisen yhteiskuntateorian opiskelusta ja sitten omistaudutaan mieluummin historian erityisalueille kuin niin sanottuun maailmanhistoriaan, jonka esitykset sinällään ovat enemmänkin kronikointia ja löyhää reflektointia kuin minkäänlaiseen spekulatiiviseen käsitykseen perustuvia. Historian filosofia sopii näkemyksiä laajentavaksi opiskeluksi, mutta jolleivät sitä ole edeltäneet vakavat filosofian ja historian opinnot, se on väistämättä vain jurare in verba [opettajan sanojen sokeaa noudattamista].

 

 

Akateeminen opiskelu XXIII

 

Hyvät herrat. Olemme oppineet tuntemaan, mikä johdattaa ihmisen uskonnolliseen tietoon. Historiallisesti ensimmäisiä ovat epäilemättä niin sanotut luonnonuskonnot. Mutta luonnonuskonto ei tarkoita, että ihminen luonnossa oppii tuntemaan Jumalan, vaan että hän asettaa luontoon inhimillisellä tavalla toimivan olemuksen. Jo tämä on itse asiassa historiasta, hengen maailmasta omaksuttu käsitys. Mutta tässä on kysymys Jumalan tietämisestä henkenä ja tämä tieto nousee historiasta, hengen maailmaa koskevasta tiedosta, ja sen olennainen, yleinen muoto on tietoisuus Jumalan hengen läsnäolosta ihmisen hengessä. Tämä tietoisuus kumpuaa spekulatiivisesta historiallisesta tarkastelusta, joka purkautuu täksi tiedoksi kaiken menneisyyden ja kaiken tulevaisuuden läsnäolosta tässä hetkessä, nykyisen sukupolven tiedossa ja tahtomisessa.

Tässä on siis uskonnollisen tiedon yhteys tieteiden järjestelmän kehitykseen. Olemme havainneet, että vasta historiallisessa tiedossa ihminen saavuttaa todellisen itsetietoisuuden, tietoisuuden oman henkensä olemuksesta ja omasta henkisestä tehtävästään. Mutta kuten spekulatiivisessa käsitystavassa korkeampi momentti sisältää edellisten selityksen – muistutamme niistä – siis itsetunne – järki, oikeus, siveellisyys – historian mennyt ja läsnäoleva – niin myös uskonnollinen tietoisuus tarjoaa selityksen historiallisesta tiedosta ja sen myötä kaikesta tiedosta ylipäänsä. Tästä näkökulmasta meidän on pidettävä tieteen ja tiedemiehen arvoa alentavana seikkana, jos tiede erotetaan Jumalaa koskevasta tietoisuudesta ja asetetaan jumalatietoisuuden ulkopuolelle. Ei moderni tiede, vaan suuri osa moderneista tieteenharjoittajista ovat omaksuneet tämän sen asenteen, että ne sulkevat uskonnollisen tiedon tieteen ulkopuolelle, jättäen sen epätieteellisen rahvaan asiaksi, tämän tunteiden ja mielikuvien tai korkeintaan puolitieteellisen teologian refleksiokäsityksen varaan. Ihmisten suuren joukon kannalta tämä voi sisältää vakavan tarkoituksen säilyttää yksinkertainen uskonnollinen lapsenusko niin että luonnontiede, kielitiede ja historiallinen tieto tarjoavat ainoastaan järjellistä oivallusta ja todistelua. Tämä voikin joskus onnistua, mutta vain siten, että tiede jää ilman päämäärää tai saa korkeintaan hyödyllisyyden arvon. Useimmiten käy sitä vastoin niin, että koska tieteellisesti sivistyneen tulee kaikessa vaatia tieteellistä oivallusta ja todistelua, niin tiedemies työntää syrjään koko uskonnollisen tiedon alueen, koska hänen mielestään siinä ei voi olla kysymys tieteellisestä ajattelusta ja näin hän pitäytyy tieteessä ilman uskontoa. Puhe siitä, miten luonnontiede opettaa ihmisen ihailemaan Jumalaa hänen töissään tai kuinka historiantutkimus johdattaa tunnustamaan uskonnollisen tiedon ja uskontojen vaikutuksen kansojen historialliseen kehitykseen, on vain ulkokuorta, niin kauan kuin tämä tunnustus tapahtuu itse uskonnollisen tietoisuuden ulkopuolella, ilman tietoa Jumalasta.

Avoimesti on sitä vastoin tunnustettava, että tieteestä tulee sanan varsinaisessa merkityksessä jumalatonta, jos sen huipentumaa ei muodosta uskonnollinen tieto.

Tämä tunnustus merkitsee myös tieteellisen uskonnollisen tiedon, siis varsinaisen teologisen tieteen suuren merkityksen tunnustamista. Kaikki tieteellinen tutkimus on sen kannalta arvokasta – luonnontieteellinen refleksio ja psykologinen tieto, erityisesti kielentutkimus – mutta tärkeintä on kuitenkin historiallinen tieto, koska siinä on uskonnollisen tiedon alku ja juuri – minkä kautta kristillisyys liittyy kaikkeen inhimilliseen tietoon ja tieteeseen yleensä. Teologi, tieteellisesti sivistynyt kristillinen uskonnonopettaja, ei siksi tiedä paljoakaan kristinuskosta, jos hän on lukenut sen historian vain kirkkohistoriasta tai dogmihistoriasta, eikä ole oppinut tarkastelemaan kristinuskon maailmanhistoriallista ilmenemistä yleensä. Emme sano, että teologian tulee ottaa todistuksensa historiasta, sillä jokainen historian fakta pätee vain omalle ajalleen. Todistelun täytyy myös teologiassa lähteä siitä itsestään. Mutta historiasta sen on omaksuttava tietoisuus siitä, että myös kristinusko historiallisesti annettuna on omaksunut menneisyyden nykyhetkeen ja arvioi mennyttä nykyisyydestä käsin. Tieteellinen tieto ei siten ole vain annetun materiaalin järjestämistä, vaan nykyisen tiedon kehittämistä uuden ajan vaatimaan muotoon.

Meidän tulee kuitenkin käsittää uskonnollisen tiedon suhde historialliseen tarkemmin seuraavasti:

Historiallisessa prosessissa ihmishengen vapaus on objektivoituneena, se on ihmisyyttä tässä nykyhetkessä, jonka tietäminen ja tahto kokoaa yhteen menneisyyden ja tulevaisuuden, säilyttäen edellisen ja luoden jälkimmäistä. Mutta ihmisyksilön toiminnalla historiassa ei ole tätä vapautta. Ihminen tosin ottaa tekonsa omasta sisimmästään, eikä tämä rajoita hänen vapauttaan – päinvastoin todellinen vapaus on siinä, että hänen tietämisensä ja tahtomisensa sisältö on objektiivinen, sinänsä ja itselleen järjellinen. Mutta tämä koetellaan vasta sitten kun tahto on muuttunut teoksi, siirtynyt historian objektiiviseen maailmaan. Tässä se, siis toiminta, on yksilön vallan ulkopuolella, se jatkaa vaikutuksiaan muiden lakien kuin yksilön ajatusten ja tarkoitusten mukaan. Se, mikä teosta häviää, on sen sinänsä subjektiivinen ja satunnainen puoli, ja se, mikä säilyy, on myös sitä, yksi pieni asia historian valtavassa virrassa. Historiallisessa toiminnassa ja sen henkisessä vapaudessa on eri asteita, mutta ihmisen kannalta jokainen tehty teko on peruuttamaton ja sellaisena hänen tahtonsa vallan ulottumattomissa. Tämä on se historian pakko, joka tekee historian maailmasta ihmiskunnan prosessin, jossa yksilö ja hänen tekonsa jäävät katoaviksi momenteiksi. Tämän katoavaisuuden yläpuolelle ihminen uskonnollisessa tietämyksessään kohottautuu ja hänen tietonsa ikuisesti pysyvästä kohottaa hänet ajallisesti muuttuvan historian prosessin yläpuolelle. Tässä mielessä voidaan sanoa, että tieto on vapauttavana toiminnan yläpuolella – ja tämä tieto itsessään on uskonnollista tietämistä.

 

Hyvät herrat. Lopetan tämän luentosarjan toisen alajakson, tieteiden järjestelmästä luomamme näkemyksen soveltamisen tieteellisen opiskelun järjestämiseen. Sovellutus on ollut varsin lyhyt, mutta myös sen laajentaminen jäisi hyödyttömäksi toisilleen läheisten oppiaineiden yhteyksien toistelemiseksi. Oma harkintanne tulee helposti osoittamaan teille, tätä esitystäni tarkkaavaisesti seuranneet herrat, mihin tiedon alueeseen teidän valitsemanne tiede kuuluu, ja sen pohjalta näette helposti, mitkä ovat sille läheiset tieteet, niiden lähtökohdat ja päätepisteet, ja tätä kautta saavutatte tietoisuuden myös oman tieteenne yleisestä metodista. Olennaisimman asian olen tässä suhteessa lyhyesti todennut.

Mutta ennen kuin siirrymme tarkastelumme kolmanteen ja viimeiseen osastoon – akateemisen opiskelun käsittelyyn tieteellisen opiskelun määrättynä tasona, otan vapauden lisätä vielä yhden huomautuksen.

–––

Meidän on seuraavaksi selvitettävä, mitä akateeminen opiskelu tieteellisenä opiskeluna on, ja siksi olemme harkitusti koettaneet luoda kirkkaan näkemyksen tieteellisestä tutkimuksesta ja tieteiden järjestelmästä. Mutta myös taiteella on varsin suuri merkitys maailmanhistoriassa vaikuttavien voimien joukossa ja tietoisuus siitä on niin tärkeä osa inhimillistä tietoa yleensä, että meidän ei tule pelätä astua akateemisen opiskelun rajojen yli selvittääksemme itsellemme hieman tämän puolen arvoa ja merkitystä.

Mielteessä ei ole kuvaa tunteelle vaan se lainaa tunteen tarvitsemat kuvat aistihavainnosta. Kuva lausuu silloin tuon sisällön vain symbolisesti ja allegorisesti. Mutta historiallinen ilmiö puolestaan antaa mielteelle muokkaajana ja kuvien tuottajana vapaamman pelikentän, kuitenkin niin, että historiallisen kuvan kuten historiallisen ilmiönkin luonne on olla vain sen henkisen merkityksen kuva, jota ne tuovat julki. Vasta tässä tulee esiin idealisointi, ja taide, jonka yleinen luonne on henkisen esittäminen aistillisessa, tekee kuvasta ideaalin ilmauksen. Tämä onkin taiteen korkeimman muodon, runouden, yleinen luonne, sillä runous liikkuu tietävän hengen itseään tuottavassa elementissä, kielessä, ja kuva ylipäätään on se, joka erottaa runouden proosasta.

Mutta mieltäminen ei aseta ideaalia kuvaan vaan ainoastaan luo sille tämän muodon. Olemme oppineet, että refleksio on se, joka mielikuvituksen mielteissä asettaa historialliseen ilmiöön merkityksen ja päämäärän. Myös taiteilija luottaa refleksioon, reflektoi teostaan ja sen merkitystä. Se on taiteellista harkintaa. Mutta ideaali, jonka hän siihen asettaa, antaa sille järjen. Ideaali on tieto objektiivisesti henkisestä ja järjellisestä. Hengen järkevä tahto on pyrkimystä asettaa itsensä todellisena, luoda itselleen oma maailmansa. Välittömänä tämä pyrkimys ilmenee suhteessa annettuun luonnolliseen maailmaan, jonka uudelleen muokkaaminen omia tarkoituksia varten on hengen elämän ilmaus. Jokaisella ihmisen taiteellisuuden tuotteella on tämä merkitys. Taide kohottaa luomuksen välineestä päämääräksi sinänsä. Pelkän taidon tuotteella on aina päämäärä itsensä ulkopuolella. Taideteoksella sitä vastoin ei ole muuta päämäärää kuin olla olemassa, se on toteutunut päämäärä. Siksi voimme sanoa, että taideteos on itse tämä objektiivisen hengen käsittäminen, nykyhetkessä toteutuneena päämääränä, aistilliseksi tulleena, aistimellisessa muodossa olemassa olevana. Huom.

Mutta tästä syystä emme pidä estetiikkaa tietona absoluutista vaan yleisen historian filosofian osana, taidehistorian filosofiana. Historianfilosofia on tietoa idean kehityksestä ihmiskunnan historiassa. Estetiikka on sen osa, joka tietää idean kehityksen ideaalina, hengen aistimellisessa muodossa esittämänä ja olemassa olevana ideana. Se, mikä estetiikassa on puhtaasti teoreettista oppia, suhtautuu taidehistorian filosofiaan kuten oikeusoppi historian filosofiaan.

