Aineellisten intressien siveellisestä vaikutuksesta, esitelmä 11.11.1858

Tietoka dokumentista

Tietoa
11.11.1858
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Sanotaan: meidän aikamme on materialistinen! – Minä en tahdo tässä asettua aikakauden puolustajaksi. Se puolustaa kyllä itse itseään tarpeeksi kaunopuheisesti.

Ajan mahti ulottuu toki jossain määrin myös meidän vähäiseen isänmaahamme. Ja jos katselemme ympärillemme, niin se rikkaus, joka meitä täällä hämmästyttää, ei todellakaan ole ajan materialistisen suuntauksen hedelmää. Voi olla, ettei meillä täällä ole mitään ihmeteltävää – ei siksi, että meidän pitäisi olla tottuneita siihen, mikä muutoin hämmästyttää ihmisiään uutuudellaan ja odottamattomuudellaan, vaan siksi, että meillä edistytään kaikilla aloilla niin vähän ja hitaasti. Hämmästyttäväähän on vain se, mikä ilmestyy yhtäkkiä ja odottamatta. Mutta uskallan kuitenkin lausua kantanani, että jos katsomme niitä muutoksia, joita Suomessa viimeisen vuosikymmenen aikana on voitu havaita, niin yleisessä ajattelutavassa tapahtuneet muutokset ovat paljon suurempia kuin aineellista hyvinvointia koskettavat ja että aatteelliset intressit ovat tänä aikana näkyneet verrattoman paljon laajemmin kuin aineelliset.

Se, mikä meidän isänmaassamme on näkynyt vähäisenä, vastaa Euroopan sivistyneemmissä maissa tapahtunutta vastaavankaltaista suurempaa muutosta. On totta, että 1700-luvun puolivälissä uusia henkisiä virikkeitä oli enemmän kuin mitä tämän vuosisadan puolivälillä on osoittaa. Mutta totta on myös, että silloin ne järisyttivät jokseenkin pientä yhteiskunnallista piiriä, kun taas nyt aatteet eivät kosketa vain tiettyjä johtavia yhteiskuntaluokkia vaan tunkeutuvat kansojen tietoisuuteen.

Ihmettelemme sitä salaman nopeutta suurempaa vauhtia, jolla nykyaika ylittää suuria maataipaleita ja on aikeissa raivata tietään eteenpäin myös valtameren vesimassojen alla. Tämä on hämmästyttävää, sillä se on uutta ja odottamatonta. Sillä on etunaan myös sen kouriintuntuvuus. Me, myös me näemme puhelinlankoja joka päivä. Sitä, että useimmat niillä kuljetettavat viestit koskevat yhtä naulaa sokeria ja yhtä naulaa kahvia, emme tule niinkään ajatelleeksi.

Mutta kukaan ei hämmästele sitä, että jossain päin Euroopassa julistettu oivallus tai oppi löytää kuulijoita Amerikan aarniometsien tukkikämpillä, jossain Australian kymmenen vuotta vanhan kaupungin syrjäisessä asunnossa, Himalajan juurella ja vieläpä Taivaan pojan asuinpaikassa, Pekingissä. Kukaan ei hämmästy siitä, että runoilija tai ajattelija jostain Yhdysvaltojen meluisasta kauppapaikasta, jossa hänen aineellisten pyrkimysten sorinan tukahduttama äänensä ei kuulu edes naapurihuoneeseen, löytää ihailijoita Euroopan kaukaisimmilta seuduilta, vieläpä Suomen järvien rannoilta. Kukaan ei hämmästele sitä, että työläinen jossain Manchesterin sadoista puuvillatehtaista innokkaan myötätuntoisesti seuraa Aleksanteri II:n jaloja pyrkimyksiä maaorjuuden lakkauttamiseksi – ja vieläkin enemmän, sillä hän ei ole mikään halveksuttava liittolainen näissä pyrkimyksissä. Eikä kukaan hämmästele sitä, että muuan seppä, muuan Elihu Burritt uudesta maailmasta asettuu vanhan maailman rauhanystävien johtoon ja lähettää edustajansa Venäjän itsevaltiaan luo, ja joku Matti Matinpoika Paavola suomalaisessa metsäkylässä puolestaan kiinnostuu tämän hänen itselleen ottamansa tehtävän menestymisestä. Sellainen ei hämmästytä, sillä kaiken henkisen tavoin kaikki tällainen on kehittynyt ja valmistunut hitaasti. Eikä siihen sitä paitsi voida tarttua käsillä. Tarvitaan jonkin verran harkintaa, että oivaltaa tällaisten asioiden ylevyyden ja suuruuden, jotta osaisi ihailla sitä sähköistä voimaa, joka herättää samoja ajatuksia ja tunteita miljoonissa ihmisissä kaikissa maapallon osissa.