Tähän käsitykseen taiteesta ja taidetta koskevasta tieteestä voin tässä ainoastaan viitata – pakotettuna tällaiseen myös siksi, etten itse ole järjestelmällisessä spekulatiivisessa muodossa vienyt läpi tätä käsitystäni vaan tukeudun siinä ainoastaan ulkoiseen tarkasteluun ja sen yhdenmukaisuuteen spekulatiivisen kantani kanssa yleensä. Jätänkin tämän käsityksen herroille vain johdatukseksi tulevaan harkintaan ja tutkimiseen. Tässä yhteydessä ajan tämän asian esittämisellä takaa sitä, että kiistän esteettisen tiedon kuuluvan uskonnollisen tiedon alueelle ja sijoitan sen spekulatiivisen historiallisen tiedon piiriin.

Tästä kumpuavat myös omat käsitykseni esteettisten opintojen ja itse taiteen sivistävästä merkityksestä. Kuten sanoimme, estetiikan tutkiminen liittyy lähinnä historian filosofiaan. Historian filosofian tulee käsittää kaikki se, joka muodostaa inhimillisen kehityksen muodon, siis ideaalisen edistymisen siinä kaikessa – poliittinen historia, kirkkohistoria, taidehistoria, kirjallisuushistoria. Taidehistorian filosofia, estetiikka, on siten sinällään yksipuolista tutkimusta, ja se saa selityksensä historian yleisessä filosofiassa.

Taidenautinnolla on sivistävä merkityksensä myös silloin kun se ei perustu tieteelliseen näkemykseen – mikä ilmenee jo luonnonkauniin tarkastelussa – ei-idealisoidun harmonian muodossa, väreissä ja sävelissä. Se sivistää kuten kaikki objektiiviseen sisältyvä – ja erityisesti antamalla sielulle tyynen rauhan ja totuttamalla meitä yhdenmukaisuuteen ulkoisen kanssa. Mutta sen kohottava voima on ainoastaan siinä, että taiteellinen luomus lausuu julki idean, objektiivisesti järjellisen, ikuisen läsnäolon tässä silmänräpäyksessä, ja synnyttää näin tietoisuuden siitä, mihin historian filosofia johtaa – mutta tämä tapahtuu mielteen muodossa, ideaalina, ei ideana. Tässä on taiteen yksipuolisuus. Tieto jää tässä muotoon, jossa loputtomiin lausutaan julki sitä, mitä ei voida sanoa. Ajattelun puhtaassa elementissä, runoudessa, taide itse ylittää tämän muodon ja lähenee spekulatiivista tietoa hengen maailmasta – josta syystä runous ei vain suo taidenautintoa vaan itse selittää merkityksensä, tietonsa henkisen elämän olemuksesta.

Puhdas muodon kauneus on taiteen alin muoto. Vasta silloin, kun taide liittyy korkeampaan henkiseen merkitykseen, se saa todellisen arvonsa. Mutta sellaisenaan myös taide ilmaisee kansanhenkeä ja runoutena se muodostaa kansalliskirjallisuuden ytimen. Se on ikuisen tietämistä tässä määrätyssä käsityksessä, joka luonnehtii kansakunnan henkistä elämää, kansakunnan itsensä luomaan elementtiin, kansalliskieleen sitoutunutta elämää, taiteen täydellistyneessä muodossa. Se on kansakunnan elämän kukka ja kaunein osa, ja sen mukana kansakunta saavuttaa kuolemattomuuden ihmiskunnan historiassa. Onnellinen se kansa, joka on elänyt tämän elämän ja saavuttanut tämän kuolemattomuuden.

 

Akateeminen opiskelu XXIV

 

Hyvät herrat. Meidän on vielä erikseen selviteltävä sitä tieteellisen tutkimuksen osaa, jota kutsumme akateemiseksi.

Jokaisella tiedon alueella, empiirisessä, psykologisessa, historiallisessa ja uskonnollisessa tietämisessä löydämme refleksion toiminnan mielteen olennaisen sisällön käsittämisessä. Refleksio purkautuu muodolliseen ymmärrykseen ja palaa siihen omana perustanaan.

Me koetimme määritellä tämän näkemyksen yksityiskohdissaan tutkiessamme empiiristä tietoa. Tunnustimme, että empiirisen sisällön käsittäminen pysyvänä vaihtuvan muodon vastakohtana jne., sekä erityisesti syyn ja vaikutuksen välttämätön yhteenliittyminen, ei ole annettuna aistihavainnon nojalla vaan ajattelun työnä – ajattelu on tässä se, joka tekee tämän yhdistymisen objektiiviseksi ja yleispäteväksi.

Ajattelu, ajatuksen prosessi, ajatteleva on siten refleksion perusta. Tarkempi tutkimuksemme, lähinnä empiirisen tiedon tarkastelu, koski siksi ajatuksen puhdasta muotoa, ajattelua, arvostelmaa ja johtopäätöstä.

Ajattelu tässä puhtaassa muodossaan on ajatteleva, abstrakti minä.

Myös aistillinen havainto, mielle, refleksio ovat tiedon muotoja. Mutta ne eivät sisällä vain tätä muotona olemistaan, niitä ei voi käsittää erillään sisällöstään. Aistillinen havainto ei ole ilman havaittua, mielle ei ole ilman miellettyä, refleksio ilman yleisen refleksiota määreessä – sisällön ilmenemistä muodossa, voiman ilmauksessa jne. Näillä tiedon muodoilla on se merkitys, että henki tietävänä niissä liikkuu jossain sisällössä – tietää jonkin.

Puhdas ajattelun sisältö arvostelmassa ja johtopäätöksessä on sitä vastoin vain se itse, ajattelun prosessina. Siksi me kutsumme sitä puhtaaksi muodoksi.

Ei ole kysymys siitä, etteivätkö myös mielle ja refleksio olisi ajattelua, tai ettei ajattelu arvostelmana ja johtopäätöksenä toimi myös niissä, mutta se ei ole niissä siinä puhtaassa muodossa, vaan, kuten sanottua, se on ajattelua mielteenä ja jonkin määrätyn sisällön reflektointina.

Voimme lisätä: ihminen ei koskaan ajattele puhtaassa muodossa. Jokaisella arvostelmalla ja johtopäätöksellä on jokin täsmällinen sisältö. Mutta ajattelevana, abstraktisti ajattelevana minänä hän on vain tätä ajatuksen abstraktia prosessia, ajatuksen puhdasta liikettä, puhdasta muotoa – johon kaikki tietämisen sisältö voidaan sisällyttää, se on määrätyn sisällön täyttämän tiedon puhdas mahdollisuus.

Tätä on siis puhdas itsetietoisuus. Mutta psykologisessa kehittelyssä sillä on vielä se merkitys, että se luo perustan mielteelle ja refleksiolle. Ajattelu sellaisenaan, ajatteleva, on se, joka arvostelee, arvioi ja todistaa, ratkaisee ja päättää. Ajatteleva minä, ajatuksen puhdas muoto, on se, joka antaa tiedolle ylipäätään objektiivisuuden ja totuuden.

–––

Tällä psykologisella kehittelyllä on myös oma historiallinen kulkunsa. Emme ole toistaiseksi tarkastelleet tätä puolta, olemme vain koettaneet selvitellä tietämisen käsitteenmukaista järjellistä kehitystä, siis henkeä tietämisenä. Mutta nyt viittaamme siihen, että sama kehitys on myös subjektiivisen hengen kehitys, ajattelevan ihmisyksilön historia. Lapsi elää mielteen maailmassa, lausuu yksinkertaisesti julki havaintonsa sisällön ja jatkaa siitä edelleen tietämisensä oikeellisuutta tai virheellisyyttä pohtimatta. Jälkeenpäin hänet kasvatuksessa opetetaan reflektoimaan ja hän oppii erottamaan sen, mitä asiat varsinaisesti ovat ja mikä on niiden epäolennaista, satunnaista ilmenemistä. Refleksion luonne on, että se on kyllä muotonsa suhteen mielivaltainen, valitsee näkökulmansa oman mielensä mukaan ja järkeilee vapaasti pysyvästä ja satunnaisesta, mutta tämä vapaus on näennäistä, koska refleksio liikkuu annetussa sisällössä eikä ole tietoinen tästä omasta menettelystään. Se toimii, koska sen arvostelmat koskevat umpimähkään käsitettyä, vastaanotettua ja opittua, ja todistaessaan se edellyttää yhden edellytyksen hylkäämistä, jotta se voisi omaksua toisen. Refleksion näkökulma on historiallisesti sitä, mitä kutsutaan tavalliseksi ihmisymmärrykseksi, joka hyväksyy milloin tämän ja milloin tuon oikeaksi yleisesti tunnustettuna ja siksi se on näissä arvioissaan tästä yleisestä mielipiteestä riippuvainen.

Vasta tästä opitusta reflektoinnista ihminen herää tietoisuuteen minästään ajattelevana henkenä ja alkaa vaatia oikeutta ratkaista itse, ottaa ratkaisunsa normin vain omasta sisimmästään. Tämä näkökulma on ymmärtävän ajattelun taso, ratkaisun tekeminen ajatuksen oman aidon muodon mukaisesti.

–––

Tämä kanta on, hyvät herrat, teidän lähtökohtanne akateemisessa opiskelussa sekä käsitteenmukaisena että historiallisena läpikulkuvaiheena tieteelliseen opiskeluun yleensä.

Herrat tietävät paremmin kuin hyvin, mitä tämä vaihe on ja mitä se sisältää. Tarkastelemme tässä aluksi vain sen teoreettista puolta. Te tiedätte myös, että leimallista tälle teidän lähtökohdallenne on vaatimus teidän oikeudestanne saada itse ratkaista todesta ja epätodesta, olla tunnustamatta mitään muuta oppia kuin minkä on itse koetellut, hyväksi havainnut ja omaksunut – sekä tietoisuus siitä, että tämä vaatimus on oikeutettu.

Te olette vapautuneet koulusta. Sen tehtävä oli antaa teille kyky liikkua vapaasti inhimillisen tiedon eri alueilla ja tämän kyvyn kannalta on tarpeen, että teillä on myös jonkinlainen muistitiedon varasto jonka tämän kyvyn harjoittamisen myötä olette omaksuneet ja jonka hallitsemisen kautta itse tuo kyky on tuleva omaisuus. Inhimillinen tieto on tietämisen perintö, muistomerkeissä, kirjoissa ja yhteiskuntaelämän muodoissa säilyneenä.

On totta, että kirjoitus on kuollut kirjain ja että siitä elää vain se, mikä elää nykyisen sukupolven tietoisuudessa. Mutta kaikki kirjoitukset ja kaikki perinne on mahdollista omaksua tähän tietoisuuteen. Se muodostaa myös teille tärkeimmän tiedon lähteen, sillä miten voisikaan teidän oman ratkaisuvallan vaatimuksenne tyytyä siihen olettamukseen, että elämisen arvoista on vain se, joka elää nykyisen ihmiskunnan tietämisessä. Tradition maailma, koko menneisyyden historia on teille avoinna, niin kuin sen arvioimiseksi ja arvostelemiseksi ei tähän asti olisi tehty mitään. Te voitte sanan varsinaisessa merkityksessä tehdä historiaa uudelleen, antaa sille uuden merkityksen ja tulkinnan, jota sillä aiemmin ei ole ollut, te voitte jopa muuttaa nykyisen vallitsevan arvion traditioksi ja antaa sille tulevaisuuden näkökulmasta jonkin toisenlaisen merkityksen kuin mikä sillä nyt on.

Tämä on teidän vaatimuksenne ja minä pidän sitä oikeutettuna.

Minä en kysy, onko tuota vaatimusta olemassa, sillä jos sitä ei olisi, niin se syntyisi heti kun tämä kysymys asetetaan. Minä kysynkin, onko vaatimus todella oikeutettu? – Ja vastaan tähän sillä vakaumuksella, jonka olen tietämisen olemusta etsiessäni kyennyt muodostamaan, että se on oikeutettu!

Vastaan näin toivoen innokkaasti, että vaatimus olisi myös yleinen, koska olen vakuuttunut, että ilman tätä vaatimusta ei ole mitään todellista tiedon halua eikä myöskään minkäänlaisia todellisen tiedon saavuttamisen näköaloja.