Esimerkit ovat kuitenkin tarpeettomia. Kukaan tuskin epäilee, etteikö meidän materialistisena aikanamme ole aatteellisia harrastuksia, jotka ovat paljon laajempia ja kattavampia kuin koskaan aiemmin tunnetussa historiassa. Näihin asioihin myös osallistuu kaikissa yhteiskunnissa suurempi määrä ihmisiä kuin minään aiempana aikakautena.

–––

Täytyy olla jokin syy siihen, että meidän aikaamme niin monilla tahoilla kutsutaan materialistiseksi. – Jos kuuntelemme tätä moitetta tarkemmin, niin se kuuluu: nykyään kaikki tavoittelevat aineellista hyötyä, rikkautta ja siitä nautiskelua.

Kaikista puhuminen on toki liioittelua, katkeraa ja ajattelematonta liioittelua. Sillä kuinka monta miljoonaa sellaista onkaan näiden pyrkimysten ulkopuolella, joiden kohdalla ihmisystävän täytyy toivoa, että heillä olisi rohkeutta ja voimaa osallistua niihin? Tai kuinka paljon vähemmän tarvittaisiinkaan myös tässä maassa köyhäinhoidon johtokuntien toimenpiteitä, jos mainittu pyrkimys todellakin koskisi kaikkia?

Mutta varmaa on silti, että nykyaikana nämä pyrkimykset tavoittavat enemmän ihmisiä kuin entisajan eurooppalaisissa yhteiskunnissa, että kilpailu on kovaa ja että se samoin kuin rasitukset tulevat päivä päivältä ankarammiksi.

Näiden yhteiskuntien varhaisempina aikakausina tilanne ei ollut lainkaan tällainen. Rauhanomainen, kilvoitteleva työ ei silloin ollut se, mikä johdatti hyvinvointiin ja siitä nauttimiseen. Se oli miekka, joka aina ja kaikkialla on ollut yhteiskuntien perustaja ja joka myös täällä jakoi maallisen hyvän. Messukirja tuli sen lisäksi ja otti oman runsaan osansa vahvimman intellektuaalisen sivistyksen edustajana. Työläiset eivät työskennelleet itseään vaan miekan ja messun miehiä varten. Työläisten kilpailu tämän yltäkylläisyyden lisäämiseksi ei voinut olla kovin ankaraa. Mutta yltäkylläisyydestä nauttivilla se oli kovaa. Käytiin taisteluja, rauhallisia kulkijoita tapettiin kaikilla teillä ja poluilla, kaupunkeja ja kyliä ryöstettiin, ihmeitä tapahtui, syntien anteeksisaaminen ja ikuinen autuus olivat kaupan, kerettiläisiä poltettiin – kaikki rikkauden ja siitä nauttimisen vuoksi. Se oli sen ajan materialismia.

Olot muuttuivat. Hallitsijat ottivat vallan valtiossa ja kirkossa ja vallan myötä myös työn ylijäämän. He jakoivat hyvinvoinnin, heitä orjailtiin ja mielisteltiin, ihmiset olivat valmiita mihin tahansa hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Ilman työntekoa saavutettuja rikkauksia jaeltiin eteenpäin kevytmielisesti ja kun ihmiset olivat alentaneet itsensä niiden saavuttamisessa, niin niiden tuhlaamisessa he alensivat itseään vielä uusiin paheisiin. Sen ajan materialismilla oli tällainen muoto.

Tämän muutoksen aikana intellektuaalinen sivistys oli levinnyt myös osaan työtätekevistä. He olivat koettaneet suojella työtään ja sen tuottamaa ylijäämää kaupunginmuurien sisällä. Hallitsijat tarvitsivat heitä saadakseen kirkon ja miekan miehet valtaansa ja antoivat heille oman valtansa suojan. Näin syntyi uusi yhteiskuntaluokka, porvaristo. He itse nauttivat omalla työllään hankkimastaan hyvinvoinnista ja siinä oli nykyajan materialismin ensimmäinen siemen.

Mutta jälleen koitti uusi aika. Maamies, joka pisimpään oli työskennellyt toisten hyväksi, tahtoi hänkin työskennellä itseään varten ja päästä itse nauttimaan hyvinvoinnista. Maaorjuuden ies kirposi ja maamies sai persoonan sekä omaisuuden suojan. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin myös porvarin ja maamiehen maallisesta hyvästä osattomaksi jääneet työntekijät vaativat suurempaa osuutta yhteisen työn hedelmistä – ja me elämme nyt näiden vaatimusten aikakautta.

Pois se meistä, että käsittäisimme historian omanvoitontavoittelun kudelmana. Aateli, papit, hallitsijat, porvaristo ja talonpojat ovat kaikki työskennelleet ihmiskunnan, sen hyvinvoinnin, sen älyllisen ja moraalisen jalostumisen puolesta. On aivan oikein, että tällaisissa pyrkimyksissä on mukana subjektiivinen etu. Sillä mitä olisi sellainen yleisinhimillinen etu, joka ei toisi kenellekään yksittäiselle ihmiselle onnea ja parempaa elämää. Olemme vain halunneet lyhyesti osoittaa, miten ruumiillinen työ on vähitellen esittänyt vaatimuksen päästä nauttimaan työn hedelmistä, ja kuinka nämä vaatimukset sekä niiden toteuttaminen ovat vähitellen levinneet yhä laajempiin piireihin.

Kilpailu on siten vähitellen kiristynyt. Kaikki koettavat pyrkiä samaan päämäärään. Kaikesta uusien löytöjen ja keksintöjen tuomasta helpotuksesta huolimatta kilpailevien suuri määrä tekee sen päivä päivältä vaikeammaksi, ja into sekä ponnistelut kasvavat tämän myötä. Eikä nykyajan materialismi voi oikeastaan tarkoittaa mitään muuta kuin että nykyään yhä useammat yhä suuremmin ponnistuksin työskentelevät saavuttaakseen taloudellisen riippumattomuuden ja hyvinvoinnin, ja että yhä harvemmat saavuttavat sen ilman työntekoa. Työ on päässyt kunniaan. Vain tyhjäntoimittajat ovat tässä menettäneet. Olisi vastoin historian todistusta väittää, että meidän aikanamme janottaisiin rahaa ja nautintoja enemmän kuin ennen. Enää ei ole luvallista ryöstää ja tappaa tai myydä ikuista autuutta. Enää ei ryömitä paheellisten hallitsijoiden edessä itse paheisiin vajonneena, kaikkea etuoikeutettuja luokkia alempaa tulevaa arvostelua julkeasti halveksien. Yleinen mielipide on nyt voima, joka ankarasti tutkii ja arvioi ei ainoastaan yksilöiden, vaan myös kansojen ja niiden hallitsijoiden tekoja – eikä kukaan uskalla uhmata sitä.

–––

Jos seuraamme historian kulkua, huomaamme että pyrkimys hyvinvointiin on levinnyt rinnan intellektuaalisen sivistyksen kanssa. Mutta olisi raainta materialismia ajatella, että aineellinen hyvinvointi olisi älyllisen sivistyksen perusta. Asia on päinvastoin. Sivistys on ruokkinut ja ruokkii yleistä pyrkimystä taloudelliseen riippumattomuuteen ja hyvinvointiin, ja sivistys on samalla yhä enemmän tämän saavuttamisen ehto.