Tätä vaatimusta ei nimittäin ole niillä, jotka tulevat tänne vain etsimään leipää, suorittamaan tutkinnot mahdollisimman nopeasti ja sitä kautta saavuttamaan aineellisen toimeentulon näköaloja. Ei pidä kuitenkaan tuomita kaikkia, jotka saattaisivat antaa tällaisen vaikutelman. Akateeminen opiskelu ei ole välttämättä sidottu yliopistoon. Ulkoiset pakottavat olosuhteet voivat pakottaa siirtämään sen yliopiston ulkopuolelle, ja jos välttämätön sekä kiistämätön täällä sivuutetaan, niin vaatimus omasta ratkaisuvallasta tiedon maailmassa voi seurata yksilöä ja kantaa hedelmää niiden hyödyllisten pyrkimysten ohella tai puitteissa, joihin hän ryhtyy. Älkööt sellaiset tapaukset olko poikkeuksia.

Tätä vaatimusta ei ole myöskään niillä, joita johdattaa tyhjä, etten sanoisi lapsellinen kunnianhimo tehdä akateemisesta opiskelustaan kauniin todistuksen saavuttamisen väline ja jotka tyytyvät tähän näköalaan sinänsä tai korkeintaan elävät siinä järjettömässä uskossa, että tutkintoa varten päntätty aineisto todella on tietoa. Meidän ei tule kuitenkaan antaa erehdysten vääristää arviotamme instituutiosta. Voimme tosin ajatella mielessämme akateemisia opintoja, joissa ei tarvittaisi minkäänlaisia tutkintoja. Mutta silloin on valtionvirkoihin vaadittava koe toteutettava yliopiston ulkopuolella, ja oppiarvoihin sisältyvä tunnustus täysivaltaisuudesta tiedon maailmassa vaatii jonkinlaista koetta, jotta se todella olisi tunnustus. Voi olla kokeita, jotka eivät varsinaisesti kuuluisi yliopistoon, mutta joista sen on koululaitoksen heikon tilan vuoksi välttämättä huolehdittava. Niihin on todellakin silloin suhtauduttava kuten kokeisiin. Mitä pikemmin ne hoidetaan pois, sen parempi. Mutta todellista itsenäistä opiskelua edellyttävien asioiden arvoa alennetaan, jos niistä tehdään läksynlukukokeita. Niissä tutkinnonsuorittajan tulee täysivaltaisuusvaatimuksissaan osoittaa tunnustavansa jokin muu kuin pelkästään oman mielipiteen ratkaisuvalta – tästä myöhemmin – ja tämän kautta opiskelijan katsotaan suorittaneen tämän akateemiseksi opiskeluksi kutsumamme vaiheen.

Vielä on jäljellä yksi sinällään jalompi, mutta väärinymmärretty akateemisen opiskelun muoto, joka kiertää sen ensimmäisen ehdon, vapaan ratkaisuvallan vaatimuksen. On nimittäin niitä, jotka nauttivat pelkästä tiedon perinteen keräämisestä ja kokoavat siitä kuolleen, tuottamattoman pääoman aarteen. Tämä on usein ihailtavaa tiedonhalua, mutta se ei tee siitä vähemmän haitallista. Sen puute on mainittu oman ratkaisun puute, koska sellaiseen ei ole halua eikä voimia. Siksi tämä oppi ei myöskään välity eteenpäin, koska sillä ei ole kiinnostusta tällaiseen välittymiseen.

Näistä akateemisen opiskelun nurinkurisista muodoista auttaa pois ainoastaan se mielenlaatu ja suuntautuminen, jota me kutsumme oman ratkaisuvallan vaatimukseksi ja tietoisuudeksi tämän ratkaisun oikeutuksesta. Oikeutuksen perusta on itse tietämisen luonteessa, meillä ei yleisen käsityksenkään mukaan voi olla objektiivisesti totta tietoa, jos se ei ole olemassa subjektiivisena oivalluksena. Mutta oivallusta taas ei voi olla ilman vapaata harkintaa. Meille tämän todistaa tekemämme retki muodollisen, ymmärryksen ajattelun suhteeseen tietoon yleensä – siis että tiedon objektiivisuuden ja sitovuuden perusta on muodollinen ajattelu, ajattelun prosessi, subjektiivinen arviointi ja todistaminen. Tämä muoto itse asiassa johtaa korkeammalle tasolle, järjellisen ajattelun tasolle, mikä osoittaa edelleen sen oikeutusta.

Oma ratkaisu vaatii vielä tällaista pitemmälle menevää kehittelyä, korkeampaa kehitysvaihetta, mikä tunnustetaan historiallisesti jo siinä, että yliopisto on olemassa instituutiona, jossa tällaisen kehityksen on määrä tapahtua. Sen ehtona on, että oman ratkaisuvallan oikeus yliopistossa tunnustetaan. Sillä on tämä tunnustus opetuksen vapaudessa, yliopistollisen sivistyksen varsinaisessa kulmakivessä, ja opiskelijoiden puolella suoranaisesti opiskelun vapaudessa, oppiaineiden vapaassa valitsemisessa. Mutta opetuksen vapaus yliopistonopettajien puolella, täydellinen vapaus kaikesta ulkonaisesta opin ja todistelun kahleesta kieltää jo sinänsä kaiken muun kuin todistamiseen perustuvan vaikuttamisen. Näin se vetoaa opiskelijoiden omaan ymmärrykseen ja vakaumukseen ainoana, joka voi velvoittaa heidät opetuksen vastaanottamiseen.

Tätä on siis todellinen akateeminen vapaus, opetuksen ja todistelun vapautta, oman oivalluksen ja vakaumuksen oikeutta. Niiden vaatiminen on akateemisen opiskelun luonteenomaisin piirre ja oikean opiskelijan tuntomerkki.

 

 

Akateeminen opiskelu XXV

 

Hyvät herrat. Jäimme akateemisen vapauden vaatimukseen oikean akateemisen opiskelun ensimmäisenä ehtona. Tämän vapauden sanoimme olevan opin vapautta sekä opettajan että oppilaan kannalta, opettajan vapautta lausua opetuksessaan julki oma vakaumus, oppilaan puolelta vapautta hyväksyä tässä opetuksessa todeksi vain se, minkä hänen oma vakaumuksensa sellaiseksi tunnustaa ja hyväksyy.

Mutta tämä vapaus ei ole pelkkä oikeus vaan samalla velvollisuus. Opettajan ei pidä opettaa mitään, jossa hän ei ole omasta vakaumuksestaan mukana; oppilaan tulee akateemisissa opinnoissaan pyrkiä lujan vakaumuksen saavuttamiseen. Ja tämä juuri on meille tässä olennaista, että akateeminen opiskelu tällä tasolla on tieteellistä opiskelua, jossa yksilön oikeus itse ratkaista todesta ja epätodesta tulee näkyviin itse tämän ratkaisuvallan vaatimisena ja tietoisuutena vaatimuksen oikeutuksesta.

Teoksestani Akateemisesta opiskelusta herrat löytävät esityksen tästä akateemisen vapauden oikeutuksesta itsetietoisuuden ja tradition välisen suhteen yleisen tarkastelun pohjalta esitettynä. Nyt voimme aiemman psykologisen tutkimuksemme pohjalta johtaa sen refleksion käsitteenmukaisesta siirtymisestä siihen, mitä olemme kutsuneet muodolliseksi tai ymmärryksen ajatteluksi. Olemme sanoneet, että kaikki mielle ja refleksio siirtyy tähän puhtaan muodolliseen ajatteluun, joka on niiden perusta ja joka siksi on myös historiallisesti välttämätön tiedon ja tieteellisen tutkimuksen kehityksen momentti.

–––

Voisi näyttää varsin triviaalilta väitteeltä, että ihmisen kaiken tiedon tulee olla myös hänen omaa vakaumustaan. Voidaan sanoa, että kaikki tietohan on välttämättä yksilön tietoa, yksilön täytyy itse tietää se, minkä hän tietää. Mutta myös julkisessa elämässä on suuri ero tämän annetun muodon ja vakaumuksen välillä, sen psykologisen muodon välillä, että ihmisen minä kantaa mukanaan omaksumaansa tietoa, ja sen psykologisesti käsitteenmukaisen välillä, että hänen minällään on tässä tietämisessään elämänsä ja olemassaolonsa, siis että ihmisen itsetietoisuuden tulee olla tässä hänen tietämisessään. Toisin sanoen: on eri asia, että ihminen erottaa itsensä tietämisestään tämän yleisenä muotona ja hylkää tiedon, joka on hänen itsetietoisuutensa kannalta samantekevää, kuin että ihminen tietää tämän itsetietoisuutensa olemassaolon omassa tietämisessään niin että hänen elämänsä ja olemassaolonsa on siinä. Silloin hänen vakaumuksensa on hänelle pyhä eikä hän lahjoita sitä pois tai anna alistaa sitä, koska hän silloin tuhoaisi itsetietoisuutensa, henkisen minänsä. Tällaisen vakaumuksen oikeudesta ja velvollisuudesta me puhumme, se juuri on tieteellisen tiedon välttämätön ehto, ja sen vaatiminen on tieteellisen opiskelun välttämätön lähtökohta. Tästä lähtökohdasta olemme akateemisen opiskelun osalta puhuneet.

Jos siis tätä vaatimusta ei ole, eikä se elä opiskelijan henkisenä elämänä ja olemassaolona niin silloin ei ole oikeaa akateemista opiskelua.

Kaikilla ihmisen pyrinnöillä on oma arvonsa. Voimme kuitenkin väittää, ettei elämässä ole mitään kauniimpaa kuin seistä puhtaana ja vapaana kaikista muista inhimillisistä intresseistä kuin siitä ainoasta, että etsii totuutta, eikä pyydä elämältä mitään muuta kuin saada katsella totuutta kasvoista kasvoihin – kun sen lisäksi tuntee nuoruuden voiman pulppuavan suonissaan eikä kaihda mitään vaivannäköä liian ankarana eikä mitään uhrausta liian suurena tämän päämäärän saavuttamiseksi. Tämän vapaan olotilan tulisi kohottaa ylioppilaan itsetuntoa, tämän epäitsekkään pyrkimyksen tulisi sytyttää hänen innostuksensa, mutta ei kuitenkaan kohottaa hänen itsetunnettaan turhamaiseksi ylpeydeksi ja muiden inhimillisten pyrkimysten vähättelemiseksi. Hän on kuitenkin myös tässä vain etsijä ja hänen etuoikeutetun asemansa pitäisi luoda häneen nöyrä kiitollisuus yhteiskuntaa kohtaan, joka hänelle on sen suonut. Sen pitää sytyttää hänen innostuksensa, mutta ei tyhjään nautintoon, vaan iloon niistä tuloksista, joita hänen ponnistelunsa voivat tuottaa, sekä rohkeuteen yhä uudelleen jatkaa ja voimistaa noita ponnisteluja.

Hyvät herrat. Minulla ei todellakaan ole sanoja kyllin voimakkaasti painaa mieleenne tietoisuutta teidän etuoikeutetusta asemastanne elämässä, ja ilmaista omaa näkemystäni tämän aseman suuresta merkityksestä. Jokaisen ihmisen tulee ajatella nöyrästi itsestään, mutta kukaan ei voi arvostaa liian korkealle omaa tehtäväänsä, omaa asemaansa elämässä ja niitä velvoitteita, joita se hänelle asettaa. En kaihda sanomasta, että niin tämä nöyryys kuin tämä korkea arvostaminenkin kuuluu ennen muuta nuoruuteen, joka voi luoda katseensa ihmisen korkeimpiin päämääriin, eikä tunne minkään rajoittavan mahdollisuuksiaan niiden saavuttamiseksi. Kaikkein selkeimmin se kuuluu teille, jotka yhteiskunta on asettanut tälle paikalle taistelemaan totuuden palveluksessa ja joille se on niin huolekkaalla hoivaamisellaan valmistanut kyvyn täyttää tämä tehtävä sen arvon mukaisesti. Kunpa tämän tehtävänne korkea arvostus ja se itsetunne, josta olen puhunut, täyttäisi rintanne niin, ettei siellä olisi minkäänlaista sijaa – en sano alhaiselle, vaan edes vähäisemmälle kuin tälle tehtävälle.

–––

Tässä on se perusta, jolle akateeminen opiskelu pitää rakentaa. Mutta miten itse opiskelu etenee, mistä se muodostuu? Vastaus näyttäisi yksinkertaiselta. Se perustuu tiedon perinteen omaksumiseen – tiedon omaksumiseen omaksi vakaumukseksi – tai vielä rajatummin: sen tietämisen osan omaksumiseen, joka voidaan tehdä omaksi vakaumukseksi ja siinä muodossa, joka sen sellaiseksi merkitsee.

Tämä näyttää yksinkertaiselta. Mutta meille se ei riitä. Me emme tyydy johtopäätökseen, joka tosin voisi vakuuttaa meitä, että tämä on varmaankin oikea tapa opiskella ja tietää. Me emme tyydy mihinkään muuhun tapaan kuin siihen, mikä on ainoa, tietämisen oma, sen itsensä antama muoto.

Siksi palaamme takaisin siihen, mitä olemme oppineet hengen psykologisesta kehityksestä ja tieteiden järjestelmästä.

Ymmärryksen ajattelu, ajattelun puhdas prosessi, joka muodostaa abstraktin itsetietoisuuden ja jonka merkitys sekä tehtävä on siinä, että se muodostaa mielteen ja refleksion perustan, tarkemmin sanoen refleksiomääreiden sitovuuden ja niiden välttämättömän ykseyden, ja jonka historiallisen ilmenemishetken yksilön elämässä olemme todenneet olevan akateemisten opintojen alkupiste, vaatimuksena oman vakaumuksen pätevyydestä ja tietoisuutena tämän vaatimuksen oikeutuksesta – tätä ymmärryksen ajattelua ovat, kuten totesimme, ajattelun puhtaat muodot, arvostelma ja johtopäätös – nämä itse ajattelemisena, ajattelun prosessina ja liikkeenä.

Arvostelmassa ajatteleva yhdistää subjektin ja predikaatin. Arvostelmassa sanotaan, että subjekti on predikaatti – mutta se on vakuuttamista. Ajatteleva erottautuu tässä ajatuksesta, ajattelun muodosta, hänen vakaumuksensa saa aikaan, että subjekti on predikaatti – sillä niiden ykseydelle ei tässä ole mitään muuta perustaa kuin niiden mielivaltainen yhteensaattaminen. Siksi voimme sanoa, että arvostelma on vakaumuksen välitön muoto. Se, joka esittää arvostelmia asioista ja olosuhteista lausuu niistä omat arvionsa, oman mielipiteensä ja vakaumuksensa, mutta ei sano myöskään mitään sen enempää. Arvostelmaa vastaan voidaan asettaa toinen arvostelma – molemmat ovat yhtä oikeutettuja. Se, että on joka asiasta omaa mieltään, on tietenkin omaa vakaumusta – mutta tämä vakaumus ei ole oikea, koska se on perusteeton, sillä ei ole lujuutta ja siksi se voidaan koska tahansa hylätä ja esittää jokin toinen arvostelma.

Vasta siirryttäessä johtopäätökseen tämä arvostelman subjektiivinen muoto ylitetään. Johtopäätöksen välitermi esittää arvostelman perusteen, tekee sen todistelun oikeutetuksi ja todeksi. Ajatteleva ei enää eroa itse ajatuksesta eikä ole subjektin ja predikaatin yhdistäjä – jälkitermi ja esitermi – vaan siirtyy nämä molemmat yhdistävään välitermiin. Johtopäätös on siten ajatuksen todellinen muoto, ajattelun koko prosessi, ajattelu sellaisenaan julkilausuttuna ja määrätyssä ajatuksessa läsnäolevana. Johtopäätös lausuu julki vakaumuksen, mutta se on perusteltu, luja vakaumus joka sisältää oman totuutensa todistamisen. Välitermi ei todista mitään, jos se voi vaihtua. Mutta juuri se, että tämä subjekti on tämä predikaatti, koska tämä välitermi, eikä mikään muu, yhdistää ne, se tekee todistuksesta objektiivisen ja yleispätevän. Mutta julkilausuminen ei tee vakaumuksesta lujaa ja todellista vakaumusta muutoin kuin todistettuna – siksi vakaumus ei voi olla yksilön mielipide asiasta vaan todistettu, objektiivinen, yleispätevä – niin kuin sanotaan, jokaisen järjellisen ihmisen hyväksymä tieto. Oman vakaumuksen vaatimus kumoutuu siten siinä mielessä, että se tarkoittaisi omaa, perustelematonta ja todistamatonta ratkaisua. Mutta sen oikeutus lujan, objektiivisesti perustellun vakaumuksen vaatimuksena pysyy. Aivan ilmeisesti vain tämä vaatimus johdattaa arvioinnista todisteluun.

Mutta ilmeistä on myös, että siirtymällä todisteluun vakaumus myös hakee voimaansa traditiosta. Olemme kutsuneet tätä siirtymäksi pelkästä ymmärryksestä järjelliseen ajatteluun – täsmällisiin ajatuksiin, täsmällisten termien omaan järjelliseen yhteyteen. Tämä yhteys on välittömänä traditionaalinen yhteys, ja vakaumuksen on uppouduttava siihen kuten tieteellinen vakaumus uppoaa tieteen traditioon.

Näin asia todellakin on. Jos ihminen haluaa pitäytyä mielivaltaisessa, perustelemattomassa arvioinnissa ja arvostelemisessa ja lausuu julki mielipiteitään, arveluitaan ja käsityksiään, hän ei koskaan saavuta mitään vakaumusta ts. hän ei saavuta mitään lujaa ja itsenäistä vakaumusta, jonka puolesta hän voi elää ja kuolla, vakaumusta jota hän palvelisi ja joka antaisi hänelle rohkeutta sekä voimaa siihen. Jos hän sitä vastoin haluaa saavuttaa lujan vakaumuksen ja todistaa itselleen oman tietämisensä totuuden, sen täytyy tapahtua niin että hän suo itselleen tradition tarjoaman tietämisen sisällön järjellisen ykseyden.

Tämä järjellisen ajattelun taso on se, joka on meidän kannaltamme siirtymä psykologisesta tiedosta historiallisen tietämisen alueelle. Siksi sanoimme, että kielessä ihminen kohtaa tradition ja historian, ja tieteellisestä tiedosta sekä opiskelusta puhuttaessa voimme hyvin sanoa, että traditio koostuu käytännöllisesti katsoen kokonaan kielestä, sekä puheessa että kirjoituksessa säilyvän tietämisen muodossa.

Mutta tunnustimme, ja se näyttääkin varsin selvältä, että ajattelu tällaisena pelkkänä perinteen ykseyden selvittelemisenä on siihen sidottua. Tästä näkökulmasta haluamme sanoa, että vakaumus kadottaa kokonaan oman ratkaisuvallan luonteen, jos se vajoaa traditioon ja siten jättää todistelun tämän varaan, seuraa tradition järjellistä järjestystä ja antaa sen todistaa. Mutta tämä ajattelun epävapaus kumoutuu historian spekulatiivisessa käsittämisessä. Kuten menneisyys on läsnä vain nykyisen sukupolven tietoisuudessa ja tulevaisuus nousee siitä ollen läsnä ainoastaan itseään tuottavana syynä, niin sama koskee myös tietämisen perinnettä. Se on sitä mitä on vain sellaisena kuin nykyinen polvi sen omistaa, ja samalla tavoin määräytyy, mitä se tulee olemaan. Järjellisesti ajatteleva yksilö ei vain kannata traditiota vaan sen järjellisen yhteyden selvittelemisen kautta antaa sille jonkin uuden olemassaolon – saavuttaa tämän selvittelyn kautta lujan vakaumuksen, mutta vakaumuksensa kautta tarjoaa tämän tradition uudelle sukupolvelle myös uudessa muodossa. Tässä on ihmiskunnan ja maailmanhistorian kulun suuri salaisuus ylipäänsä, tämä inhimillisen tiedon ja tahdon vapauden salaisuus. Tässä prosessissa tieteellistä tutkimusta harjoittava tutkija saavuttaa vakaumuksen, ja niin tämä vakaumus vie tiedettä edelleen uuteen kehitysvaiheeseen.

Tämä on tieteellisen tiedon kulku. Näyttää selvältä, että sen toteuttamisessa on tiedemiehen koko elämäntyö. Voi olla vaikea sanoa, miten akateeminen opiskelu vain yhtenä sen osana voidaan rajata. Yleisesti voidaan kuitenkin sanoa, että opiskelija pääsee ja hänen tulee päästä yliopistosta silloin kun hänen pyrkimyksensä vakaumukseen on saavuttanut sen tason, että työ sen puolesta lankeaa yhteen tieteen kehityksen kanssa. Tämä on siis päämäärä, johon akateeminen opiskelu pyrkii. Se, joka asettaa itselleen jonkin vähäisemmän päämäärän, voidaan toki laskea ylioppilaiden joukkoon, mutta yliopistoon hän ei kuulu.

 

Akateeminen opiskelu XXVI

 

Hyvät herrat. Tradition järjellisen yhtenäisyyden selvittelyn kautta ihminen antaa sille uuden olemassaolon muodon ja kehittää sitä. Tämä uusi muoto on nykyhetkessä olemassaolevaa tietämistä ja tulevaisuudelle jätettävää perinnettä. Tieteellinen tutkimus on tällaista selvittelyä ja samalla tieteen tradition kehittämistä. Tähän työhön yksilö pääsee mukaan pyrkimällä oman vakaumuksensa voimaan saattamiseen, ja akateemiseksi tutkimukseksi kutsumme sitä osaa tästä työstä, joka johtaa vakaumuksen oikeuden vaatimisesta tällaiseen tradition kehittämiseen.

Vakaumus saa alkunsa perusteettomasta arvioinnista. Mutta ollakseen todellinen vakaumus se muuttuu todisteluksi. Kun todistaminen tapahtuu tradition järjellisestä ykseydestä lähtien, niin oma vakaumus on saavuttanut lujan pohjan ja akateeminen opiskelu on saavuttanut tavoitteensa.

Tämä on se, mitä yleensä kutsutaan tieteelliseksi ymmärrykseksi, vaikka yhtä usein ollaan epätietoisia siitä, mitä sillä pitäisi tarkoittaa. Epäsystemaattisen tiedon keräilyä ei voitane pitää tieteellisenä ymmärryksenä. Useimmiten ajatellaan, että johonkin annettuun järjestelmään perehtyminen ja tiedon kerääminen oppikirjoista ansaitsisi tämän nimen. Me emme voi hyväksyä sellaista käsitystä.

Tradition tarjoamiin järjestelmiin tutustuminen on luonnollisesti tieteen traditioon perehtymistä. Mutta jos siihen perehdytään vakaumuksen löytämiseksi, niin annettu järjestelmä ei riitä. Miksi. Koska tieto siitä ei ole vakaumusta. Mutta entä jos on koetellut annetun järjestelmän ja havainnut sen todeksi? Tällainen koettelu voi johtaa totena pitämiseen, vakaumukselliseen arvosteluun, mutta todellista vakaumusta se ei ole niin kauan kuin järjestelmällä on annettu muotonsa. Todelliseen vakaumukseen kuuluu järjellinen selvittely, todistaminen. Mutta todistelu ei voi olla mitään muuta kuin yksilön omaa työtä. Traditio ei itse voi mitenkään todistaa omaa totuudellisuuttaan. Yksi yksilö ei voi todistaa mitään toisen puolesta – siis todistaa, että tuolla toisella on luja vakaumus todistuksen totuudellisuudesta. Tällä tavoin syntynyt vakaumus on täysin riippuvaista auktoriteetista, se on arviointia ja arvostelua, joka voi muuttua. Ihmisen täytyy itse käydä läpi todistus saavuttaakseen vakaumuksen. Mutta tällainen todistaminen taas antaa välttämättä traditiolle jonkin uuden muodon. Voidaan toki täysin latteasti sanoa, että jos monet tietävät saman asian, niin jokainen tietää sen kuitenkin omalla tavallaan. Ja itse asiassa tämä sisältää jo traditionaalisen uuden muotoilemisen. Emme kuitenkaan puhu tästä latteasta käsityksestä vaan tieteellisestä tiedosta ja tieteellisestä todistelusta – joka ei anna tiedolle uutta muotoa pelkästään tietona vaan tieteellisenä totuutena, todistettuna tietona ja siihen perustuvana vakaumuksena.

On helpompaa tunnustaa, että jokin mennyt historian ajankohta on kuollut ja kuopattu kuin ettei se nyt elävän sukupolven tietoisuudessa enää ole samaa kuin mitä se toimivien persoonien omassa tietoisuudessa aikanaan oli.