Me pidämme luonnollisena, ettei meidän tavalliseksi sivistyneiksi kutsumamme ryhmä tyydy samanlaiseen elämäntilanteeseen kuin päivätyöläisellä on. Mutta tämä on yhtä luonnollista päiväpalkkalaisen kannalta. Sitä mukaa kuin hän saavuttaa korkeampaa älyllistä sivistystä, myös hän vaatii itselleen suurempaa osuutta maailman aineellisesta hyvästä. Älyllinen sivistys ruokkii vaatimusta olla riippumaton toisista. Ja siihen kuuluu välttämättä taloudellinen riippumattomuus, se että ihmisen toimeentulo on hänen omien voimiensa varassa. Mutta taloudellinen riippumattomuus ei ole sitä, että pärjää vain päivän kerrallaan. Siihen vaaditaan jonkin verran enemmän kuin päivittäisiin tarpeisiin, vaaditaan huomispäivän turvaamista kaikenlaisia ihmiselämän vaihtelevia sattumuksia vastaan. Tämä riippumattomuus on hyvinvointia. Sellainen riippumattomuus, joka perustuu vain selviytymiseen, mutta ei hankkimiseen, on sitä vastoin kuviteltua, sillä tämän päivän riippumaton onkin huomenna toisten armeliaisuuden varassa. Siksi älylliseen sivistymiseen liittyy huoli huomisesta, pyrkimys siihen riippumattomuuteen, joka on hyvinvointia. Älyllinen sivistys luo siis pohjan meidän aikamme materialismille. Voimme sanoa lähtökohdan olevan siinä että Matti Matinpoika Paavola tuntee Elihu Burritin.

Jos halutaan tuntea tämä materialismi, on siis aloitettava intellektuaalisen sivistyksen vastavaikutuksesta. Tämänsuuntaisia yrityksiä ei ole puuttunut eikä puutu. Onpa nähty sellaistakin nurinkurisuutta, että halutaan kohottaa aineellista hyvinvointia samalla kun heikennetään älyllistä sivistystä. Tämän täytyy johtaa siihen, että ruokitaan työn vaatimuksia muttei työn halua ja voimaa. On kuitenkin täysin turhaa pakottaa älyllistä sivistystä johonkin talutusnuoraan. Se tulee leviämään yhä enemmän, se kehittyy oman vapaan luontonsa mukaan ja sen myötä leviää ja kasvaa myös pyrkimys hyvinvoinnin suomaan riippumattomuuteen.

–––

Mutta syystä kysytään: ovatko tietäminen ja hyvinvointi siis ihmisen päämäärä? Myönnettäköön, että älyllinen sivistys ruokkii pyrkimystä hyvinvointiin, että hyvinvointi puolestaan tarjoaa tilaisuuden älyllisen sivistyksen saavuttamiseen ja vaikuttaa näin takaisin omiin lähtökohtiinsa. Tunnustettakoon molempien oikeutus. Mutta yksikään ajatteleva ei siihen tyydy. Halutaan tietää, miten hyvinvointi ja siihen pyrkiminen vaikuttaa ihmisen siveellisyyteen ja moraaliseen jalostumiseen. Ja tästä aiheesta, johon edellä olen johdattanut, haluan sanoa muutaman sanan.

–––

Ne, jotka tuomitsevat meidän aikamme materialismin, ovat lausuneet tuomionsa etukäteen. Heidän mielestään aikakauden moraalittomuudesta on riittävästi todisteita. Meidän täytyy jättää heidät ja heidän ilman mitään todisteita langettamansa tuomio sikseen.