Silloin ajatellaan kuitenkin, että menneen ajan tietäminen ainakin sellaisena kuin se on selkeästi pergamenttirullille ja painotuotteisiin kirjattuna, on säilynyt tähän päivään muuttumattomana. Mutta nyt ei ole kyse kuolleista pergamenteista ja painotuotteista, vaan menneen tietoisuuden todellisesta elämästä nykyhetkessä ja vielä paremmin sen järjellisestä ykseydestä. Se on nyt sitä, mitä se ei ole koskaan ennen ollut, eikä se tule koskaan tulevaisuudessa pysymään samana. Refleksio tarjoaa tähän helpon selityksen, kun tarkastelemme esimerkiksi kreikkalaisten tietämystä myöhempien aikojen ja oman aikamme tiedon yhteydessä eikä sellaisena kuin se sinänsä ja itselleen oli. Tämä selitys onkin jokseenkin oikea. Mutta siihen on vielä lisättävä, että mitään muuta tarkastelutapaa ei pidä olla eikä voikaan olla, vaan että juuri tämä on järjellinen ykseys. Meidän on vieläpä väitettävä, että me ymmärrämme kreikkalaisten elämää ja tietämystä paremmin kuin mitä he itse ymmärsivät – koska me ymmärrämme myös sen yhteyden sitä ennen kadonneeseen ja näemme siten sen yhtenäisyyden selvemmin kuin he itse näkivät. Tietoa sen yhteydestä tulevaan kreikkalaisilla ei edes ollut. Ja tässä juuri on kunkin ajan tietämyksen järjellisyys, joka näin elää ja jatkuu kautta aikojen, sellaisena kuin se on järjellistä, niin että kunkin ajan senhetkinen tietämys sellaisenaan katoaa jatkuakseen sitten kuvatulla tavalla.

Kun nyt sanomme, että akateemisen opiskelun on määrä johtaa vakaumuksen vaatimuksesta sille tasolle, jossa vakaumuksen muodostuminen yhtyy tieteen kehitykseen, niin tämä tarkoittaa luonnollisesti jotain enemmän kuin mitä tieteellisellä ymmärryksellä tavallisesti tarkoitetaan. Tähän nimittäin sisältyy vaatimus siitä mitä kutsutaan tieteelliseksi luovuudeksi. Se on tosin paljon vaadittu, näin ainakin yleensä ajatellaan.

Mutta itse asiassa yliopistoissa vaaditaan sitä – vaikkakin vaatimukset usein täytetään kovin kehnosti. Tiedekuntien oppiarvoja varten tarvitaan disputaatio tai kirjallinen tutkielma jollain tieteenalalla. Jos näistä vaatimuksista tehdään muotoseikka ja opinnäytteisiin kootaan vain opittua muistitietoa tai niissä märehditään sata kertaa sanottua, niin se on kaavamaisuutta, johon on jouduttu yksinomaan opiskelijoiden haluttomuuden ja kyvyttömyyden vuoksi. Asian auttamiseksi on yksi, mutta vain yksi pettämätön keino. Tehkää hyvät herrat tällaisesta opinnäytteestä vakaumuksen julkituomisen väline, jota te olette valmiit puolustamaan ketä tahansa vastaan, ei auktoriteetteihin vetoamalla – sillä se ei luo vakaumusta – vaan todellisen todistelun kautta, sellaisena kuin se kullakin tieteenalalla asiaankuuluvasti toteutetaan. Silloin kukaan ei voi kieltää, etteikö vakaumuksen muodostuminen kulje yhdessä tieteen kehityksen kanssa. Sellaisenaan tämä vakaumus todistetaan vain yhdessä kohdassa, jossain yksittäisessä tieteellisessä kysymyksessä. Mutta ensinnäkin tieteessä ei ole erillisiä kysymyksiä, sillä tiede on tietämisen järjellistä ykseyttä. Toiseksi yksittäisessä kysymyksessä ei myöskään voi olla mitään vakaumusta, vaan silloin kun vakaumus esitetään jonkin yksittäisen tieteellisen kysymyksen puitteissa, sen on nojauduttava johonkin yleiseen tieteelliseen vakaumukseen. Ja kolmanneksi tässä ei ole kyse sellaisesta oivalluksesta, joka tekisi kaiken tulevan tutkimuksen turhaksi, vaan siitä, että tulee olla vakaumus ja että sen tulee todistaa omasta olemassaolostaan ja oikeutuksestaan.

Vakaumus voi olla väärä ja todistukseen voidaan esittää vastaväitteitä. Tämä on kaiken vakaumuksen ja todistelun äärimmäinen päätepiste. Mutta tieteen ja ylipäätään inhimillisen tiedon kannalta yksikään tieteellinen vakaumus ei ole turha – olkoon oppi voimassa sitten lyhyemmän tai pitemmän aikaa. Ja kun kyse on akateemisesta opiskelusta, niin siinä riittää, että jokin tieteellinen vakaumus ylipäänsä on syntynyt, sillä vahvemmat vastaväitteet eivät hävitä tieteellistä vakaumusta vaan pelkästään lujittavat sitä, kun uusi näkemys eri kantojen taistelussa tulee entistä lujemmin todistetuksi.

Yhteiskunnan tarpeiden vuoksi yliopistosta on tullut ensi sijassa valtion virkamiehiä valmistava oppilaitos. Mutta tällainen sivistys vaatii tieteellistä vakaumusta ja todistelua yhtä lailla kuin tieteenharjoittaminen ex professo [ammatin perusteella]. Mitä tehdään papilla, jolla ei ole minkäänlaista tieteellistä näkemystä siitä uskonopista, jota hän saarnaa? Tai tuomarilla, jolla ei ole tieteellistä näkemystä laeista, joita hän soveltaa. On ollut aikakausia, jolloin kansanmiehet ja naiset ovat saarnanneet hyvinkin vaikuttavasti ja parhaat sotilaat ovat laatineet lait – mutta ne ajat ovat hajaannuksen aikakausia, jotka valmistavat tietä uudelle ja paremmalle, mutta tämä pääsee kuitenkin vallalle vain tieteellisen oivalluksen ja vakaumuksen ansiosta. Uskonnonopettajan ei tule vain välittää opittua vanhaa tietoa, vaan hänen tulee toimia uskonnollisen tietämisen kehittämiseksi. Myöskään tuomarin ei tule vain soveltaa lain kirjainta – hänen tulee soveltamistyönsä kautta muokata lakia ja oikeustietoisuutta. Molempiin vaaditaan lujaa tieteellistä vakaumusta, muutoin pappi omaksuu kansansaarnaajan ja tuomari sotilaan työn, ja hajaannus on jälleen edessä, pahempana tai lievempänä.

Ylipäätään inhimillisen tiedon kehitys jatkuu kirjojen ohella myös käytännön yhteiskuntaelämässä. Mutta se ei voi menestyä ilman tieteellistä perustaa. Päinvastoin myös kokemus osoittaa, että kehittyminen onnistuu vain siinä määrin kuin yhteiskunnan käytännössä näkyy tieteellinen vakaumus.

Pitäkää siis hyvät herrat opinnäytteissänne periaatteena, että osoitatte vakaumusta, ettekä vain esitä opittua tietoa. Vakaumuksen todistaminen ei voi tapahtua muuten kuin esittämällä tiedon tradition järjellinen ykseys, mikä osoittaa, että tälle perinteelle on annettu uusi elämä, eikä ole haudattu itseään ja omaa tietoaan poismenneiden joukkoon.

Periaate on siis tämä: vakaumuksen vaatiminen ja tämän vaatimuksen toteuttaminen.

Minun kokemukseni opettaa, että nuorison parhaimpien sielujen keskuudessa tämä vaatimus on vallitseva ja että yliopistoon saapuvissa nuorissa usein palaa jalo vakaumuksen etsimisen halu, joka suuntautuu ihmiskunnan tärkeimpiin, jos kohta myös inhimillisen tiedon kaikkein vaikeimmin ratkaistaviin kysymyksiin. Mutta mikä sitten saa tämän halun melkeinpä yhtä usein jäämään tuloksettomaksi? Syynä on se, ettei tiedetä, miten tuota vakaumusta tulee etsiä – ja lisäksi hyvin laajalle levinnyt usko siihen, että tieteelliseen vakaumukseen on olemassa jonkinlaisia kuninkaanteitä.

Olen myöntänyt sen. Instituutiomme ovat epätäydellisiä ja yliopistoon kuuluu sellaisia kokeita ja kokeiden aineita, jotka pikemminkin kuuluisivat kouluun, mutta joita koululaitos nykyisellään ei voi ottaa hoitoonsa. Näiden asioiden parissa työskentely vääristyy usein ylipäätään pelkäksi koulumaisuudeksi. Yksi opinnäyte on yhtä hyvä kuin toinenkin, opiskelu ylipäätään kokeisiin lukemista. Mutta ihmisen täytyy joka hetki tukeutua vallitseviin olosuhteisiin ja heittäytyä niihin, mutta hänen ei tule sallia niiden lannistaa itseään.

Hoidettakoon siis jäljellä olevat koululäksyt koululäksyinä – selvitettäköön ne nopeasti ja säästettäköön intoa sekä aikaa varsinaiseen akateemiseen opiskeluun. Vahva tahto vie helposti tämän karikon yli.

Mutta vakaumuksen kannalta todella tuhoisaa on se, ettei vastaleivottu ylioppilas ymmärrä ja usko, että traditioon syventyminen on ainoa tie, jolla hän voi hankkia itselleen todellisen vakaumuksen. Hän etsii sitä brosyyreistä ja pikkuteoksista, sanomalehdistä, aikakauskirjoista tai joidenkin suunpieksäjien eskadroonista – ja tämän löysän etsiskelyn rinnalla varsinainen akateeminen opiskelu jää sikseen – siitä tulee vain tutkinnon suorittamista. Harvassa ovat ne, jotka ovat yhdistäneet tutkinnon ja vakaumuksen. Näin on kuitenkin tapahduttava, jos jonkinlainen vakaumus halutaan saavuttaa. Vakaumuksen vaatimuksen tulee määrätä akateemista opiskelua, sen tulee määrätä kulkureitti, tutkinto ja tutkintoon kuuluvat aineet.

Luentoja on kuunneltava ja lyhyistä oppikirjoista on niiden kannalta hyötyä, voidaanpa niitä muutoinkin lukea yleiskatsauksen saamiseksi. Mutta hän, joka ei ajoissa koko sielunsa palolla suuntaudu johonkin tieteeseen ja etsi tietoa tieteensä suurilta miehiltä eikä heidän kompilaattoreiltaan ja kommentaattoreiltaan, hän on tuhlannut aikaa ja voimia. Tietä vakaumukseen emme voi oppia perässäkulkijoilta, se on opittava suurilta itsenäisiltä hengiltä. He eivät suinkaan lannista tutkimisen halua ja oman ratkaisuvallan vaatimusta – päinvastoin heiltä opitaan, että tämä halu ja vaatimus ovat tieteellisen tutkimuksen sydämenlyönnit. Heihin tutustuminen lannistaa tietenkin tyhjät vaatimukset, brosyyriviisaudet ja kalenterimuotoisen vakaumuksen – arvostelemisen ja resoneeraamisen vakaumuksen. Mutta sen sijaan se kohottaa todistamisen vakaumukseen ja osoittaa tien siihen, vakaumukseen joka liittyy tieteen kehitykseen. Siksi sanon, että sellaisen, joka ei ole tutustunut tieteen suuriin henkiin heidän omien töidensä kautta, on vaikea luoda mitään todellista vakaumusta. Siihen nimittäin johdattaa traditioon perehtyminen – ja ihmisen elämä on liian lyhyt käytettäväksi sen kaiken hajanaiseen keräilyyn, joka noiden suurten henkien polttopisteestä voidaan tavoittaa kerralla.

 

Akateeminen opiskelu XXVII

 

Hyvät herrat. Lopetin viimeksi siihen, minkä olemme katsoneet akateemisen opiskelun tehtäväksi, että opiskelijan pitää tehdä tutkintoon valmistautumisesta työtä vakaumuksen saavuttamiseksi, ja tässä asiassa osoitimme aina varman tien, tieteen suurten mestareiden omiin teoksiin tutustumisen, ei siis kompilaattoreiden tekemiin yhteenvetoihin, tai jos näitä tarvitaankin, niin niiden ohella tarvitaan itse alkuperäisteoksia.

Heitä, suuria mestareita ovat ennen muita tieteen itsenäiset mestarit, ja heiltä voimme oppia itsenäisyyttä; he ovat oikeita johdattajia omaan vakaumukseen. Mikä kanssakäyminen olisikaan yhtä arvokasta kuin seurustelu heidän kanssaan, ihmiskunnan kaikkien aikojen suurimpien kanssa. Mieltymyksen tällaiseen seuraelämään tulee luonnehtia myös opiskelijaelämää. Myös koulupojan tulee työskennellä kirjan kanssa ja sen tulee olla hänen ensisijainen askareensa. Mutta ylioppilaalle kirjan tulee olla pelkkä paikka, jossa hän kohtaa menneisyyden ja oman aikansa suuret henget ja jossa hän, vähäinen tiedonetsijä, saa vapaasti vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan, kunhan se vain tapahtuu vakavin mielin ja arasti, mikä on hänen ikäkaudellaan ansioksi, sekä nöyryydellä, jota nuo suuret miehet voivat vaatia häntä paljon tietävämmiltäkin.

Hänen suhteellaan suuriin poismenneisiin on tässä vielä suurempi merkitys. He ovat kuolleita. Heidän teoksiaan opiskelemalla hän herättää heidät jälleen henkiin – elämään joka idealtaan on korkeampi kuin heidän maallinen elämänsä koskaan oli. Sillä he elivät ja työskentelivät voidakseen jatkuvasti elää ja vaikuttaa ihmiskunnan historiassa, ja tähän heidän tavoittelemaansa elämään heitä palauttavat ne, jotka nyt uppoutuvat heidän kirjoihinsa. Niin kuin kaikki traditio kunkin uuden ajan tietoisuudessa saa uuden, entistä kehittyneemmän muodon, niin se myös suhtautuu siihen mitä he ovat jättäneet jälkeensä, ja heidän omaksumisensa nykyisen ajan tietoisuuteen antaa itse asiassa myös heidän henkiselle elämälleen uuden, korkeamman muodon.

Minun nähdäkseni opiskelijaelämän pitäisi omaksua oma muotonsa ensi sijassa juuri tällaisesta suhteesta traditioon – ja tietyn vetäytymisen ulkonaisesta elämästä, päivänkohtaisista kuohunnoista, tulee olla sille tyypillistä.

Lisään: yliopistonuoriso on samassa suhteessa yliopistonopettajiin. Nuorison tehtävä on pitää näiden elämäntyön paras osa hengissä. Ero on vain siinä, että nuorison pyrkimys omaan vakaumukseen ja siihen perustuva halu omaksua opettajan opetusta vakaumuksen itsenäistä työstämistä varten vaikuttaa puolestaan myös opettajiin, määrää heidän tieteellistä tuotteliaisuuttaan ja sitä kautta yliopiston koko tieteellistä elämää. Sillä opettajalta vaaditaan kyllä poikkeuksellisia lahjoja ja suunnattomasti voimia jatkaakseen työtään niin kuin pitää, jos hän saa vastaansa ainoastaan haluttomuutta ja välinpitämättömyyttä, eikä ole kovinkaan kummallista, jos tämäkin toiminta latistuu pelkkien käsikirjojen tasolle, jollei se kohtaa mitään muita pyrkimyksiä kuin tutkintotodistuksen saavuttamisen. Teidän vallassanne, hyvät herrat, ei siten ole ainoastaan määrätä siitä, mikä teidän opettajienne työstä jää elämään ja mikä osa siitä saavuttaa teidän tietoisuudessanne korkeamman olemassaolon. Teidän vallassanne on myös kannustaa opettajianne heidän toiminnassaan korkeammalle, niin että vaaditte opastajiltanne itsenäistä vakaumusta, ei pelkkää läksytietoa.

–––

Tästä näkökulmasta käsin on yleisesti nähtävä ja organisoitava myös ylioppilaselämä.

Yhteiskunnassa toimivalla kansalaisella on oma määrätty tehtävänsä, jonka puitteissa hän joutuu enemmän tai vähemmän kosketuksiin vallitsevien yhteiskunnallisten olosuhteiden ja niiden edustajien kanssa. Ylioppilaan elämä sitä vastoin on sangen rajoitettua. Kirjallinen perinne, oppisalit ja keskinäinen yhteiselämä ovat ne piirit, joissa hän pääasiallisesti liikkuu. Yhteiskuntaelämän rettelöt ja sitä usein kohtaavat kuohunnat jäävät hänelle vieraiksi. Ylioppilaselämään kuuluu siksi kiistatta tietty sulkeutuneisuus – omaan itseensä vetäytyminen, jota ilman ylioppilas ei voi täyttää omaa tehtäväänsä.

Tällainen syrjäänvetäytyminen yleisestä yhteiskuntaelämästä on ylipäätään tiedemiehen osa. Hän ei seurustele päivänkohtaisessa, kirjavassa vilinässä vaan menneisyyden suurten henkien kanssa – hän elää ideoiden maailmassa, ei ajankohtaisissa käytännön tehtävissä. Niin on myös ylioppilaan laita. Hänellä kyse on lisäksi pyrkimyksestä vakaumukseen, jota hänellä ei vielä ole, kun taas tiedemiehellä tulee olla saavutettuna enemmän tai vähemmän luja vakaumus.

Yliopisto-opiskelunsa suorittaneella tiedemiehellä on toki myös kansalaisvelvollisuutensa, jota ylioppilaalla ei vielä ole. Mutta tiedemiehenä hänen tulee muutoinkin tukeutua olemassaoleviin olosuhteisiin, jottei hän hukkuisi niin sanotusti tyhjiin teorioihin, siis päähänpistoihin, joilla ei ole mitään yhteyttä historialliseen kehitykseen. Samoin myös ylioppilaalta vaaditaan jonkinlaista kosketusta vallitsevien tapojen kanssa, jottei ylioppilaselämä muuttuisi hurjaksi ja raa’aksi. Tämä vaatimus kosketuksista ulkomaailman kanssa voidaan perustella myös syvällisemmin kuin pelkkänä järkevyytenä. Ylioppilaselämän sulkeutuneisuus synnyttää nimittäin negatiivisen asenteen toimeliasta elämää kohtaan. Jotta ymmärtäisi myös sen perustuvan itsenäiselle vakaumukselle, tulee ylioppilaselämän saada vaikutteita ja reflektoida itseään tällaisten kosketusten kautta. Ylioppilas ei voi hahmottaa ja määrätä omaa elämäänsä ilman minkäänlaista suhdetta aktiiviseen yhteiskunnalliseen elämään. Muutoin on vaarana, että hän joko yliarvioi oman elämänsä ja asemansa arvon, tai sitten aliarvioi niitä. Hänen asemansahan on etuoikeutettu. Yhteiskunta on asettanut hänet paikalle, jossa hänen etuoikeutenaan on tehdä tieteen perinne eläväksi, omaksua se tietoisuuteensa ja siten antaa sille uusi muoto, ja tästä tietoisuudestaan käsin hän tulee luomaan tieteen ja inhimillisen sivistyksen tulevaisuutta. Mutta hänen tulee oppia, että inhimillisillä tavoilla on hänestä riippumattakin lujat ja järjelliset muotonsa, ja toisaalta nämä muodot juuri järjellisyytensä vuoksi ovat kehittyviä, viime kädessä ideoiden kehitystä ja siten tieteelliseen toimintaan perustuvia. Tämä hänen tulee oppia kosketuksissaan yliopiston ulkopuoliseen yhteiskuntaan.

Mutta siinä onkin tässä mielessä kaikki. Ylioppilaan ei tule etsiä itselleen toiminta-aluetta yliopiston ulkopuolelta. Hänen etuoikeutettu asemansa on voimassa vain sen sisäpuolella, ja tämä etuoikeus on akateeminen vapaus. Tämän privilegion arvo ei vähene siitä, että yhteiskunnallinen elämä vielä onkin ylioppilaalta suljettua. Vain siitä syystä hänellä voi olla tämä etuoikeus, poikkeuksellinen asema suhteessa yhteiskunnallisiin velvollisuuksiin.

Vain tästä syystä voidaan niin paljon myös jättää ylioppilaan omaan ratkaisuvaltaan. Koulussa vallitsee pakko, joka perustuu siihen, että läksyt ja koululuvut ylipäänsä ovat pakollisia. Yhteiskunnallinen toiminta on puolestaan lakien ja määräysten sitomaa, ja sitä, mikä jää määräysten ulkopuolelle, sitoo yksilön huolehtiminen omasta toimeentulostaan ja pakko, jonka toisten pyrkimykset ja kilpailu hänelle näissä asioissa asettavat. Se on kaiken aikaa tunkemista ja kiistelyä, kaikenlaisen levottomuuden, riitojen ja rajoitusten elämää, jonka ylioppilas näkee vain kaukaa. Hänen asemansa näiden kahden välissä on vapaa.

Olemme sanoneet: akateeminen vapaus on ensi sijassa opetuksen ja vakaumuksen vapautta. Mutta se sisältää monia erityisiä vapauksia. Ylioppilas valitsee vapaasti oman tieteenalansa. Sen puitteissa hän valitsee vapaasti johdattajansa ja opettajansa. Koko tieteellinen kirjallisuus on hänelle avoinna, ja on pelkästään ulkoisten olosuhteiden, kansakunnan pienuuden ja aineellisten voimavarojen rajallisuuden syytä, että hänellä ei aina ole mahdollisuutta valita useiden eri yliopistojen tai kussakin oppiaineessa eri luentojen välillä. Myös opintoihin käytössä oleva aika on rajallinen, ahkerointi niissä riippuu hänessä itsestään. On selvää, ettei koulussa ole tällaista vapautta. Yleisessä yhteiskuntaelämässä sitä ei ole sen enempää. Yksikään yhteiskunnan jäsen ei sillä tavoin voi itse määrätä toiminnastaan kuin ylioppilas voi tehdä.

Kenenkään herroista päähän ei varmaankaan pälkähdä, että tämä vapaus olisi olemassa siksi, että ylioppilaalla on muita enemmän viisautta määrätä itsestään. Ymmärrätte varmaankin epäilyksittä, että tämä vapaus on teillä siksi, että ilman sitä ei tieteellistä ymmärrystä voi saavuttaa. Sen perustahan on oman vakaumuksen, oman ratkaisuvallan vaatimus. Ilman vapautta vakaumusta ei voi tavoitella ja saavuttaa, sillä se itsessään on vapaa, kaiken pakon torjumista. Sitä ei voi käskeä eikä kieltää, sitä ei voi pakolla kasvattaa eikä kitkeä pois. Yhteiskunta puolestaan tarvitsee tiedettä oman henkisen olemassaolonsa vuoksi, se tarvitsee tiedettä vakaumuksen vapaassa muodossa, joka on sen omaa, jota ilman sitä ei ole olemassa ja jota ilman perinnettä ei voi siirtää tulevaisuuteen. Siksi yhteiskunta on perustanut tämän instituution, yliopiston, jonka kasvateilla on tämä poikkeuksellinen vapaus. Minun ei tarvitse toistaa sitä, minkä olen edellä koettanut todistaa ja useasti kerrannut, että akateeminen vapaus on tie todelliseen tieteeseen ja että sen edellyttämä vakaumus on todellinen vain silloin, kun se omaksuu itseensä tieteellisen tiedon perinteen, antaa sille uuden muodon ja näin kehittää sitä. Jos opiskelija ei tiedä, miksi hän nauttii tätä vapautta eikä käytä sitä oikeaan tarkoitukseen ja opiskele, niin tämä vapaus on hänelle ansa; siksi myös turmio vaanii ylioppilasta lähempänä kuin muuta nuorisoa. Ylioppilaan elämään ja päämäärään kuuluu suurempi määrä vapautta kuin sille nuorisolle, joka ei opiskele tieteellistä tietoa.

Ennen kuin päätän tämän sovellutuksen, haluan sanoa jotain omasta kokemuksestani. Sanoin, että ylioppilaan elämä vaatii tiettyä sulkeutuneisuutta. En ole koskaan nähnyt yhdenkään nuorukaisen yliopistossa saavuttavan todella merkittävää tieteellistä näkemystä ja pätevyyttä ellei hän ole opiskeluaikanaan jossain vaiheessa elänyt sivussa ulkomaailmasta, vain omille opinnoilleen. Tällainen panostaminen tutkintoläksyjen suhteen ei voi tuottaa sen enempää kuin koulupojankaan kokeisiin pänttäämä tieto. Sen sijaan kanssakäyminen tieteen suuruuksien kanssa voi olla ratkaisevaa koko elämälle – ja tästä seurustelusta saa tuloksena siemenen kaikkeen siihen, mitä elämässä voi sitten luoda, ja ennen muuta oppimisen halun, jota mikään ei sitten enää voi kitkeä pois.