Hän, joka sanoi ihmiselle ”otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi” tiesi sitä vastoin hyvin, että tämä tuomio ei ollut turmioksi vaan jalostumiseksi. Työ on todellakin kaikkien hyveiden äiti niin kuin laiskuus kaikkien paheiden. Ihmisellä on sellainen tarve päästä itsensä ulkopuolelle, pyrkiä ja työskennellä, että sen laiminlyöminen sekoittaa hänen järkensä. Kaikki hulluus, joka ei perustu ruumiilliseen sairauteen, perustuu huonoon huolenpitoon oman ruumiin ja sielun asioista. Työ vapauttaa hänet tästä, vapauttaa hänet omasta itsestään. Hän elää itsensä ulkopuolella olevaa päämäärää varten, kun hän joka päivä joka hetki elää työssään ja sen menestymiseksi. Jo tämän kautta myös aineellista hyvinvointia palvelevalla työllä on ihmiselle siveellistä arvoa. Voidaan toki sanoa, että hänen tulee asettaa tarpeilleen jokin raja. Mutta tuleeko hänen lopettaa työnteko sitten kun hän on tyydyttänyt tarpeitaan tähän rajaan saakka? Ei, sanotaan, hän voi jatkaa työskentelemällä toisten hyväksi. Yleiseksi periaatteeksi tämä ei kuitenkaan kelpaa, koska silloin hän veisi toisilta siveellisesti vahvistavan oman itsensä hyväksi työskentelemisen. Mutta se on sama asia. Maailmassa on tarpeeksi niitä, joiden kyvyttömyys tekee heidät riippuvaisiksi toisten työstä ja luonnon järjestykseen kuuluu, että jokaisella ihmisellä on läheisensä ja lisäksi muita, kaukaisempia, huolehdittavanaan. Hänen työllään omaisuuden hankkimiseksi ei missään tapauksessa ole mitään rajaa. Mikään hyvinvoinnin mitta ei vapauta häntä siitä. Työnteko ja toisten johdattaminen työntekoon on hänen todellinen inhimillinen velvollisuutensa itseään ja lähimmäisiään kohtaan, josta edes satunnaiset miljoonaomaisuudet eivät häntä vapauta.

Mutta jos itse työ hyvinvoinnin saavuttamiseksi onkin järjellistä ja siveellistä, niin voiko silti sen tuloksella, hyvinvoinnilla, olla jonkinlaista siveellistä vaikutusta? Ei voida hevin olettaa, että jos itse työ on siveellistä, niin sen tuote, hyvinvointi, olisi siveellisesti turmiollista – eikä edes siveellisesti yhdentekevää.

Eräs korkea auktoriteetti on tosin lausunut ”Helpompi on kamelin päästä neulansilmästä kuin rikkaan päästä taivasten valtakuntaan”. Mutta tämän lausuman tarkoitus ei ole tukea suomalaista sanontaa: ”se joka nukkuu, ei tee syntiä”. Sen sijaan on helppo ymmärtää, että korkeampi hyvinvointi korkeamman älyllisen sivistyksen tavoin merkitsee korkeampia velvollisuuksia. Edellisten karttaminen näiden lisääntyvien velvollisuuksien välttämiseksi ei voi kuulua inhimilliseen siveellisyyteen.

Jos kaikki ihmiset voisivat tulla rikkaiksi, niin silloinhan me itse asiassa olisimme jälleen paratiisissa. Kukaan ei silloin olisi herra eikä palvelija, yksikään ei olisi tarpeessa eikä yksikään hyväntekijä. Kaikkien olisi yhtä helppoa tai vaikeaa päästä taivaaseen.

Mutta paratiisin portit ovat valitettavasti myös tältä puolen ainiaaksi suljetut. Varallisuudessa tulee olemaan eroja niin kauan kuin sen hankkimisen ja säilyttämisen kyvyt ovat erilaiset. Rikkauden ja jopa pelkän hyvinvoinnin vaara on sen epätasaisessa jakautumisessa. Historia osoittaa myös, että juuri tämä on johtanut hyvinvoinnin väärinkäyttöön. Mitä laajempiin yhteiskuntakerroksiin hyvinvointi on levinnyt, sitä enemmän sen väärinkäyttöä on torjuttu ja vähennetty.

Siksi voimmekin olla varmoja siitä, että mitä yleisempää hyvinvointi on, sitä vähemmän kiusauksia se tuo mukanaan.

Mutta ei riitä, että hyvinvointi ei lisää kiusauksia. Jos se hyödyttää pelkästään elämän nautintoja, eikä sillä ole positiivista merkitystä ihmisten siveellisen yhteiselämän kannalta, niin sen paremmuutta köyhyyteen ja riippuvuuteen verrattuna voisi vahvasti epäillä.