–––

Siveellisessä kehityksessään ylioppilas on samassa vaiheessa kuin intellektuaalisessa kehityksessäänkin. Hän tulee yliopistoon omaa vakaumustaan etsimään. Samaa hän haluaa vaatia myös teoiltaan. Hän ei halua tunnustaa oikeaksi mitään muuta kuin minkä hän näkee ja tietää oikeaksi. Enkä epäröi sanoa, että myös tämä vaatimus on oikeutettu ja se tulee tunnustaa. Se on itse asiassa jokaisen kypsään ikään ehtineen ihmisen vaatimus. Koetan pian selvittää, miksi tällä asialla on ylioppilaselämässä suurempi merkitys kuin muualla.

Oikea ei ole olemassa muutoin kuin ymmärryksenä ja tunnustamisena. Yhteiskunta ei pysyisi pystyssä hetkeäkään, jos lait vain pakolla erottaisivat oikean väärästä, jos itse lakien voima ei perustuisi miljoonien ihmisten yksimieliseen näkemykseen ja tunnustukseen siitä, mikä on oikein. Eivätkä lait ole mitään muuta kuin tämä tunnustus; paperi ja kirjaimet eivät ole laki, sillä laki elää toimivana voimana ihmisten siveellisessä vaelluksessa.

Historiallisesti tämä vaihe ihmisen elämässä liittyy nuoruusikään, jolloin nousee vaatimus saada itse päättää omasta toiminnasta ja tähän liittyy samanaikainen vaatimus omasta ratkaisuvallasta tiedon suhteen. Ja niin kuin vakaumus tulee todelliseksi syventyessään traditioon, niin vaatimus omasta ratkaisuvallasta toiminnan suhteen tyydyttyy vasta silloin kun ihminen omaksuu siveellisen toimintatavan. Siveellisyys taas ei ole jotain, jota vasta luodaan vaan sillä on vallitseva todellisuutensa ja olemassaolonsa historiassa, valtion siveellisenä olemassaolona. Se ihmisen on opittava tuntemaan, tunnustettava ja liityttävä siihen, jos hän aikoo toimia siveellisesti.

Tämä suhde vallitsevaan oikeaan ja siveelliseen koskee tietenkin jokaista ihmistä. Jokainen kohtaa sen hetken, jolloin yksilö astuu ulos kasvatuksen alaisuudesta ja vaatii saada itse päättää tekemisistään. Tahdossa tämä abstraktin itsetietoisuuden taso on mielivalta, liberum arbitrium. Mielivaltaisia määreitä ovat ne satunnaiset, joilta puuttuu järjellinen peruste. Mielivalta ei siksi anna vapautta. Jotta ihminen todella määräisi toiminnastaan, eikä toimisi satunnaisesti, hänen tulee tehdä toimintansa järjelliseksi, eli toimia valtiossa vallitsevan järjellisen kanssa yhdenmukaisesti. Tällainen toimintatapa saavuttaa siveellisen vapauden siinä määrin kuin yksilön tekojen perusteena on todellinen ymmärrys. Tieteellinen sivistys tarjoaa korkeamman ymmärryksen ja siten myös korkeamman toiminnan vapauden.

Mutta vallitseva tapa ei ole järjellinen siksi, että se on olemassa, vaan siksi, että se on kehittyvä. Tämä kehitys on viime kädessä ideoiden, ennen muuta tieteellisen tiedon kehitystä. Tästä näkökulmasta ylioppilaan siveellinen itsemäärääminen saa suuren merkityksen, sillä tieteellinen sivistys, akateeminen opiskelu kutsuu häntä tulevaisuudessa ei ainoastaan tapojen säilyttäjäksi vaan myös niiden kehittäjäksi, luomaan jotain uutta ihmisten siveellisen yhteiselämän muotoa. Tästä seuraavaksi ja lopuksi.

 

Akateeminen opiskelu XXVIII

 

Hyvät herrat. Jokainen ihminen vaatii saada toteuttaa teoissaan sitä, minkä hän tunnustaa oikeaksi. Tämä vaatimus herää siirryttäessä lapsuudesta täysivaltaisuuteen, silloin kun ihminen vapautuu kasvatuksen pakosta. Tietoisuus tästä on se abstrakti itsetietoisuus, jota uudelleen käsittelimme. Se on vapautta ratkaista mielivaltaisesti oikeasta ja väärästä, liberum arbitrium. Huom.

Tämä vapaa, vain yksilön sisimmästä lähtevä toiminnan määrääminen johtaa kuitenkin epävapauteen. Määrääminen on nimittäin tällä tasolla sattumanvaraista. Ihminen, joka näkee oikeaksi vain sen mitä hän haluaa ja itselleen päättää, eikä salli minkään annetun sisällön, määritysten oman järjellisen yhteyden, rajoittaa tekemisiään, jää tekemisissään jokaisen sattumanvaraisen toimintaan ajavan vietin varaan. Hän ei saavuta vapautta yhtään enempää kuin hän pelkän arvostelun ja arvioinnin kautta saavuttaa minkäänlaista vakaumustakaan. Tieto löytää traditiosta sen järjellisen yhteyden, joka synnyttää vakaumuksen, samoin on tahdolla tämä järkevä yhteys yhteiskunnassa ja valtiossa vallitsevassa oikeassa. Vasta sen kanssa yhdenmukaisena teko on vapaa, ja siitä tulee vapaa oman järjellisyytensä vuoksi. Kutsumme tätä ihmiskunnan yhteiselämässä olemassaolevaa oikeaa siveellisyydeksi. Siveellinen teko on siis vapaa teko, koska sen sisältö on järjellinen sillä perusteella, miten teko suhtautuu ihmiskunnan yleiseen toimintatapaan. Ihminen on vapaa, kun hän toimii siveellisesti, sikäli kuin hän oivaltaa tämän tekemisensä järjellisen yhteyden. Tämän oivalluksen hän saavuttaa yhteiskuntaelämässä. Oivallusta voi puuttua ja ihminen toimii silloin pelkästä lainkuuliaisuudesta, lain pakosta tai ajattelematta omaksutun tavan pohjalta, yleisen tavan mukaan. Mutta järjellisenä hänen tulee ymmärtää lain ja tavan järjellisyys ja itse määrätä siitä, vapauttaa itsensä lain ja tavan pakosta. Huom.

On itsestään selvää, että tällaiseen oivallukseen johdattaa parhaiten tieteellinen tieto. Siihen ja sen kautta saavutettavaan korkeampaan vapauteen ylioppilas on ennen muuta kutsuttu. Mutta hänen elämäänsä ei vielä kuulu yhteiskunnallinen toiminta. Hänen täytyy kuitenkin olla jossain kosketuksissa sen kanssa, alistua yhteiskunnan lakeihin ja sivistyä sen tapojen vaikutuksesta – mutta toisaalta hänen erityiseen asemaansa kuuluu, että hän jälleen vetäytyy kosketuksista yhteiskuntaan ja pyrkii ainoastaan käsittämään, oivaltamaan lain ja tavan yleisen järjellisyyden, mikä valmistaa häntä tulevaan toimintaan yhteiskunnassa. Se on kuitenkin hänelle teoriaa, ei kokemusta.

Voidaan kuitenkin sanoa, että yhteiskuntaelämässä vallitseva siveellisyys on järkevää siksi, että se ei säily vaan on jatkuvaa järjellistä edistystä, kehitystä. Myös yhteiskuntaelämässä vallitseva on traditiota, mutta ei pelkästään perinteenmukaisena tietämisenä, traditionaalisena teoriana, vaan todellisuutena, yhteiskunnan jäsenten töissä ja toimissa elävänä perinteenä. Siinä, mitä kutsuimme spekulatiiviseksi historian käsittämiseksi, tämä käsitys elää ja vaikuttaa yhteiskunnallisessa elämässä, jonka lait ja tavat ovat edellisten sukupolvien perintöä, mutta ne saavat joka hetki jonkin uuden muodon, kehittyvät ja luovat itsestään lähtien tulevaisuutta. Niin kuin järjellinen oivallus on se, joka toiminnassa vapauttaa ihmisen ja tekee hänen toiminnastaan siveellistä, niin samoin se johtaa myös yhteiskunnallisen elämän kehittymistä. Järjellisen yhteyden käsittäminen siinä, mikä on, ja tämän oivalluksen pohjalta toimiminen tarkoittaa uuden olemassaolon muodon antamista tälle olevaiselle. Tämän oivalluksen täytyy liittyä kaikkeen yhteiskunnan kehitykseen. Ihmisyhteiskunnan lapsuudessa se saattaa jossain määrin sisältyä viisaiden lainsäätäjien (Mooses, Solon, Lykurgos) lakeihin. Mutta pitemmälle kehittyneessä yhteiskunnassa, jossa tunnustetaan yhteiskunnan jokaisen jäsenen järjellisyys ja vapaus, se muovautuu niin, että oivalluksesta vähitellen tulee yleinen vakaumus, joka muokkaa tapaa ja yleisenä tarpeena saa aikaan uusia lakeja. Tähän yhteiskunnan kehittämiseen ylioppilas ei voi osallistua. Hän käsittää asemansa väärin, jos hän pyrkii sellaiseen. Sen toiminnan tulee kummuta lujasta, tradition synnyttämästä vakaumuksesta, johon akateemisessa opiskelussa vasta pyritään. Mutta tieteelliseen tietoon ja sivistykseen kutsutun ylioppilaan tehtävä on tulevan miehuutensa aikana ottaa ensimmäisten joukossa osaa tähän yhteiskunnan kehittämistyöhön. Varsin harvoilla yliopistosta valmistuvilla on mahdollisuutta omistautua tieteen palvelemiseen, suuri enemmistö menee suoraan valtion palvelukseen.

Pitäisikö nyt heidän käyttää yliopistoaikansa yhteiskunnan parantamisen teorioiden kimpussa? Meidän tarkastelumme on vastannut tähän kieltävästi. Olemme päätyneet siihen tulokseen, että tulevan valtion tai kirkon palvelijan yhtä hyvin kuin tulevan tiedemiehenkin tulee pyrkiä selkeään vakaumukseen omassa tieteessään, ainoastaan varmaan teoreettiseen oivallukseen. Tämä on välttämätön perusta. Huom. Teorioiden ja periaatteiden toteuttaminen yhteiskunnassa vaatii moninaista vallitsevien olojen huomioonottamista ja niiden tuntemista, ja tämän tuntemuksen täytyy perustua kokemukseen, joka onkin ainoa oppimestari arvioitaessa kyseisten olojen suhdetta teorioihin. Toisaalta myös tuleva tiedemies on kutsuttu vaikuttamaan omalla paikallaan yhteiskunnan kehitykseen, mutta hänen toimintansa tulee tässä olla ensi sijassa sitä, että hän saattaa teoriat ja periaatteet yhteiskunnan jäsenten tietoisuuteen.

–––

Tämä akateemiseen elämään kuuluva erityinen vapaus ja edellä käsitelty oikeutettu vaatimus vapaasta ratkaisuvallasta tiedon suhteen, sekä siinä edellytetty vapaus valita itse oppiaineensa ja opettajansa, siis vapaus valita erilaisten tieteellisten teorioiden välillä niin että mikään ei pakota opiskelemaan eikä mikään sitä rajoita – tämä vapaus voidaan turvata ainoastaan siten, että opiskelija pysyy sillä alueella, jossa tämä vapaus on todellinen, yliopistoelämässä.

Mutta myös hänen vaatimuksensa toiminnan vapaudesta ylipäätään on oikeutettu. Se, mikä siinä on oikeaa, hänen tulee sellaiseksi tunnustaa. Hän ei voi eikä hänen tule pidättäytyä kaikista kosketuksista yhteiskunnalliseen elämään. Hän on kuitenkin siinä mukana silloinkin kun hän ainoastaan opiskelee yliopistossa. Yhteiskunnan lakien ja tapojen, joihin hänen tulee siihen suoranaisesti kosketuksissa ollessaan alistua, pakottavuuden hän ylittää oivaltaessaan yhteiskuntaelämän järjellisen ykseyden ylipäänsä. Positiivista tietoisuutta toiminnan vapaudesta hän voi ja hänen tulee kuitenkin etsiä varsinaisesti omasta elämästään, ja tämä tietoisuus hänellä on silloin kun hän käsittää akateemisen vapauden järjellisyyden opiskelujen vapautena, omana työskentelynä vakaumukseen pyrkimiseksi. Tämä työ on kuitenkin puhtaasti teoreettista, se koskee vain häntä itseään, hänen sielunsa jalostamista. Toiminta tarkoittaa, että vakaumus astuu elämään, saa historiallisen olemassaolon tulemalla toisten yksilöiden tietämäksi ja tunnustamaksi. Tällainen aktiivinen astuminen yhteiskuntaan ei kuulu ylioppilaalle, siksi hänen on etsittävä sellaista yliopistosta.

Tähän häntä ei kannusta ainoastaan vaatimus toiminnan vapaudesta. Olemme koettaneet osoittaa, ja on helppoa ymmärtää, että hänen tehtävänsä on olla ensimmäisten joukossa vaikuttamassa yhteiskunnan kehitykseen. Vain teoria antaa hänelle taidot siihen. Mutta siinä onnistuakseen hänellä on myös oltava vahva halu todella toimia ja kyky soveltaa teoriaa vallitseviin olosuhteisiin.

Yliopistoelämän tai tarkemmin opiskelijaelämän kasvattamana hänellä on siis oma käytännöllisen toiminnan alueensa, ja tässä elämässä hänen on toteutettava aitoa siveellisyyttä. Sen kehittelyssä hänen on saatava vapaan toiminnan vaatimuksensa voimaan ja hankittava itselleen tunnustus siveellisenä persoonana. Tässä yhteisössä hänen tehtävänsä on toimia hyvän puolesta, sillä opiskelijaelämää ei voi tehdä siveelliseksi kukaan muu kuin opiskelija itse.

Opinnoissaan ylioppilas on täysin vapaa. Yleisessä käyttäytymisessään hän on valvonnan, syytevallan tuomion ja rangaistuksen alainen. Kaikesta tästä hänen tulee vapauttaa itsensä niin kuin siveellinen yhteiskunnan jäsen siveellisyytensä kautta vapautuu lain pakosta. Mutta hänen tehtävänsä ei ole vapauttaa vain itseään vaan myös vähemmän valistuneita veljiään, ja samoin kuin tämä tapahtuu vanhempien kurituksessa, isännänvallassa, ammattikuntalaitoksessa sekä kunnallisen ja säätyhengen ylläpidon kautta, niin myöskään ylioppilaan ei pidä vapauttaa vain itseään vaan hänen tulee edistää yleistä siveellistä henkeä ylioppilaselämässä. Tämä toiminta on keskinäisen kurin vaalimista.

Minä en halua enkä voi olla kovin monisanainen tässä asiassa. Aiemmin yliopistot olivat täysin erillisiä yhteiskunnan instituutioita laajoine privilegioineen, omine lainsäädäntöineen ja lainkäyttöineen. Tällainen on kaikkialta ajan mittaan yhä enemmän kadonnut, sillä järkiperäinen tasaveroisuus lain edessä on yhä vallitsevampi periaate ja siihen kuuluu myös kaikkien erityisten tuomio-oikeuksien lakkauttaminen. Minun mielestäni viimeisetkin niiden jäänteet, silloin kun on kyse yleisestä laista ja järjestyksestä, voisi yliopistosta asiaankuulumattomina poistaa. Vain niissä rikkomuksissa, jotka koskevat yliopiston sisäistä elämää, opettajien ja opiskelijoiden suhdetta, käyttäytymistä luentosaleissa jne. voi jonkinlainen oma lainkäyttö olla tarpeen, vaikka ylioppilaskunnan pitkälle edennyt sivistys on onneksi tehnyt tällaisen tuomioistuimeen turvautumisen tarpeettomaksi. Keskinäisen kurinpidon tehtävä olisikin vapauttaa opiskelija yleisen lain ja lainkäytön väliintulosta. Ja sellaiseen olisikin kaksin verroin aihetta, jos ylioppilas kaikkien muiden yhteiskunnan jäsenten tavoin olisi tavanmukaisen tuomiolaitoksen ja poliisivalvonnan alainen. Yksikään sivistynyt ei mielellään istu kämnerioikeuden tai poliisikamarin eteisessä samalla penkillä kaupungin roskaväen ja vankilarikollisten kanssa; mutta kukaan muu kuin ylioppilas ei edes varhaisessa nuoruudessaan vapaudu tästä minkään muun kuin oman siveellisen käytöksensä avulla. Tämä ylioppilaan etuoikeus on mielestäni yhtä vahingollinen kuin se on vastoin yleistä yhdenvertaisuutta lain edessä.

Miksi ylioppilaselämässä tarvitaan tällaista keskinäistä kurinpitoa ehkäisemään konflikteja, kun sellaista ei ole muissakaan yhteiskuntapiireissä. Mutta se on kaikkialla. Vakiintunut mielipide ja käytäntö määräävät, mikä virkamiehelle on hänen asemassaan sopivaa. Sotaväessä tämä mielipide vaikuttaa vahvasti myös joukko-osaston henkenä, esprit de corps. Myös kaupan ja teollisuudenharjoittajien piirissä on henki, joka velvoittaa yksilön ylläpitämään luokan mainetta. Nainen, joka on kaikkein haavoittuvaisin kohtaamaan yhteiskunnan alempien järjestyksenvalvojien raa’at toimenpiteet, on aivan erityisesti sidottu yleiseen mielipiteeseen sen suhteen, mikä on säädyllistä ja sopivaa. On totta, että tämä mielipide ja käyttäytymistapa ei perustu mihinkään organisoituun keskinäiseen kurinpitoon. Mutta se koskeekin yksilöitä, joilla on jo kypsä näkemys oikeasta ja väärästä – vakaumus, jota ylioppilas akateemisten opintojen tavoitteena on vasta muodostamassa. Eri yhteiskuntaluokkien jäsenistö pysyy lisäksi samana niin kuin sen mielipiteet ja tavatkin, mutta ylioppilasnuorisosta vaihtuu joka vuosi neljäsosa ja 4-5 vuoden päästä se koostuu kokonaan eri yksilöistä. Siksi yliopistossa vaaditaan erityisiä toimia siveellisen mielipiteen ja käytöksen ylläpitämiseksi – siis ylipäätään tradition muokkaamiseksi ja kehittämiseksi. Tämä velvollisuus kuuluu ennen muuta vanhemmille opiskelijoille, joiden tehtävä on välittää nuoremmille se, mitä he ovat hyvän tavan suhteen aiemmilta sukupolvilta omaksuneet. Ja mitä suurempi ylioppilaan vapaus hänen varsinaisessa tehtävässään, akateemisissa opinnoissa, on, sitä enemmän tämän tehtävän onnistuminen riippuu myös ylioppilaskunnassa vallitsevasta mielipiteestä ja tavoista.

Ja lopuksi – tämä on varsinaisesti teoreettinen todisteemme ylioppilaskunnan keskinäisen kurinpidon puolesta – kuten jo osoitimme: ylioppilas on erityisasemansa vuoksi suljettu yhteiskunnalliseen elämään osallistumisen ulkopuolelle. Jotta hän tuntisi vapautensa toiminnassa, hänen on kuuluttava omaan toimintapiiriinsä, hänen tulee siinä kehittää perinteistä henkeä ja perinteisiä tapoja, ja annettava niiden vaikuttaa kunkin aikakauden synnyttämissä instituutioissa. Monen kunnianhimo voi ulottua tämän suppean piirin ulkopuolelle, mutta sellainen kunnianhimo ei johdata siveelliseen toimintaan. Kaikissa elämän tilanteissa on ainoastaan haluttomuuden ja velttouden osoitus, jos tavoitellaan kaukaista ja saavuttamatonta ja laiminlyödään läheinen, mahdollisuuksien rajoissa oleva. Velvollisuus ei olisi velvollisuus, jos sen harjoittaminen ei vaatisi itsensä voittamista. Ja mitä rajoituksiin tulee niin haluan kysyä: jos olisi joku, joka voisi valaa ylioppilaselämään sukupolvien ajaksi yleistä tieteellistä intomieltä ja vahvaa siveellistä henkeä – niin voitaisiko kenenkään työtä tässä maassa arvostaa sen korkeammalle, ja olisiko mikään sen hyödyllisempää ihmiskunnan ja isänmaan kannalta. Siinä on tehtävä ratkaistavaksi. Hyvät herrat, ratkaiskaa se.

–––

Olemme tarkastelleet yliopistoa yhteiskunnan instituutiona ja yliopistoelämän suhdetta yhteiskunnalliseen elämään yleensä. Olemme myös muistuttaneet siitä, että varsin harvat yliopistossa opiskelevat voivat omistautua tieteeseen sinänsä. Suuren enemmistön tehtävä on saattaa tieteellinen vakumuksensa yhteiskunnan jäsenten yleiseen tietoisuuteen yhteiskunnan instituutioissa ja tavoissa, siis työskennellä näkemysten, instituutioiden ja tapojen kehittämiseksi sekä parantamiseksi.

Tästä seuraa myös, että puhdas tieteellinen intressi voi innostaa vain varsin harvoja. Vaikka akateeminen opiskelu vaatiikin puhtaasti teoreettista intressiä, pyrkimystä lujaan tieteelliseen vakaumukseen ilman mitään sivutarkoituksia, niin akateeminen opiskelu itse on kuitenkin useimmille väline ja toiminta yhteiskunnassa päämäärä. Isänmaallisuus on silloin heidän toimintaansa elähdyttävä tunne, ja myös tiedemiehen tulee tieteen yleisten päämäärien hyväksi työskennellessään kohottaa mieltään ajatuksella siitä, että hänen pyrkimystensä menestyminen tulee kohottamaan kansallistietoisuutta. On siis asian luontoon kuuluvaa, että isänmaallisuuden tulee olla vaikuttava motiivi myös akateemisessa opiskelussa.

Nuoruusikään sitä paitsi kuuluu isänmaallisuuden kohottava tunne. Sisältäähän tuo tunne vaatimuksen suurimmasta inhimillisestä itsensä uhraamisesta – itsekkyyden ja omien etujen hylkäämisestä, minkä tulee kohdata vastakaikua nuorukaisen sielussa – etenkin siksi, että isänmaallisuuden kunnia vastaa uhrausten suuruutta.

On myös kaunista, että asia on näin. Eihän voi olla mitään, joka paremmin innostaisi työhön ja ponnisteluun yleisen puolesta. En puhu nyt politikoinnista, vaikka se näiden asioiden suuruuden vuoksi houkutteleekin nuorukaisia. Ja sitä voidaankin harjoittaa, kunhan mukana vain on tietoisuus siitä, että se on pelkästään löysää arviointia ja arvostelemista. Jos se pyrkii olemaan jotain enemmän, niin sen on perustuttava johtopäätöksiin, sen on oltava tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa todistettua tieteellistä vakaumusta. Poliitikon tulee *** *** se on elämäntehtävä*** *** että on johdattanut kansakuntaa eteenpäin ja asettanut päämäärän, johon sen kehitys pyrkii. Mutta me emme puhu tästä politikoinnista vaan lämpimästä epäitsekkäästä isänmaanrakkaudesta.

Kokonaiselle kansakunnallekin voi kansallistietoisuus olla vain omahyväinen muoto, jos ei saa sisältöään todellisista uroteoista sodassa tai rauhassa. Vielä helpommin näin käy yksilölle, joka isänmaallisuudessaan hehkuttaa vain kohonnutta itsetuntoaan – jos hän nimittäin ei tee isänmaallisuudestaan isänmaallista toimintaa. Poikkeukselliset ajat voivat kutsua kansalaisen työhön isänmaan hyväksi, myös hänen itselleen valitseman toimintapiirinsä ulkopuolella. Mutta ennen muuta isänmaallisuus vaatii meiltä sitä, että jokaisen tulee isänmaan parhaaksi täyttää oma tehtävänsä ja hoitaa hyvin hänelle uskotut tehtävät. Sitä on myös teidän oikea isänmaallisuutenne, hyvät herrat, että te täällä täytätte oman paikkanne siksi, että tulevaisuudessa kykenette täyttämään muita isänmaatanne ja yhteiskuntaa välittömästi hyödyttäviä tehtäviä. Ja puhun täydestä sydämestäni kun sanon teille: älkää ruokkiko itsessänne tai muissa tyhjää isänmaanrakkautta ja sen ilmauksia yhtä tyhjissä sanoissa vaan suosikaa isänmaallisuutta siellä, missä se osoittaa todellisuutensa työssään isänmaan palveluksessa jokaiselle eteen tulevana päivänä.