Harkinta sanoo ja ihmisrakkaus kehottaa tarkoin ajattelemaan, että köyhyys synnyttää monia kiusauksia rikkomuksiin, joita taloudellisesti riippumaton ei tunne. Tilastot eivät jätä tätä asiaa epäselväksi, vaikkemme omaan päivittäiseen kokemukseemme uskoisikaan. Taloudellisesti riippumattomien joukko ei täytä rikosjuttujen pöytäkirjoja ja vankiloita. Tämä ei sinänsä ole hyvinvoivien ansiota, mutta tosiasia on, että mitä yleisempää hyvinvointi olisi, sitä vähemmän olisi rikoksia ja että mitä useammalla olisi kohtuullinen oma asunto, sitä harvemmat asuttaisivat vankilapalatseja.

Tämä ei kuitenkaan ole se perimmäinen vaatimus, joka hyvinvoinnille voidaan ja pitää asettaa. On epäsiveellisyyttä, jota ei voi pitää rikoksena, koska se ei loukkaa toisen oikeutta, ellei korkeintaan esimerkin kautta. Voimmeko ajatella, että hyvinvointi vaikuttaa siihen ehkäisevästi?

Tähän epäsiveellisyyteen vaikuttavat niin monet seikat, että on sangen vaikea sanoa, mikä vaikutus hyvinvoinnilla siihen on.

Selvää on kuitenkin, että hyvinvointia, tai ehkä paremminkin siihen pyrkimiseen liittyy jokin yksilön luonnetta ja omavaltaisuutta sitova tekijä. Me kutsumme sitä säädyllisyydeksi. Se seuraa tätä pyrkimystä, koska hyvinvoinnin hankkiminen pakottaa ihmisen hankkimaan toisten ihmisten luottamuksen. Meidän ei tule rajata tätä pakkoa liikemiesten keskuuteen. Jokainen, joka haluaa jonkinlaisen vankan aseman yhteiskunnassa, on sille alistettu.

Eräs ruotsalainen runoilija on tunnetusti sanonut, että ”säädyllisyys tuli ja hyvät tavat katosivat”. Mutta runoilijat sanovat monenmoista etsiessään iskevää antiteesiä – minkä ei kuitenkaan tarvitse olla kiistaton totuus.

Säädyllisyys perustuu toisten ihmisten arvion kunnioittamiseen. Ei ole varmaa, että tämän arvostuksen pitää aina liittyä ihmisen oman itsensä arvostamiseen – englantilaisessa säädyllisyydessä tämä on kuitenkin olennainen gentlemannille asetettava vaatimus. Mutta toisten suomassa arvostuksessa on aina myös itsensä arvostamisen siemen.

Mainittu runoilija manaa kuten monet hänen kerallaan: säädyllisyys on hämäystä jota ihminen haluaa oman etunsa vuoksi; epäsiveellisyys piilee sen suojissa. Voimme vastata, että tämän hämäyksen ylläpito on äärettömän vaikeaa. Kun ihmiset ovat suurentaneet asuntojensa ikkunoita, he eivät vain avanneet niitä valolle ja ilmalle. He ovat samalla avanneet oman yksityiselämänsä toisten arvioiville katseille. Hyvinvoinnin nousun myötä yhä useammat ovat myös tulleet osallisiksi julkiseen elämään, yleiseen mielipiteeseen, joka on kaikkien eikä kenenkään, eikä sillä ole tapana hemmotella ketään, jonka luonnetta ja elämää se arvioi kannattavaksi riepotella.

Mutta olkoon, että epäsiveellisyyttä voi olla ja hämäystä voidaan silti jatkaa. Jos sitä vastoin pyrkimys riippumattomuuteen ja hyvinvointiin olisi yleinen, niin kaikkien olisi pakko hämätä kaikkia toisia, ja olisimme jälleen tiellä paratiisiin. Sillä jos siveellisyys ei voi ilmetä yhdellekään toiselle ihmiselle niin silloin sitä ei teoissa ja toiminnassa ole olemassa. Ja jos sitä ei ole niissä, niin se väsyy piileskelemään ajatuksissa ja haluissa.

Kaikki riippuu siitä, että säädyllisyys todellakin karttaa kaikkia pahoja tapoja kaikkien edessä. Mitä vähemmän on niitä vertaisia, joiden joukossa ihminen katsoo säädyllisyyden osoittamisen tarpeelliseksi, sitä sopimuksenvaraisemmaksi säädyllisyys voi muuttua niin että suvaitaan jotain pahaa tapaa samalla kun torjutaan jokin toinen. Mutta mitä yleisempää riippumattomuus on, sitä vahvemmin siten säädyllisyys rajoittaa vaellusta ja sitä vähemmän sopimuksenvaraista se voi olla.

Moralisti sanoo, että tämä kaikki on kuitenkin vain pintaa. Säädyllisyys on pakkoa, ei vapautta, ei rakkautta hyvään. Se on myös vain negatiivista, pahan karttamista, mutta se ei vaikuta positiivisesti hyvän palveluksessa.

Näitä väitteitä vastaan voisi sanoa monenlaista. Aivan varmasti säädyllisyys vaikuttaa jossain määrin positiivisesti hyviin tapoihin, ja myös sen pakkoon alistuminen on vapaa valinta.

Mutta jätän tämän ja kysyn, kuinka ihmistä kasvatetaan? Kokemus vastaa: vaalimalla hyviä tapoja ja torjumalla huonoja tapoja. Pakko, sokea tottelevaisuus, esimerkki ja tottumus ovat ensimmäinen askel. Vakaumus ja vapaa tahto tulevat vasta vähitellen niiden lisäksi.

Ihmiskunta kulkisi tuhoonsa sinä päivänä, jos kasvatus haluttaisiin aloittaa todistelulla ja vakuuttamisella. Uskon, että pyrkimys hyvinvointiin ja sen seuralaiseen, siveellisyyteen, on sellaista kasvatusta. Voiko siihen hyvään tapaan, johon ne johdattavat, liittyä vapaa tahto ja rakkaus hyvään? Tämä riippuu muista asioista.

–––

Tässä on hyvät herrat kaikki, mitä minulla on tässä tilanteessa sanottavaa materiaalisten intressien siveellisestä vaikutuksesta. Olen lähtenyt siitä vakaumuksesta, että ihmiselle on arvokkaampaa pyrkiä nöyrästi ymmärtämään ja käsittämään kuin tuomita ajattelemattomasti ja ylimielisesti.

Nykyajan elämässä on varmaankin paljon moitittavaa, joka liittyy aineellisiin pyrkimyksiin. Keskeisin epäkohta on, että niin usein koetetaan saada työn tulokset ilman työtä. Mutta silloin kun tämä pyrkimys yhtyy työntekoon ja ponnisteluun, niin jokaisen pitäisi pystyä tunnustamaan työn kunnia.

Toinen epäkohta on, että aatteellisten pyrkimysten edustajat ovat omaksuneet tämän vääränlaisen pyrkimyksen – tiede on osin alentunut pelkäksi aineellisten etujen palvelijaksi, runous on osittain tehnyt rahasta jumalan, joka sinällään voi tuoda ihmiselle onnen, silloinkin kun sitä niin sanotusti tulee taivaasta, niin kuin runossa aina tapahtuu.

Mutta aika ei salli meidän jatkaa enempää. Siihen ei tässä tilaisuudessa ole myöskään aihetta, sillä näen tämän joukon kokoontuneen vain saadakseen jotain ajatuksen ja tunteen ravintoa ja auttamaan osaltaan työtä, jonka tarkoitus ei mitenkään liity aineellisiin intresseihin. Isänmaamme sivistyneistö ei nimittäin tue näin avokätisesti Ylioppilastalon seiniä vaan niitä aatteellisia intressejä, jotka tuon talon sisällä tulevat kehittymään. Kunpa näitä intressejä edustava nuoriso aina muistaisi tämän, ja sen, että tämä tuki on osoitettu heidän tulevaisuudelleen – sille, mitä isänmaa heiltä toivoo.

 

 

Vertailu